Artikkeli: Suomi

18.7.2020 klo 14:57

”Pelkkää pelleilyä koko touhu”* – Työttömien aktivoinnin epäkohdat

Kun aktiivimallia säädettiin Sipilän hallituksen aikaan, kokosivat ammattiliitot yhteen mielenosoituksia, joissa vaadittiin ääntä työttömille. (Kuva: Arto Leino)

Työttömiin kohdistetun aktivointipolitiikan lähtöoletuksena on, että työtön on passiivinen. Aktivointipuhe on kuitenkin harhaanjohtavaa, sillä työttömän pitää olla passiivinen kaikessa muussa paitsi työnhaussa ja hänelle määrätyissä toimenpiteissä. Esimerkiksi opiskelua varten työttömän pitää anoa lupaa, eikä se heltiä viranomaisilta suinkaan automaattisesti. Omaehtoiseen opiskeluun on mahdollista saada työttömyysetuutta enintään kahden vuoden ajaksi, joten pidempiä opintoja suorittavaa työtöntä rangaistaan aktiivisuudesta. Jos työtön osoittaa aktiivisuutta tekemällä vapaaehtoistyötä, saattavat viranomaiset tulkita vapaaehtoistyön palkkatyön korvikkeeksi ja lätkäistä tästä hyvästä karenssia. Jos työtön on aktiivinen työnteossa, ja hänen satunnaiset tulonsa ylittävät 300 euron suojaosan, voidaan häntä epäillä yrittäjäksi tai hän voi menettää tukensa, mikäli viranomaiset tulkitsevat, ettei hän ole ollut työmarkkinoiden käytettävissä.

Työttömiin kohdistettuja aktivointitoimia ovat muun muassa kuntouttava työtoiminta, työkokeilu, uravalmennus, työvoimakoulutus ja palkkatuettu työ. Aktivointitoimiin osallistuvia työttömiä ei lasketa mukaan työttömyystilastoihin, mikä lisää toimien houkuttelevuutta päättäjien silmissä. Aktivoidut työttömät eivät kuitenkaan toimi varsinaisesti työelämässä, vaan välityömarkkinoilla, jotka sijoittuvat työttömyyden ja vapaiden työmarkkinoiden välimaastoon. Osa työttömistä joutuu elämään tässä välitilassa vuosikausia. Kelan tilastotietokanta Kelaston mukaan joulukuussa 2018 aktivointitoimissa aloittaneita oli yhteensä noin 145 000. Miten tähän tilanteeseen on päädytty?

Suomessa alkoi 1980-luvulla esiintyä ideoita muun muassa työlainsäädäntöä ja sosiaalilainsäädäntöä koskevan sääntelyn purkamisesta. Talouspolitiikassa keynesiläiset opit alkoivat korvautua uusklassisella taloustieteellä, joka korostaa markkinoiden toimintaa haittaavien ”jäykkyyksien” poistamista. Työmarkkinoilla näitä jäykkyyksiä ovat ennen muuta kollektiivisesti määräytynyt liian korkea palkkataso ja liian antelias sosiaaliturva. Työmarkkinoiden jäykkyyksien oletetaan aiheuttavan rakenteellista työttömyyttä. Uusklassisen talousajattelun mukaan vastentahtoinen työttömyys poistuu kokonaan, kun vapaasti toimivat täydellisen kilpailun markkinat asettuvat itseohjautuvasti tasapainotilaan. Jostain syystä tämä utopistinen ajatus ei toteutunut esimerkiksi 1930-luvun joukkotyöttömyyden oloissa, vaikka palkkataso ja sosiaaliturva oli painettu minimiin, ja valtio varoi puuttumasta markkinoiden toimintaan.

1990-luvun laman aikana sosiaaliturvan kannustavuus nousi yhteiskunnallisen keskustelun kestoteemaksi, ja huomio siirtyi pois kansalaisten sosiaalisista oikeuksista ja hyvinvointikysymyksistä. Uudessa ajattelussa sosiaaliturvan ei enää nähdä ratkovan ongelmia, vaan sen pelätään päinvastoin aiheuttavan niitä tuottamalla syrjäytymistä ja tukahduttamalla talouskasvua ja työllisyyttä. Hyvinvointivaltion rakentamisen kaudella työttömyys nähtiin yhteiskunnalliseksi epäkohdaksi, josta kärsiville valtio antaa kompensaatiota, nyt se mielletään enemmän yksilön epäonnistumiseksi.

