JENNI SAXHOLM
Lounastin kaikessa rauhassa pienessä lounasravintolassa tässä taannoin, kun pöytääni istahti julkisuudesta tunnettu henkilö. Söimme lohikeittoa hiljakseen jutellen niitä näitä. Muutaman ihmisen kuljettua ohi tavallista hitaammin, en voinut olla kysymättä, kuinka tuijotukseen tottuu. Kuinka tottuu siihen, että joka puolella tunnetaan eikä edes soppalounastaan voi nauttia niin, etteikö joku hymistelisi tunnistettuaan julkkiksen.
Sain riipaisevan rehellisen vastauksen. Tuijotukseen tottuu ja turtuu. Sitten sitä alkaa pitää itsestäänselvyytenä. Sitten kehittää läpät silmilleen, ei katso oikein ketään kunnolla silmiin, ettei koko ajan tarvi moikkailla oikealle ja vasemmalle kuin sätkynukke. Kun on itsestäänselvää, että kaikki tunnistavat sinut, nousee se kuuluisa keltainen neste päähän, ja perspektiivi hukkuu. Alat olettaa, että sinulle kuuluu enemmän kuin muille. Oletat olevasi parempi kuin muut. Ajatukset vääristyvät niin, että oletat olevan aivan normaalia, että olet tärkeämpi kuin toiset. Ajattelet, että sinulle kuuluu enemmän kuin muille, ettei säännöt rajoita sinua. Kuvittelet, että voit tehdä mitä vain
Lounasseurani kertoi myös ymmärtävänsä, mitä tapahtuI, kun Helsingin piispa sekoitti omat ja seurakunnan rahat. Valta sairastuttaa ihmisen. Valta irrottaa ihmisen tavallisesta arjesta ja synnyttää sen kuplan, jossa voi kuvitella olevansa toista arvokkaampi.
Lounasseurani kertoi opetelleensa viimeiset vuodet pois tästä ajatusmallista. Edelleen hän kulkee kylillä ikään kuin läpät silmillä, ei katso ketään suoraan silmiin ja eristää itsensä meistä muista. Nykyään hän osaa katsoa taaksepäin ja ymmärtää omien ajatustensa vääristymisen.
Söimme soppamme loppuun rauhassa. Minä jatkoin takaisin töihini, hän minne lie. En tullut kysyneeksi.
Satunnaisesta tapaamisestamme saakka olen miettinyt tuota läppävaikutusta. Hallituksessa, suurissa puolueissa, kaikilla valtaa pitävillä on läpät silmillä, ettei raadollinen arki osu näköpiiriin. Ministeriauton takapenkillä on helppo hukata kosketus meihin tavallisiin duunareihin, lapsiperheisiin, palvelu- ja hoiva-alalla töitä paiskiviin. Sieltä vallan huipulta on helppo leikata opintotuesta, asumistuista, vanhuksilta. Kun menettää kosketuspinnan arkiseen tavalliseen elämään, jota suurin osa kansasta elää, voi puhua yhteisistä talkoista ja samanaikaisesti päättää sekä veronkevennyksistä suurituloisille että kiristää pienituloisten toimeentuloa.
Päättäjien putkinäköä pitää avartaa. Siihen tarvitaan meitä kaikkia. Pistetään päättäjät näkemään. Kaadetaan aktiivimallit. Huudetaan isossa kuorossa leikkausten epäoikeudenmukaisuudesta. Katsotaan tiukasti valtaapitävien silmiin. Näin ei voi jatkua.
Kirjoittaja on oriveteläinen äiti, yrittäjä ja varavaltuutettu
*