Etä-äitien ikävät

JENNI SAXHOLM
Nelihenkinen perheemme muutti reilu vuosi sitten maalle. Esikoiseni jäi isälleen asumaan, koska – “no lande, EVVK”. Vuoden verran keskimmäinen lapsistani asui kanssani maalla, mutta yläasteen alkaessa kaupunki kutsui. Poikakin muutti isälleen. Saan yhteyden lapsiini koska vain haluan. Voin soittaa, viestittää, voin poiketa moikkaamaan. Wilma, koulujen viestiväline, pitää kummasti kiinni päivittäisessä koulunkäynnissä. 16- ja 13-vuotiaat kulkevat junalla itsenäisesti äidin luo koska sattuu huvittamaan. Silti ikävä meinaa hukuttaa alleen.

En ymmärrä, kuinka maahanmuuttajat kestävät ikävänsä. En ymmärrä, kuinka he selviävät vieraassa maassa, kaukana perheestä ja ystävistä. En ymmärrä, kuinka he kauhujen kokemukset mielissään selviävät kaikesta uudesta ja vieraasta. En ymmärrä kuinka he kestävät jatkuvan epätietoisuuden kaikesta, taakse jääneistä ihmisistä, ja siitä saako jäädä turvaan.

Erittäin hyvin ymmärrän, miksi he lähettävät lapsensa pois kauhujen ja kurjuuden keskeltä. Etä-äitiyteni antaa vain hiukan perspektiiviä, miltä tuntuu elää, kun perhe ei olekaan yhdessä. Minäkin lähettäisin. Lähetinkin, vaikkei täällä maalla ole kurjaa. Annoin lapsilleni vapauden valita asuinpaikkansa opiskelupaikkojen ja harrastusmahdollisuuksien mukaan. Suon lapsilleni kaiken mahdollisen hyvän, vaikka äidin sydämeni meinaa pakahtua ikävään.

Juha Tapion kappale Sinun vuorosi loistaa on saanut alkunsa maahanmuuttokeskustelun seuraamisesta. Hänen ajatuksensa on ollut kappaletta kirjoittaessaan, kuinka välillä olisi hyvä pitää turpansa kiinni ja kuunnella, vaikka lähtökohtaisesti olisi eri mieltä asioista. Maahanmuuttokeskustelu velloo erilaisten uhkakuvien ja karikatyyrien varassa. Ihan kuin ihminen hukkuisi keskustelussa. Vain oman äänen kuulumisella tuntuu olevan merkitystä.

Olin teini 90-luvulla. Maailma oli kovin toisenlainen silloin. We are the world, Suomen Punaisen Ristin nuoret ja YAD (Youth against drugs, nuoret huumeita vastaan) olivat minun nuoruuttani. Keskityimme yhdistämään ja auttamaan maailmaa. Ehkä teini-ikäisenä omaksuttu maailmankatsomus saa minut uskomaan, että jokainen on arvokas. Jokainen on jonkun lapsi. Toivon omien lapsieni kohtaavan sydämen hyvyyttä, ystävällisyyttä ja reilua kohtelua elämässään, minne sitten heidän polkunsa ikinä johtaakaan.

Kieltämättä sitä tosiasiaa, että maahanmuuttajissa on mukana mätiä omenia, ihan samoin, kuin meissä suomalaisissa on mätiä omenia, haluan uskoa ihmisten kohtaamisen voimaan. Vihalla eikä vihapuheella ratkaista ongelmia. Voisimme keskittyä ongelmien ratkaisuihin. Voisimme keskittyä hädänalaisten auttamiseen. Voisimme keskittyä auttamaan kodittomia, vähävaraisia, maahanmuuttajia ja minimieläkkeellä eläviä ilman, että eri ryhmien hätää vertaillaan keskenään, tai arvotetaan iän, sukupuolen tai ihonvärin takia.

Miten se tehdään? Kohdataan, katsotaan silmiin. Mietitään pääomatulojen verotus uudelleen. Otetaan mallia Supercellin yhteisöverojen maksusta. Muutetaan kasvoton rahanvalta ihmisiä arvostavaksi. Esimerkiksi.

Kirjoittaja on orivesiläinen äiti, yrittäjä ja varavaltuutettu.

Etusivun kuva:

Rata on tärkeä: se tuo lapset käymään. Kuva: Sanna Hellekoski

*

One Response to “Etä-äitien ikävät”

  1. Reijo Kahelin

    Hienoa Jenni. Vas:ssa tarvitsemme tuollaista pohdintaa. Enkä kirjoita tätä siksi, että Jenni on Orivedeltä.

    Vastaa

Leave a Reply