Työllisyyskysymyksessä huomio on kiinnittynyt yhä enemmän työvoiman tarjontaan kohdistuviin toimenpiteisiin ja työttömien henkilökohtaisiin ominaisuuksiin. Aktiivinen työvoimapolitiikka ei ole uusi keksintö, mutta menneinä vuosikymmeninä pyrittiin vaikuttamaan myös työvoiman kysyntään. Nyt ongelman ytimessä ovat yksin työttömät, joiden nähdään olevan ominaisuuksiltaan epäkelpoja tai liian passiivisia töihin tai koulutukseen hakeutumisessa. Valtio on ottanut tehtäväkseen tämän ryhmän aktivoimisen.

Työttömyyden nähdään johtuvan työttömien aktiivisuuden tai osaamisen puutteesta, vaikka työmarkkinoiden vaatimukset koskevat nykyään paljon muutakin kuin osaamista. Etenkin suuret yritykset teettävät hakijoilla persoonallisuustestejä, joiden tieteellinen pohja on usein hatara. Esimerkiksi Thomas Eriksonin tieteellisyydeltään lähinnä horoskooppeihin verrattavissa oleva persoonallisuusteoria on viime aikoina saavuttanut suuren suosion yritysmaailmassa. Erityisesti ekstrovertteja suositaan introverttien kustannuksella, vaikka ei ole mitään järkevää perustetta uskoa, että he olisivat parempia työntekijöitä. Työmarkkinoiden oikkuihin on mahdotonta sopeutua silloin kun vaatimukset koskevat temperamentin kaltaisia synnynnäisiä ominaisuuksia. Iäkkäät työnhakijat kohtaavat usein merkittäviä vaikeuksia uudelleentyöllistymisessä, koska heitä syrjitään rekrytoinnissa. Myös hakijan etnisyys, sukupuoli ja ulkonäkö saattavat vaikuttaa rekrytointipäätökseen. Osaamisen sijasta suhteet ovat työnhaussa valttia – Sitran tietojen mukaan ainoastaan noin neljäsosa työssäkäyvistä on saanut paikkansa avoimen ilmoituksen kautta.

Aktivoinnin menetelmät

Aktivointiin ja kannustamiseen voidaan käyttää joko keppiä tai porkkanaa. Jostain syystä maailma on sellainen, että rikkaita kannustetaan tavallisesti antamalla heille lisää rahaa, kun taas köyhiä kannustetaan ottamalla heiltä vähätkin rahat pois. Niinpä työttömien kannustaminen on yleensä merkinnyt keppiä porkkanan sijaan. Käytännössä tämä on merkinnyt etuuksien saamisen ehtojen kiristämistä, uusien velvoitteiden ja pakkojen luomista sekä sanktioiden koventamista.

Suomessa on toteutettu 1990-luvun puolivälistä lähtien koko joukko uudistuksia, jotka ovat tähdänneet työttömien aktivoimiseen ja etuuksien vastikkeellistamiseen. Esimerkiksi toimeentulotukeen on lisätty mahdollisuus rangaista työtarjouksesta tai aktivointitoimenpiteestä kieltäytyvää asiakasta leikkaamalla tuen perusosasta 40 prosenttia. Työmarkkinatuen saajaa voidaan puolestaan rangaista karenssilla eli tuen määräaikaisella menetyksellä. Karenssilausuntojen määrä on ollut tasaisessa kasvussa vuodesta 2013 lähtien.

Tärkein työttömiä koskeva aktivointipolitiikan väline on kuntien vastuulla oleva kuntouttava työtoiminta, joka koski aluksi vain alle 25-vuotiaita, mutta vuoden 2010 alusta lähtien se on kattanut kaikki työmarkkinatukea saavat henkilöt. Toiminnan tavoitteena on vahvistaa osallistujien elämänhallintaa ja parantaa heidän työllistymismahdollisuuksiaan, ja sen kohderyhmää ovat henkilöt, jotka eivät kykene täyspäiväiseen palkkatyöhön tai muihin työvoimapoliittisiin toimenpiteisiin. Käytännössä kuntouttavaan työtoimintaan osallistuvat määrätään toimintaan kuntoutuksellisten tarpeiden sijaan työmarkkinatuen keston perusteella[†], jotta kunta voi välttää sille säädetyn rahoitusvastuun pitkäaikaistyöttömien työttömyysturvasta. Näin kuntouttavaan työtoimintaan päätyy massoittain henkilöitä, joille palvelu ei ole tarkoitettu ja jotka eivät siitä hyödy. Pahimmillaan toimintaan osallistuneet ovat joutuneet työskentelemään kunnalle vuosikausia 9 euron päiväpalkalla – olisiko tässä jo riittävästi paljon peräänkuulutettua vastikkeellisuutta? Kuntouttavaa työtoimintaa on viime vuosina reilusti lisätty samalla kun palkkatuella työllistämistä on vähennetty.

