Teksti: JUHA RANTALA
Vasemmistoliiton uusi taide- ja kulttuuripoliittinen ohjelma herätti äskettäin kulttuurialan toimijoiden keskuudessa suurta hämmennystä vaatimuksellaan ”tekijänoikeuskorvausten kerääminen ja valvonta saatetaan julkisen vallan tehtäväksi ja tekijänoikeustulot jaetaan taiteilijoille apurahoina”. Monien tekijöiden ja tuottajien taloudessa tekijänoikeuskorvaukset näyttelevät aivan keskeistä roolia ja heidän katsantokannastaan vaatimus kuulostaa yhtä erikoiselta kuin miltä metallimiehistä kuulostaisi, jos heille ehdotettaisiin palkkatulojen lakkauttamista ja tulojen jakamista apurahoina.
Myös vasemmistoliiton johdossa havahduttiin julkisen keskustelun myötä tekijänoikeustulojen jakoehdotuksen ongelmallisuuteen ja puheenjohtaja Li Andersson ilmoitti, ettei näkemys vastaa puolueen linjaa ja että ohjelma hyväksyttiin alkuperäisessä muodossaan huolimattomuuden vuoksi puoluehallituksessa. Anderssonin ulostulo asian tiimoilta oli aiheellinen, mutta jättää silti epäilyksen siitä, kuinka hyvin vasemmistoliiton kulttuuripoliittisessa keskustelussa on ymmärretty tekijänoikeusjärjestöjen ja tekijänoikeustulojen merkitys.
Tekijänoikeusjärjestöjen kritisoitsijat unohtavat keskeiset tosiasiat
Tekijänoikeusjärjestöt ovat jo vuosia olleet julkisessa keskustelussa tulituslinjalla. Keskipisteenä ovat olleet musiikkialaan liittyvät järjestöt Teosto ja Gramex. Kulttuurin muuttuvien jakelutapojen maailmassa etenkin teknologiateollisuus sekä piraattiaktivistit ovat löytäneet järjestöistä yhteisen vihollisen. Osa kritiikin esittäjistä ilmoittaa rehellisesti vastustavansa nykyisen laajuisia tekijänoikeuksia ja tekijöiden oikeuksia korvauksiin teosten sähköisestä käytöstä. Mutta suuri osa kritiikistä on myös rakennettu sen ajatuksen ympärille, että tekijänoikeusjärjestöt toimivat tekijöitä vastaan, tilityskorvaukset eivät löydä perille ja rahanjako on epäoikeudenmukaista. Ymmärtääkseni vasemmistoliiton taide- ja kulttuuripoliittisen ohjelman järjestöskeptisyys on rakentunut pääasiallisesti jälkimmäisen ajattelumallin varaan.
Kun tekijänoikeusjärjestöjä syytetään edellä mainituista asioista, unohdetaan usein keskeiset tosiasiat. Yksi usein unohtuva asia on se, että niin Teostossa, Gramexissa kuin muissakin tekijänoikeusjärjestöissä ylintä päätäntävaltaa käyttävät tekijänoikeuksien omistajat. Teostossa se tarkoittaa lauluntekijöiden ja kustantajien valtaa, Gramexissa taas levyttävien taiteilijoiden ja äänitetuottajien valtaa.
Tilityskorvaukset määräytyvät sen mukaan, mitä järjestöille on teosten käytöstä, kuten musiikin julkisesta esittämisestä, on maksettu. Siksi paljon soitetut hitit tuovat tekijöille enemmän rahaa kuin huomiotta jääneet esitykset. Kolmas huomioimisen arvoinen asia on, että tekijänoikeusjärjestöt eivät kerää voittoa itselleen, vaan niiden siivut tuloista liittyvät toimintamenojen kattamiseen. Jos siis tekijänoikeusjärjestöiltä vaaditaan enemmän tilityksiä tekijöille, vaaditaan käytännössä järjestöjen henkilökuntamenojen alentamista. Huomioida kuitenkin kannattaa, että kansainvälisesti vertailtuna suomalaiset tekijänoikeusjärjestöt toimiva kustannustehokkaasti.
Kun vasemmistoliitossa pohditaan tekijänoikeusjärjestöjen tehtävien siirtämistä julkiselle vallalle, kannattaa myös muistaa, että tekijänoikeusjärjestöt eivät ole pelkästään tilityskonttoreita vaan myös tekijänoikeuksien omistajien edunvalvontajärjestöjä. Niiden tehtävien siirtäminen yhteiskunnalle olisi yhtä omituinen ratkaisu kuin se, jos ammattiyhdistysliikkeen tehtävät siirrettäisiin julkiselle vallalle.
