Adornon 1960-luvulla tekemä analyysi istuu myös nykyiseen äärioikeistoon

Theodor W. Adorno (1903–1969) tunnetaan Frankfurtin koulukunnan jäsenenä, kulttuurituotannon kriitikkona ja taidefilosofina. Suomessa ehkä myös Sibeliuksen kovana arvostelijana. Käsillä oleva kirjanen perustuu äänitettyyn luentoon, jonka hän piti Wienin yliopistossa vuonna 1967. Luento osoittaa Adornon olleen myös tarkkanäköinen äärioikeistolaisuuden tarkastelija, jonka havainnot 1960-luvulta yhdistettynä hänen tutkimuksiinsa ja kokemuksiinsa natsi-Saksasta ovat pääpiirteissään edelleen päteviä. Volker Weiß toteaakin jälkisanoissaan, että välillä tuntuu kuin Adorno kommentoisi nykypäivän tapahtumia. 

Nämä vanhat, mutta edelleen osuvat havainnot tekevät kirjasta nykyhetkellä kiinnostavan. Adornoon aiemmin perehtyneille kirja valottaa hänen poliittista ajatteluaan ja konkretisoi koulukunnan kriittistä teoriaa. Sauli Havun suomennosta on ilo lukea.

Adornon mukaan keskeisin oikeistoradikalismin syy löytyy pääoman keskittymisen tendenssistä. Tätä kehitystä yritetään tilastokikkailuilla usein peittää. Tässä kehityksessä luokka-asemaltaan heikkenevät luokat eivät syytä asemansa heikkenemisen takana olevaa rakennetta, vaan niitä, jotka ovat aiemmin olleet kriittisiä sitä järjestelmää kohtaan, joissa näillä luokilla on ollut korkea yhteiskunnallinen asema.

Toinen syy on teknologian aiheuttama työttömyys, jolloin tuotantoprosessissa työskentelevät tuntevat itsensä uhatuiksi. Pelonsekaisessa ahdistuksessa takerrutaan fiktioihin, harhoihin, vakaumuksiin ja ideologioihin. Oikeistoradikalismi on vastaus kriisiin ja erilaiset maailmanlopun fantasiat vahvistavat näiden liikkeiden asemia. Kriisien uhatessa niillä on mahdollisuus esiintyä suosittuna ja tulevaisuuden takuumiehinä.

Adornon mukaan oikeistoradikalismin propagandistiset menetelmät ovat suosiota hankkiessaan pitkälle kehittyneitä. Järjestelmälliset harhaluulot yhdistyvät pitkälle kehittyneeseen teknologiaan. Adornon mukaan tämä on yleinen tendenssi. Teknologia ja menetelmät kehittyvät yhä pidemmälle, mutta yhteiskunnan kokonaispäämääristä keskustelu laiminlyödään. 

Oikeistoradikalismin nerokkuus piilee Adornon mukaan siinä, että se on erittäin taitava häivyttämään eron niiden kannattajien edun ja liikkeen tavoitteiden välillä. Koska menetelmät korvaavat päämäärän, propagandasta tulee politiikan ydin ja vallankäytön tekniikat ovat tärkeämpiä kuin teoreettiset kysymykset. Tämän takia oikeistoradikaalit käyvät argumenttien sijasta niiden esittäjien kimppuun. Oikeistoradikalistinen propaganda ei edes pyri esittämään varsinaista ideologiaa, vaan pyrkii fetisoimaan ihmiset sen pauloihin. 

Olennainen taito oikeistoradikalismin vastustamisessa on Adornon mukaan oppia tunnistamaan se, miten siinä totuutta käytetään väärin epätotuuden nimissä. Oikeistoradikaalit briljeeraavat konkreettisilla seikoilla ja sellaisilla yksityiskohdilla, joilla on olevinaan suurtakin merkitystä, mutta todellisuudessa heidän tarkoituksenaan on vain alkuperäisen asian hämärtäminen. Adorno toteaa, että lopulta kyse on melko pienestä määrästä erilaisia yhä uudestaan toistuvia, yksinkertaisia, standardoituja ja vakiintuneita temppuja ja leimakirveitä. 

Ainoa tapa yrittää vaikuttaa on hänen mukaansa varoittaa oikeistoradikalismin potentiaalisia kannattajia sen seurauksista. Inhimillisyyteen vetoamisesta ei ole mitään hyötyä. On osoitettava, että oikeistoradikalismi vahingoittaa väistämättä myös sen omia kannattajia.