Viime aikojen merkittävin aktivointipolitiikan innovaatio on lyhytikäiseksi jäänyt työttömyysturvan aktiivimalli, joka velvoitti työttömän täyttämään aktiivisuusedellytyksen työttömyysturvan leikkaamisen uhalla. Aktiivimallin epäkohdat ovat tunnettuja enkä paneudu niihin tässä kirjoituksessa syvemmin, mutta haluaisin nostaa esiin pari valaisevaa tilastoa. Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen VATTin ja Turun yliopiston tutkijat lähettivät aktiivimallin vaikutuksia arvioineen raporttinsa yhteydessä TE-toimistojen asiantuntijoille ja esimiehille aktiivimallia koskeneen kyselyn, jossa heitä pyydettiin muun muassa arvioimaan aktiivimallin tarkoituksenmukaisuutta työllistämisen edistämisen keinona asteikolla nollasta kymmeneen. Keskiarvoksi tuli 3,5. Vastanneista vain kymmenen prosenttia uskoi, että malli edesauttaa työttömien ja avointen työpaikkojen kohtaamista.

Ylen Taloustutkimuksella teettämän kyselyn mukaan aktiivimallia vastusti 56 prosenttia ja kannatti 37 prosenttia suomalaisista. Kyselyssä vastaajia pyydettiin myös arvioimaan, miten hyvin he tuntevat aktiivimallin sisällön. Eniten aktiivimallia kannattivat ne kansalaiset, jotka ilmoittivat, etteivät tunne sen sisältöä lainkaan. Mitä paremmin sisältö tunnettiin, sitä suuremmaksi vastustajien osuus kasvoi. Tietonsa erittäin hyviksi arvioineiden joukossa vastustajia oli 76 prosenttia.

Suomalaisessa keskustelussa erityisesti Tanskaa on pidetty esillä aktivointipolitiikan mallimaana. OECD:n tilastojen mukaan Suomen työllisyysaste (73,3%) oli vuoden 2019 neljännellä kvartaalilla kaksi prosenttiyksikköä pienempi kuin Tanskalla (75,3 %). On kuitenkin syytä ottaa huomioon, että keskimääräiset työtunnit olivat Suomessa viime vuonna 1 540 tuntia, kun taas Tanskassa ne jäivät 1 380 tuntiin. Tämä tarkoittaa sitä, että matalammasta työllisyysasteesta huolimatta Suomen kansantaloudessa tehtiin väestön kokoon suhteutettuna reippaasti enemmän työtunteja. Näillä työtunneilla Suomi päihittäisi Tanskan vielä 68 prosentin työllisyysasteella. Myös toinen mallimaa Saksa jää Suomen taakse paremmasta työllisyysasteestaan huolimatta. Ero johtuu yksinkertaisesti siitä, että Keski- ja Länsi-Euroopassa osa-aikatyö on huomattavasti yleisempää kuin Suomessa.

Puhtaasti taloudellisesta näkökulmasta tarkasteltuna tehtyjen työtuntien kokonaismäärällä on paljon suurempi merkitys kuin sillä, miten se jakautuu eri henkilöiden kesken. Onkin outoa, miten talouskommentaattorit sivuuttavat työtuntitilastot tyystin ja vaikenevat siitä, että mainituissa mallimaissa tehdään vähemmän töitä. Työllisyysasteen nosto on joka tapauksessa kannatettava tavoite jo sosiaalisista syistä. Jos korkea työllisyysaste perustuu osa-aikatyön yleisyyteen eikä työn kysyntää voi kasvattaa määräänsä enempää, tulee väistämättä mieleen, että työn jakaminen voi olla varteenotettava työllisyyden kohentamisen keino. Tätä aktivointipolitiikan ajajat eivät kuitenkaan yleensä kannata.

