Joni Kumlander kirjoittaa (AL 20.1) äärettömän tärkeästä ja yhä valitettavan ajankohtaisesta asiasta, koulukiusaamisesta. Asiasta käytiin viimeksi joulukuun kaupunginvaltuustossa keskustelua kaupungin turvallisuusohjelmaa käsiteltäessä.
Meillä aikuisilla ei oikeastaan ole tärkeämpää tehtävää kuin pitää huolta siitä, että jokainen lapsi voi mennä kouluun turvallisin mielin. Kuten valtuustossa totesin, on sydäntä särkevää ajatella pientä ihmistä, joka joutuu joka aamu pelkäämään kouluun menoa. Kavereiden tapaamisen ja uuden oppimisenhan pitäisi olla iloinen asia.
Kouluilla on omat suunnitelmansa koulukiusaamisen varalta, ja monessa koulussa on saatu hyviä tuloksia koulukiusaamisen vähentämisessä, mutta edelleen kiusaaminen on vakava ongelma monessa koulussa. Kiusaaminen ei yleensä rajoitu kouluun, vaan se jatkuu netissä tai muualla koulun jälkeen. Voidaan siis puhua myös koulurauhan turvaamisen vaarantumisesta, mutta samasta ilmiöstä on kyse nimetään se miten hyvänsä.
Ongelman yhtenä ratkaisuna on joskus esitetty sitä, että kiusaaja siirretään toiseen kouluun sen sijaan, että kiusattu joutuu vaihtamaan koulua. En ymmärrä ehdotusta sen vuoksi, että todennäköisesti kiusaava lapsi kiusaa myös seuraavassa koulussa. Minä uskon, että hyvinvoiva mieleltään terve lapsi ei kiusaa muita. Kiusaamisen taustalla on yleensä pahoinvointia; yksi tai useampi kokemus siitä ettei lapsi ole hyväksytty ja arvokas. Tällainen lapsi tarvitsee ymmärtävien, päättäväisten aikuisten apua. Niin tarvitsee myös kiusattu lapsi.
Vieläkään ei ehkä oteta riittävän vakavasti sitä miten merkittävät ja kauaskantoiset seuraukset kiusatuksi tulemisella, yhdenlaisella hylkäämisellä, lapselle voi olla. Ihminen suorittaa urotekoja avaruudessa. On saatava stoppi sille, että lapsi kiusaa toista lasta meidän aikuisten silmien edessä.
Kouluissa tarvitaan riittävä määrä aikuisia näkemään lasten epätoivoisetkin avunpyynnöt ja tukemaan lapsia niin kouluaineiden kuin arjen hyvien toimintatapojen oppimisessa. Opetusryhmiä on saatava pienemmiksi ainakin niissä kouluissa, joissa ongelmia on paljon. Ilman kiusaamisongelmaakin tarve ryhmäkokojen pienentämiselle on suuri, sillä oppilaissa on erilaisten tarkkaavaisuushäiriöiden myötä yhä enemmän tukea ja erityistä tukea tarvitsevia lapsia.
Kirjoittaja on tamperelainen kaupunginvaltuutettu (vas.)
Aanulehden yleisöpalstalla 2. helmikuuta oli kahden 12-vuotiaan kypsä ja viisas kirjoitus, jossa käsiteltiin samaa asiaa. Minä yhdyn kyllä poikien näkemykseen, että nimenomaan kiusaajan pitäisi vaihtaa koulua. Kun kiusattu on se, joka joutuu lähtemään, hän joutuu uutena oppilaana jo sinänsä kiusaamiselle altistavaan tilanteeseen ja ehkä tuplauhriutuu. Minä kuvittelisin, että kiusaajan siirtäminen pois saattaa hajottaa kiusaajien ”yhteisön”, viedä siltä johtajan ja parhaassa tapauksessa luoda uutta ja positiivisempaa ryhmäkulttuuria.
1950-luvulla kiusattuna arkana 9-vuotiaana olisin ollut kauhean peloissani, jos olisi pitänyt lähteä vieraaseen kouluun. Se olisi ollut tosi kovaa lapselle, joka muutenkin oksensi kouluaamuina. Oma yksilöhistoria on tietysti kovin kapea perustelu, mutta minä säälin sydämestäni jokaista kiusattua lasta, joka joutuu vielä lähtemään uuteen paikkaan ja porukkaan sen kiusatuksi tulemisen päälle.
Edesmennyt avomieheni, legendaarinen musiikinopettaja Tapani Kontula, oli muuten sitä mieltä, että opettajat ovat usein liian arkoja puuttumaan kiusaamiseen. Hän lopetti kiusaamiset lyhyeen. Hänen tunnillaan ei myöskään istuttu lakki päässä eikä näprätty kännykkää. Hänen muistotilaisuudessaan hänen oppilaansa soittivat jazzia ja muistelivat opettajan napakoita sanakäänteitä. Itse mietin joskus, olisiko se pahaksi, jos Suomessa otettaisiin hiukan mallia ranskalaisesta koulukurista.