Juuri nyt sekä Espanjassa että Suomessa sosialidemokraatit (Espanjassa sosialistien nimellä) ovat avainasemassa hallitusta muodostettaessa. Molemmissa maissa talouselämän ja myös oikeiston taholta on tullut painostusta sen suhteen, millainen koalitio pitäisi muodostaa. Suomessa tämä oli varsin hienovaraista ehdottelua sinipunan ensisijaisuudesta, eikä se onneksi tehonnut.
Espanja on sen verran merkittävämpi kansantalous (1 437 miljardin dollarin bruttokansantuotteella Venäjän, 1 576 miljardin dollarin BKT, kokoluokkaa), että siellä paikallisen Hesarin, El Paísin, mukaan talouselämän lehdistö ja kansainvälinen pankkimaailma painostaa PSOEta (Partido Socialista Obrero Español) eli sosialisteja yhteistyöhön toiseksi suurimman, keskustaoikeistolaisen varsin markkinaliberaalin porvaripuolueen Ciudadanoksen kanssa.
PSOEta siis painostetaan tekemään Blair-Schröder-Lipposet eli kiltisti sopeutumaan liberalistiseen talousajatteluun, joka on suistanut länsieurooppalaisen sosialidemokratian itsetuhon tielle. Se on ollut yksi merkittävä syy siihen, että työväenliikkeen näköalattomuuteen pettyneet sosialidemokraattien kannattajat Saksassa sekä demarien, sosialistien ja myös kommunistien kannattajat Ranskassa ovat siirtyneet äärioikeiston äänestäjiksi.
Samanlainen virta demareista persuihin tapahtui aiemmissa vaaleissa myös Suomessa, ja paljon sinne demareita lienee jäänytkin. Turha sitä on kiistää. Saksan SPD (Sozialdemokratische Partei Deutschlands) on jo julkisesti sanoutunut irti vasemmistolaisuudesta. Viime vaalien tulosillassa siihenastinen parlamenttiryhmän puheenjohtaja määritteli puolueensa keskustavasemmistolaiseksi. Puolue on tulevaisuudessakin pysyvä Blairin-Schröderin-Lipposen uusliberalistisella talouslinjalla ja säilyy työväenpuolueena korkeintaan sosiologisesti eli kannattajakuntansa sosiaalisen jakauman kannalta, mutta ei poliittisesti. Britannian työväenpuolue sen sijaan on kirkas toivon pilkahdus muutoin niin synkässä Euroopan poliittisessa maisemassa.
Mitä meihin vasemmistoon tulee, on nykytilanne toiveikas. Poliittinen suuntamme on varsin erinomainen, kunhan saamme yhä useamman suomalaisen poliittisia katsantokantojamme jakamaan. Aikoinaan Veikko Vennamon SMP vei SKDL:lta reaalisia ja varsinkin potentiaalisia kannattajia mukaansa tyytymättömyysprotestiin. Tämä protesti oli kuitenkin porvarillisen ja kapitalistisen Suomen kannalta vaaratonta, eli suunta oli poliittiseen tyhjyyteen nykypäivän persujen tapaan.
Muistan radiosta kuulleeni, että joku tutkija on arvellut SMP:n menestyksen tyytymättömyyden kanavoijana estäneen SKDL:a nousemasta Suomen suurimmaksi puolueeksi. Eiköhän olisi aika Euroopassa vasemmiston ja sosialidemokraattien ajatella sitä yhteistä, mitä meillä on.
Aikanaan ranskalainen sosialisti François Mitterrand valittiin Ranskan presidentiksi sosialistien ja kommunistien yhteisohjelmalla. Ohjelma La lutte continue kääntyy suomeksi “Taistelu jatkuu”. Onhan se jatkunut, mutta olemmeko aina olleet samassa sodassa tai ainakaan samalla rintamalla, puhumattakaan samalla puolen rintamaa? Toivotaan, että taas päädymme rintaman samalle puolelle Suomen lisäksi myös muualla Euroopassa.