Aktivointipolitiikan laihat tulokset

Aktivointitoimia perustellaan niiden työllisyyttä edistävillä vaikutuksilla, mutta todellisuudessa niiden vaikutukset jäävät olemattomiksi. Esimerkiksi vuonna 2014 vain kaksi prosenttia kuntouttavaan työtoimintaan osallistuneista sai töitä. Muut aktivointitoimet eivät ole juuri tämän tehokkaampia. Sekä työkokeiluun että erilaisille valmennuskursseille osallistuneista vain suunnilleen kymmenen prosenttia on työllistynyt avoimille työmarkkinoille kolme kuukautta kurssin tai kokeilun jälkeen.

Julkisuudessa äänekkäästi aktivointipolitiikkaa puolustanut kansanedustaja Juhana Vartiainen on myöntänyt, että työllisyyskurssien vaikutus jää vähäiseksi. Vartiainen on kuitenkin huomauttanut, että työllisyyskurssien teho perustuu niiden pelotevaikutukseen – ihmiset hakevat aiempaa hanakammin töitä välttääkseen kurssille joutumisen ja työllistyvät paremmin jo ennen kurssin alkua. Toisin sanoen kurssien todellinen tarkoitus on työttömien kiusaaminen. Vartiainen on todennut myös aktiivimallista, että sen ”kiistaton työttömyyttä alentava” vaikutus (joka ei sitten VATTin arviointiraportin mukaan ollutkaan niin kiistaton) perustuu siihen, että se tekee työttömyydestä vähemmän houkuttelevaa.

Kovan linjan kannattajat haluavat maksimoida työttömyyden pelotevaikutuksen leikkaamalla työttömyysturvaa, asettamalla sanktioita, lisäämällä valvontaa sekä vaatimalla lisää vastikkeellisuutta ja aktiivisuutta. Hyvällä onnella työllisyysaste saattaa näillä keinoin jopa nytkähtää rahtusen ylemmäs, mutta työllisyystavoitteen kannalta nurinkurista on, että kovat toimet vähentävät työttömiksi jääneiden henkilöiden työllistyvyyttä ja työkykyä. Lisäksi Suomessa aktivointitoimet ovat kohdistuneet lähinnä heikosti työllistyviin pitkäaikaistyöttömiin, vaikka pelotevaikutus toimisi paremmin ansioturvalla oleviin uusiin työttömiin. Kovat toimet vaikuttavat kipeimmin heihin, joilla on esimerkiksi sairaudesta johtuvia esteitä, eivät suinkaan heihin, joille työttömyys on valintakysymys. Onko oikeudenmukaista pyrkiä kasvattamaan työllisyysastetta kaikkein heikoimmassa asemassa olevien kustannuksella ja kohdistaa työttömiin rangaistuksen luonteisia toimenpiteitä, jos heistä ei ihannetilanteessakaan työllisty kuin osa? Tämä on eettinen kysymys, jonka ratkaisemisesta päättäjät kantavat vastuun.

Onko työttömyys liian houkuttelevaa?

Talouskommentaattoreiden ja päättäjien laskelmista unohtuu yleensä, että palkkatyön ja työttömyyden ohella ihminen voi valita myös rikollisuuden tai ajautua siihen. Työttömyyden houkuttelevuuden vähentäminen nostaa rikolliseksi ryhtymisen houkuttelevuutta ja vesittää säällisen työttömyysturvan yhteiskuntarauhaa takaavaa vaikutusta. Isossa-Britanniassa pyöritettiin 1700- ja 1800-luvuilla köyhäintaloja ja työlaitoksia, joiden olot olivat niin kurjat, että osa niiden asukeista syyllistyi rikoksiin päästäkseen vankilaan. Monet vähäosaiset myös kuolivat mieluummin nälkään ja sairauksiin kuin menivät näihin laitoksiin. Talousliberaalin mieltä kuitenkin varmasti lämmitti ajatus siitä, että työttömyys ei ollut liian houkutteleva vaihtoehto! Aiheesta on toki myös tuoreempia esimerkkejä. Brittitutkijoiden tekemän laajan viiden vuoden pitkittäistutkimuksen[‡] mukaan ankarat sanktiot ja pakkokeinot saavat osan työttömistä turvautumaan rikoksiin. Lisäksi nämä keinot syventävät työttömien köyhyyttä, heikentävät heidän terveyttään ja ovat tehottomia työllistämisessä.

