Teksti ja kuva: MARI LIND
Palaan viime kesän helteisiin ja käyntiini läheiseni luona; hänen, jonka luona olen saanut kesiäni viettää mökkeillen. Nykyään kun tapaamme, se tapahtuu laitoksessa, jossa hän on muistisairautensa takia asunut jo monta vuotta.
Ikää hänelle on kertynyt kunnioitettavat 91 vuotta. Vanhuuden merkit ovat minulle jo tuttuja, mutta muistisairauden jäljet näkyivät selvemmin kuin koskaan aiemmin. Mainittakoon, että läheiseni on vieläkin liikkuvaista sorttia ja puhetta laulujen lisäksi tulee ja sujuvasti, usein myös toistona.
Kehossa näkyvät nuo eletyt vuodet ja sitä kautta ennusmerkit, jotka kertovat minulle yhteisen aikamme vähenevän. Siltikin viime käynnilläni, kun katseemme ja kosketuksemme kohtasivat, niin näin häivähdyksen häntä itseään sairautensa takaa. Hän hymyili hyväntuulisena ikään kuin olisi minut tunnistanut. Se oli erilaista muihin kertoihin verrattuna. Mietin kummalle meistä tämä katseen ja kosketuksen merkitys oli tärkeämpi. Toivoin niiden antaneen hänelle saman hyvänolon tunteen kuin itselleni.
Käydessäni häntä katsomassa olen usein jäänyt pohtimaan, kuinka teidän vanhusten arki suljettujen ovien takana sujuu ja kuinka te sen koette sujuvan. Teillä on omat huoneenne, omat pienet pieni kotinne. Kodit, joissa saattaa vierailla muita samassa yksikössä asuvia; heitä, joilla muisti ei enää jaksa toimia, hoitohenkilökunnasta ja omaisista puhumattakaan. Teillä on siellä milloin omat rollaattorirallit, pehmoeläimet sekä nuket hoivattavina ja toisinaan pientä riidan poikastakin tavaroista. Päivittäistoiminnot vievät suuren osan päivästä, koska välttämättä ette enää jaksa muistaa syödä ettekä pitää hygieniastanne huolta. Haurautenne tähden kanssanne on toimittava maltillisesti, sanoisinko jopa varoen.
Näen hoitajan roolin tärkeyden. Hän on se, joka vanhuksia hoitaa ja kuuntelee. Hoitajan, jonka pitäisi ehtiä olla sekä läsnä että samalla hoitaa tiukalle mitoitetut päivittäiset askareet ja hoitotoimenpiteet. Hoitajan, joka mahdollistaa läheisemme turvallisen hoidon ja antaa meille mahdollisuuden elää omaa arkeamme töineen päivineen. On hienoa, että meillä on ihmisiä, jotka tuntevat hoitoalan omakseen ja tekevät työtä vanhustemme eteen. Hoitajien palkoista en edes kehtaa tähän asiayhteyteen puhua.
Toivoisinkin, että päättäjät nyt viimeistään olisivat viisaita, lopettaisivat hoitotyön kiristykset ja antaisivat riittävät resurssit vanhusten hoitoon. Kiristykset saavat vanhukset kokemaan itsensä ei niin arvokkaiksi ja ajaa loppuun työntekijät sekä tekevät tyhjiksi julkilausutut tavoitteet arvokkaasta vanhuudesta.
Vanhuksillamme on oikeus olla toisen ihmisen lähellä. Ikääntyminen tai muistin heikkeneminen eivät vähennä katseen, kosketuksen ja keskustelun merkitystä.
*