Tampereen työväenopisto tuli vuonna 2019 täyttäneeksi 120 vuotta. Ensimmäinen työväenopisto perustettiin Tampereelle 1889. Vuosisadan vaihteen Suomessa ei koulunkäynti ollut kaskenpolttajain kaamaisessa Pohjolassa itsestäänselvyys, joten kansalaisopiston tehtävänä niin periferiassa kuin myös kaupunkikortteleissa oli sivistää maata kuokkivaa sivilisaatiota kohti globalisoituvaa maailmaa.
Agraaritaloudesta oltiin siirtymässä kohti vaihdanta- ja rahataloutta, ja teollistumisen myötä syntyi uusi väestöryhmä: teollisuusväestö. Maatalousvaltaisen yhteiskunnan väistyessä, ansaintamahdollisuudet olivat heikot. Alkoi joukkomuutto maalta kaupunkeihin. Kaupungin väestön vähäinen vapaa-aika ja alhainen sivistystaso havahdutti sivistyneistön, joka kansallishengen valistamiseksi järjesti työläisille sivistystoimintaa, tavoitteenaan tieteelliseen tietoon perustuvalla opetuksella nostaa ihmisten sivistystaso sellaiseksi, että työväenluokka kykenisi omin avuin osallistumaan yhteiskunnalliseen toimintaan ja siten parantamaan olojaan.
Työväenyhdistykset pyrkivät perustamaan kirjastoja, järjestämään luentoja sekä aikuisopetuskursseja, mutta vakinaisen henkilökunnan puuttuminen ja niukka rahoitus loivat järjestelmästä epäjohdonmukaisen. 1890-luvulla alkoi tarkoituksenmukainen suunnittelu talouden turvaamiseksi lahjoitusvarojen sijasta. Työväelle alettiin järjestää kursseja ja luentoja valtionavulla.
Opistoja kuin sieniä sateella
Tampereen opistotoimintaa seurattiin tarkkaavaisesti ennen kuin suurlakon jälkeen osa puolueista alkoi kannattaa opistojen perustamista myös muualle Suomeen. Vuonna 1907 perustettiin työväenopistot myös Ouluun, Vaasaan ja Viipuriin. Suomen- ja ruotsinkielinen opisto perustettiin vuonna 1908 Turkuun. Kotka sai oman opistonsa vuonna 1911 ja Helsinki 1914.
Lainsäädännön myötä yleisnimi työväenopisto vakiintui virallisesti vuonna 1927, mutta maaseudulle perustettavien oppilaitosten nimet vaihtelivat kansalaisopiston ja vapaaopiston välillä. Kunnallisten opistojen rinnalle perustettiin myös kannatusyhdistystaustaisia opistoja, kuten setlementtiopistoja.
Opistojen määrän kehitys ja kasvu hiipui 1930-luvun pulavuosina ja sotavuosina 1939–1945 toiminta lamaantui vähäiseksi ja opistojen toiminta pysähtyi itärajalla kokonaan.
Valtionapulainsäädäntö antoi taloudellisia mahdollisuuksia perustaa kansalaisopistoja myös maaseudulle. Maaseutukunnissa kaivattiin samanmoisia opintomahdollisuuksia kuin kaupungeissakin. Sana kansalaisopisto mainittiin vuonna 1963 ensimmäistä kertaa lainsäädännössä. Vuosina 1960–1974 perustettiin 150 uutta kansalaisopistoa ja suurin osa maaseudulle ja nimenomaan kansalaisopiston nimellä. Vuosituhannen vaihteessa kansalaisopistojen määrä oli suurimmillaan, jolloin niitä oli 279.
Työväenopisto elää ajassa
Kuntaliitosten ja muiden yhdistymisten kautta opistojen määrä kääntyi laskuun 2000-luvulla. Muutokset olivat lähinnä rakenteellisia, eikä opetuksen määrä kokenut juurikaan muutoksia.
Niin kuin maailma makaa, niin myös opistojen on sopeuduttava yhteiskunnalliseen muutokseen. 2010-luvun valtiontalouden ahdingossa myös kansalaisopistot saivat tuta, ja niiden oli sopeuduttava uuteen taloudelliseen tilanteeseen.
Yhteiskuntaa ravistelevat suuret maanlaajuiset ilmiöt, kuten työttömyys ja Euroopan pakolaiskriisin myötä lisääntynyt maahanmuutto, joihin kansalaisopistot pyrkivät tarjoamaan osaltaan tukea.
Tämän päivän maailma on pienempi kuin vuoden 1800 lopulla ja kaikki maailman tieto on noukittavaksi kerätty pitkin internetin ihmeellisestä tai jopa helvetillisestä maailmasta. Tietoyhteiskunta elää yhä enemmän ruudun takana, joka on omiaan karistamaan yhteisöllisyyden käsiemme ulottuvilta. Työväenopistot tarjoavat tiedon ja taidon lisäksi hyvinvointia ja yhteisöllistä pääomaa, matalaa kynnystä verkostoitua samanhenkisten ihmisten kanssa.
Tutkimustietoa
Kunnallisalan kehittämissäätiön tutkimuksessa Hyvinvointia ja sosiaalista pääomaa – kansalaisopistojen hyödyt osallistujille, kaupungille ja alueelle on vaikuttavuudesta kertovaa faktatietoa, jonka hyödyntäminen on aiheellista juuri nyt. Tilastotiedot hyvinvointi- ja terveysvaikutuksista sekä sosiaalisen vuorovaikutuksen kohentumisesta ovat positiivisia teesejä yhteiskunnallisesti käytävän keskustelun ytimessä.
Vuonna 2019 on Suomessa 181 toiminnassa olevaa kansalaisopistoa. Opetustunteja järjestetään vuosittain yli kaksi miljoonaa ja oppimishaluisia suomalaisia kerääntyy ahjojen ääreen yli 650 000. Kaupunki- ja kuntakohtaiset oppilaitokset elävät opinhaluisten ihmisten ehdoilla ja kursseja järjestetään usein toiveiden mukaan.