Puhe työttömyydestä liian houkuttelevana vaihtoehtona tuntuu absurdilta, kun sitä peilaa työttömyyden psykologisista vaikutuksista tehtyjä tutkimuksia vasten. Lukuisten tutkimusten mukaan työttömät voivat sekä fyysisesti että psyykkisesti huonommin kuin työssäkäyvä väestö, ja työttömyydellä on todettu yhteys masennukseen ja ahdistukseen. Pahoinvointi on sekä työttömyyden syy että sen seuraus: sairaat valikoituvat muita herkemmin työttömiksi, mutta myös työttömyys itsessään aiheuttaa pahoinvointia ja sairauksia. Työttömyys altistaa ihmisiä masennukselle tuottaessaan sosiaalista kärsimystä, joka syntyy tunnustuksen puutteesta ja kelpaamattomuuden tunteesta. Erään suomalaistutkimuksen mukaan työttömien riski pysyväisluonteiseen toivottomuuteen on yli seitsenkertainen työssäkäyviin verrattuna. Yli kaksi vuotta työttöminä olleiden itsemurhaluvut olivat niin miehillä kuin naisilla lähes nelinkertaiset työssäkäyviin verrattuna Suomessa vuosina 1996-2000.

Kovan linjan kannattajat eivät ole huolissaan työttömien pahoinvoinnista, vaan päinvastoin siitä, että he ovat liian hyvinvoivia. Työttömien ja muiden tulonsiirtoja saavien ryhmien valitetaan elävän liian mukavasti veronmaksajien rahoilla. Tietenkin jokainen reagoi työttömyyteen yksilöllisesti, ja osa työttömistä kykenee sopeutumaan tilanteeseen hyvin. Äärimmäisen harva kuitenkaan varsinaisesti nauttii työttömänä olemisesta. Ja entä sitten, jos joku nauttiikin ja kieltäytyy kärsimästä? Miksi tiettyyn ihmisryhmään kuuluvien mahdollinen onnellisuus pelottaa toisia meistä niin paljon, että onnellisen työttömän kuvajainen ilmestyy piinaamaan heitä varmaan painajaisiin asti?

Työnvälttelijöitä karsastetaan, koska heidän ei koeta täyttävän yhteisöllisiä velvollisuuksiaan. Työstä kieltäytyminen on kuitenkin marginaalinen ilmiö, ja vain hyvin harva työtön on omasta tahdostaan työtön. Vallitsevassa uusklassisessa taloustieteessä työttömyys ja muut talouden makrotason ilmiöt palautetaan kuitenkin yksilöiden valintoihin. Työttömyyttä selitetään yksilöiden liian korkeilla palkkavaatimuksilla tai sillä, että he valitsevat työn sijasta vapaa-ajan. Tosimaailmassa työttömän on hieman hankala ”valita” työllistymistä, jos työpaikkoja ei yksinkertaisesti ole tarjolla kaikille. Tästä huolimatta oletuksena on, että huomattava osa työttömistä on työttömiä omasta valinnastaan eli vapaaehtoisesti, ja heihin on vaikutettava etupäässä työttömyyden houkuttelevuutta vähentämällä ja suoraan pakottamalla heidät etsimään työtä.

Uusklassisen taloustieteen edustajat ovat käsitelleet työtä yksipuolisesti ”epähyötynä” tai haittana, jota ihmiset pyrkivät välttämään, elleivät he saa siitä riittävää taloudellista hyötyä kompensaatioksi. Siksi ihmisiä pitää ohjata kannustimien ja sanktioiden avulla työntekoon. Tämän täysin metsään menevän käsityksen mukaan ihminen heittäytyy toisten elätettäväksi eikä tee mitään tuottavaa, jos hänellä vain on mahdollisuus toimia niin. Käsitys on virheellinen, koska työ tarjoaa ihmisille paljon muutakin kuin taloudellisia resursseja, etenkin silloin kun työ käsitetään osaksi identiteettiä ja sen tuotteet persoonallisuuden ilmauksiksi.

Ihminen haluaa olla hyödyksi yhteisölle, olla aktiivinen, käyttää energiaansa, puuhata ja tehdä jotain ja saada jotain aikaan. Hänellä on siihen psykologinen tarve. Yleensä tämä tarve tyydyttyy palkkatyön kautta. Työ on aikuisen tärkein aktiviteetti, ja monet kyselytutkimukset osoittavat, että ihmiset haluavat tehdä töitä, vaikka se ei olisi taloudellinen välttämättömyys. Esimerkiksi Tilastokeskuksen vuoden 2018 Työolotutkimuksen mukaan ainoastaan 22 prosenttia vastaajista uskoo lopettavansa työnteon kokonaan, jos saisi rahaa rahaa esimerkiksi lotosta tai perintönä niin paljon, että voisi elää mukavasti tekemättä töitä.