Viisi ehdotusta kulttuuripoliittisiksi vaatimuksiksi
Huoli tekijänoikeuksien omistajien toimeentulosta on kuitenkin perusteltu ja uusia kulttuuripoliittisia avauksia tarvitaan. Ongelman ydin ei kuitenkaan mielestäni ole tekijänoikeusjärjestöjen keräämien tulojen jakaminen vaan kerättyjen tulojen määrä sekä niiden koostumus. Tässä muutamia omia ajatuksiani siitä, mitä suomalaisen kulttuuriystävällisen puolueen tulisi vaatia ja huomioida kulttuurin elinvoimaisuuden lisäämisen nimissä:
1) Yleisradion toimintaa tulee kehittää vahvasti niin, että se tarjoaa kulttuuria entistä laaja-alaisemmin ja laajemmille ikäryhmille suunnattuna. On kohtuutonta, että Ylen radiotarjonnassa esimerkiksi lastenmusiikki loistaa lähes täysin poissaolollaan. Myös aikuisrockin ja iskelmän asema Ylen radiotarjonnassa on kaventunut hälyttävästi. Esimerkiksi Radio Suomen päiväajan soittolistaohjelmiston sisältö ei nykyään poikkea juurikaan kaupallisten formaattikanavien tarjonnasta.
2) Hyvitysmaksujärjestelmää tulee ylläpitää ja kehittää nykyisestään. Laite- ja mediakohtaisten hyvitysmaksujen korvaaminen valtion budjetista maksettavalla hyvitysmaksulla oli oikea poliittinen päätös. Uhkana kuitenkin on, etteivät korvaukset nouse. Hyvitysmaksu on korvausta siitä, että tekijänoikeuksien omistajat ovat luovuttaneet kuluttajille oikeuden kopioida teoksiaan laillisista lähteistä yksityiseen käyttöön. Kerättyjä korvauksia tilitetään sekä suoraan tekijöille että järjestöjen jakamien avustusten kautta. Näyttää kuitenkin siltä, ettei korvausten merkitystä kulttuurialan taloudessa aina täysin ymmärretä.
3) Arvonlisäveron alennus tulee ulottaa nykyistä laajemmin erilaisiin kulttuurituotteisiin. Tällä hetkellä painetuilla kirjoilla arvonlisävero on 10 prosenttia. Sähköisillä kirjoilla, äänikirjoilla ja äänitteillä arvonlisä vero on 24 prosenttia, mikä heikentää sähköisissä muodoissa julkaistun kulttuurin elinmahdollisuuksia.
4) Tekijänoikeuksia tulee kehittää vastaamaan nykytilannetta. Viime aikoina tekijänoikeuksista on käyty runsaasti keskustelua Euroopan unionissa. Valitettavasti luovan alan tekijät eivät ole saaneet kyllin hyvin ääntään kuuluviin kumotakseen piraattiaktiivien ja teknologiateollisuuden esittämiä vääriä väittämiä. Tekijänoikeuksien puolustajia on syytetty muun muassa pyrkimyksistä estää tiedon levittämistä internetissä sekä sananvapauden kaventamisesta. Tekijänoikeuksilla ei kuitenkaan rajoiteta tiedon levittämistä, vaan sillä suojataan teosten ilmaisumuotoa ja halutaan taata teosten tekijänoikeuksien omistajille mahdollisuus ansaita työllään.
Internet-aikakaudella yhä useammat toimijat hyötyvät luovan alan tekijöiden työstä maksamatta siitä asianmukaista korvausta. Hyvänä esimerkkinä tästä käy YouTube, joka tahkoaa rahaa palvelunsa videoiden yhteydessä esitettävien mainosten avulla, mutta joka tilittää tekijänoikeuksien omistajille vain pieniä murusia tuloistaan. Tekijänoikeudet ovat nykylainsäädännön puitteissa kääntyneet internet-aikakaudella päälaelleen ja esimerkiksi juuri YouTube on tulvillaan ilman tekijänoikeuksien omistajien lupaa julkaistua materiaalia.
5) Kirjastojen asemaan tulee kiinnittää entistä enemmän huomiota. Etenkin kirjallisuuden saralla kirjastojen taloudellinen merkitys niin teosten myyntitulojen kuin lainauskorvausten kannalta on tekijöille merkittävä ja monesti jopa teoksen julkaisupäätökseen vaikuttava asia. Kirjastoverkoston harventuminen, kirjastojen laadullinen eriarvoistuminen ja aineistomäärärahojen niukkuus ovat todellisia uhkia niin sivistykselle kuin tekijöiden sekä kustantajien toimeentulolle.
Edellä on esitelty muutamia ajatuksia kestävän kulttuuripolitiikan suuntaviivoiksi. Toki listasta olisi voinut tehdä vaikka satakohtaisen, sillä toimiva kulttuuripolitiikka edellyttää suurien suuntaviivojen lisäksi myös paljon pieniä tekoja sekä erilaisten taidelajien ja niiden hetkellisten tai pysyvien haasteiden ymmärtämistä.
Kirjoittaja on levytuottaja ja tietokirjailija
*