PIRKKO SEPPI
Suunnittelin kylppäriremonttia ja siinä ohessa piti miettiä, mahtaako rakenteissa olla asbestia. Kun googletin asbestin, tajuun iski, kuinka karmea tragedia asbestoosidiagnoosi on ollut pahaa aavistamattomille, aineelle altistuneille työntekijöille. Joku saattoi selvitä vähemmillä vaurioilla, toiset joutuivat vuosikausia pelkäämään pahinta keuhkovaurion hitaasti edetessä ja saivat lopulta keuhkosyövän ja kurjan kuoleman.
Tästä tuli mieleen, kuinka moni edelleen on valmis (tai pakotettu) uhraamaan terveytensä ja hyvinvointinsa työn takia. Työaikojen pidennystä huutavat tyhmät poliitikot eivät näytä ollenkaan tajuavan, kuinka tolkuttoman raskas jo kahdeksan tunnin työpäivä on – melkein ammatissa kuin ammatissa. Istuminenkin tappaa. Kun 40 vuotta päivät pitkät puutuu perseellään – oli työtuoli miten ergonominen tahansa – niin kunto kyllä rapistuu. Kaupan työntekijät vaativat kokopäivätöitä – pelkäämättä jaksamistaan. Vaikka pitäisi vaatia elämiseen riittävää palkkaa kohtuullisen mittaisesta osa-aikatyöstä epämukavina työaikoina. Jos joku koko päivää tekee kaupassa, niin työssä pitäisi ehdottomasti olla muutakin sisältöä kuin kassalla istuminen.
Löytyykö yhtään duunariammattia, joka ei kestettyään kahdeksantuntisena koko työiän pilaisi väistämättä ihmisen terveyttä. Eläkepäivistä jää nauttimaan lopulta raihnainen raunio.
Yllättävän kyseenalaistamatta ihmiset näyttävät tähän rääkkiin suostuvan. Huutavat onneaan ja iloaan, kunhan vain on turvattu työpaikka – oli se millainen ja kuinka raunioittava hyvänsä. Vaiettu fakta tosin on, että lusmuilijoita löytyy. Aika moni työtön – varsinkin ansiosidonnaisella oleva – ihan yksityisissä keskusteluissa myöntää, että voi perkele sentään, jos tässä nyt johonkin duuniin lykätään. Vielä sentään mieluummin nauttisi leppoisista, terveellisistä päivistä, riittävästä yöunesta, ulkoilumahdollisuuksista valoisaan aikaan ja muusta harrastelusta.
Itse kuulun vankasti näihin lusmuiluhenkisiin. Aikanaan, kun olin tuhlannut kaikki rahani erilaisiin menestymättömiin yksityisyrityshankkeisiin, seminaarijärjestelyihin, käsiksiin ja muihin tuottamattomiin puuhiin, oli pakko ottaa työtä mitä sai. Menin Lassila & Tikanojalle, ja sain urakakseni siivota tavaratalon 5000 neliötä kolmessa tunnissa seitsemän euron tuntipalkalla. Siivousurakan jälkeen piti kiiruhtaa metalliverstaaseen luuttuamaan nokisia lattioita ja tyhjentämään jäteastioita. Työnjohto kävi välillä vittuilemassa, että työnjälki ei näytä erinomaiselta. Joka päivä rukoilin, että saisinpa nyt potkut taloudellisista ja tuotannollisista syistä, niin että olisin oikeutettu päivärahaan.
Normaali, tervejärkinen ihminen ymmärtää, ettei mitään hänen päivittäin käyttämistään arkipäivän hyvyyksistä olisi olemassakaan, ellei ihmisten valtaosa olisi valmis ja suostuvainen tekemään töitä. Niinpä itse kullakin on takaraivossa jonkinlainen velvollisuudentunto, että töitä on tehtävä ja tuotantoon osallistuttava. Mutta epäilen onko monellakaan halua oikeasti uhrata siihen suurinta osaa huomiostaan ja valveillaoloajastaan. Varsinkin kun kovin harvoille osuu juuri se kutsumustyö, joka samalla on ilo ja harrastus. Useimmille työ on pakosta ja velvollisuudentunnosta myytyä aikaa.
Mutta entä sitten kun on valittava työ tai terveys. Ihan liian usein nämä ovat vaihtoehdot. Aika vähissä ovat ammatit, joissa ei terveys pitemmän päälle joutuisi koetukselle. Moni duunari odottaa hartaana eläkeikää, jolloin ehtisi varsinaisesti elää. Valitettavasti työn turmelema terveys ei usein siinä vaiheessa enää riitä kaikkiin suunniteltuihin elämän riemuihin.
Työterveyslaitoksen tilastoista olisi kiintoisaa selvittää löytyykö ammatteja, joiden harjoittajat selviävät koko työiän mittaisesta kokoaikatyöstä fyysisesti ja psyykkisesti täysin terveinä eläkkeelle.
Ongelmaan on lääke: lyhennetään reippaasti työaika, lasketaan elintasoa ja nostetaan elämänlaatua.
Kirjoittaja on akaalainen toimittaja
*