Työttömyystutkimuksen klassikko, sosiaalipsykologi Marie Jahoda on esittänyt, että työ täyttää ilmifunktionsa eli toimeentulon takaamisen ohella myös latentteja eli piileviä funktioita. Työpaikka tarjoaa aikarakenteen ja perheen ulkopuolisia kontakteja, liittää yksilön omia tavoitteita suurempiin yhteisöllisiin päämääriin, toimii statuksen ja identiteetin lähteenä ja ohjaa säännölliseen toimintaan. Työttömät kärsivät tarpeettomuuden ja merkityksettömyyden tunteista, statuksen alenemisesta, sosiaalisesta eristäytymisestä ja ulkopuolisuudesta yhteiskunnassa. Monet työttömät kokevat, että heidät on leikattu irti yhteiskunnasta ja suljettu kotiinsa, ja osa heistä vetäytyy häpeän vuoksi vanhoista sosiaalisista suhteistaan.

Työttömien ajaminen piiskalla olemattomiin työpaikkoihin on yhtä fiksua kuin kuution muotoisen palikan survominen pallon muotoiseen aukkoon. Työttömän aktiivisuus ei ratkaise pääongelmaa eli työpaikkojen vähyyttä. Loppuun on kuitenkin syytä todeta, että kaikki aktivointi tai kannustaminen ei ole automaattisesti pahasta. Työttömät voivat kokea aktivointitoimet mielekkäiksi, jos ne johtavat työllistymiseen tai uusien taitojen oppimiseen. Myös kuntouttava työtoiminta voi olla hyödyllistä ja parantaa työttömien hyvinvointia, jos se vain vastaa asiakkaiden kuntoutuksellisiin tarpeisiin. 300 euron suojaosan säätäminen työttömyysturvaan on onnistunutta taloudellista kannustamista. Tehottomat, pelkän kiusaamisen vuoksi suunnitellut toimenpiteet sen sijaan synnyttävät turhautumista. Niiden ainoaksi hyödyksi jää se psykologinen tyydytys, jota jotkut mahdollisesti saavat työttömien kyykyttämisestä. Kannustaminen muuttuu pakottamiseksi ja manipulaatioksi silloin kun työttömien omia käsityksiä, toiveita ja valmiuksia ei oteta huomioon. Tehokkaat ja mielekkäät kannustimet ohjaavat valitsemaan vaihtoehtoja, joista sekä kannustettava että kannustaja hyötyvät.

 

Kirjoittaja on julkaissut kirjan Valintamme ei kohdistunut sinuun – työttömyyden monet kasvot. Lisätietoa kirjasta kustantajan sivuilla.

 

[*] Otsikon sitaatti on peräisin Etelä-Suomen Sanomien jutusta (https://www.ess.fi/paikalliset/715515), jossa kuntouttavaan työtoimintaan osallistuneet ihmiset kertovat kokemuksistaan. Koko sitaatti kuulostaa tältä: ”Olen ollut näillä askartelu- ja piirileikki-pakko-kuntouttavilla. Täysin turhanpäiväisiä ja ihmisten kiusaamista karenssin uhalla. Samanlaiset kokemukset, eli pelkkää pelleilyä koko touhu. Ellei sitten maahan tarvita satojatuhansia linnunpöntön tekijöitä tai käpyjen liimailijoita. Kuka maksaa tuosta työstä sitten palkan? Jos nämä ovat niin hyvä juttu kun annetaan ymmärtää, niin olisikohan vapaaehtoisuus paikallaan? Järjetön tapa kategorisoida ihmisiä pelkän työpaikan puutteen vuoksi joiksikin täysin kädettömiksi ja elämää hallitsemattomiksi syrjäytyjiksi. Tämmöinen pelleily saa terveenkin ihmisen mielenterveyden järkkymään.”

[†] THL:n vuoden 2016 kuntakyselyn mukaan 97,6 prosenttia kuntouttavaan työtoimintaan osallistuneista henkilöistä ohjattiin toimintaan työttömyysturvan keston perusteella.

[‡] Welfare Conditionality Project 2013-2018

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.