Hei, poliitikko tai viranhaltija. Haluatko, että koulujen pihat ovat prameammat ja puistot hienommat niissä kaupunginosissa, joissa asuu sitä parempaa väkeä? Järjestä osallistuvan budjetoinnin hanke, jossa kaikki kaupunkilaiset kilpailevat siitä, miten niukka rahapotti käytetään ihmisten arjen ympäristöjä parantamaan!
Onko kaupungissa vähän liikaa päiväkoteja, pitäisikö niitä lakkauttaa lähiöistä? Toteuta päiväkotiverkosta koko kaupungin yhteinen keskustelutilaisuus arki-iltana! Vielä parempi, jos siihen voi osallistua ainoastaan suomeksi. Keskiluokka pitää kyllä huolen omista päiväkodeistaan!
Pitäisikö tehdä ikävä päätös? Tee se hiljaisuudessa, mahdollisimman byrokraattisesti. Jos joku kuitenkin huomaa sen, tee kysely, jossa et kysy, mitä mieltä ihmiset ajattelevat päätöksestä, mutta jossa he voivat valita, millä huonolla tavalla se pannaan toimeen. Voitpa ainakin pestä kätesi ja sanoa, että kyllähän ihmisiä osallistettiin!
Politiikka on rikki, ja siksi tarvitsemme uudenlaista osallistamista, jotta kansalaisten ääni välittyy päätöksentekoon. Jotakuinkin tällaisella mantralla perustellaan kirjavaa joukkoa osallistamishankkeita ja -projekteja, joissa ihmisille annetaan mahdollisuuksia tuoda näkemyksensä osaksi politiikan prosesseja.
Ajatus vaikuttaa ensi näkemältä mainiolta vasemmistolaisesta näkökulmasta – valtahierarkioiden madaltaminen ja päätöksenteon tuominen lähemmäksi ihmisiä ovat varsin vakiintuneita vasemmistolaisen demokratiapolitiikan piirteitä. Osallisuushankkeiden kautta välittyvien näkemysten ajatellaan monesti täydentävän edustuksellista demokratiaa ja tilkitsevän sen aukkopaikkoja tuomalla moninaisuutta päätöksentekoprosessiin osallistuvien joukkoon.
Niin itsekin ajattelin pitkään.
Menestyksekäs luoviminen keskustelutilaisuuksien, kyselylomakkeiden, internetpaneelien ja haastattelututkimusten suossa kuitenkin vaatii asioita, joita monelta puuttuu: ymmärrystä päätöksenteon järjestelmistä, sosiaalisia verkostoja, tiedonhankintataitoja ja paljon aikaa. Ajankäyttö yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen on luksusta, johon monella ei ole varaa. Yhteiskunnallinen vaikuttaminen ei ole kovinkaan motivoivaa, jos luottamusta päätöksentekoon ei ole. Miksi vaivautua, jos mitään merkitystä ei kuitenkaan ole? Aiheet, joiden pariin kaupunkilaisia halutaan osallistaa voivat myös näyttää epäolennaisilta – jos leivän päältä puuttuu voi, ei kulttuuripalveluiden tarjonta ehkä ole ensimmäisenä mielessä, vaikka niidenkin kehittämisessä aidosti kaivattaisiin kaikkien kaupunkilaisten huomioimista.
Osallistujien joukko siis valikoituu. Osallistamisprojektit helposti antavat valtaa niille, joilla valtaa jo on. Sen myötä poliittisessa päätöksenteossa yliedustetut ryhmät – käytännössä siis hyvämaineisten kaupunginosien valkoinen keskiluokka – saavat lisäpontta omille vaatimuksilleen, kun projektien suunnittelussa tahattomasti tai tahallisesti jätetään huomiotta, millaisia esteitä niihin osallistumiseen liittyy.
Vaarallisimmillaan osallistamisprojektit voivat olla päätöksenteon legitimoinnin, oikeuttamisen välineitä. Mitä useampi on jättänyt kädenjälkensä suunnitelmaan, sitä vaikeampi sitä on kritisoida. Kun julkinen valta viestii osallistaneensa ihmisiä päätöksentekoon, se pyrkii välittämään viestiä kuuntelevasta päätöksenteosta, jonka tavoitteena on löytää kaikkien kannalta paras mahdollinen ratkaisu riippumatta siitä, onko osallistettujen kaupunkilaisten näkemyksillä lopulta mitään merkitystä.
Osallistamisprojektien vaarallisin piirre ei kuitenkaan välttämättä liity niiden lopputuloksiin.
Vaikka osallistamisen tavoitteena on tuoda ihmisiä lähemmäksi päätöksentekoa, on olemassa aito riski, että se toimii päinvastoin. Kun kaupunkilaisia kutsutaan vaikuttamaan kapeasti määriteltyihin kysymyksiin edustuksellisen järjestelmän ohi, kaupunkiyhteisöön kuuluminen korvaantuu asiakkuudella ja kaupunkilaiset asiakkailla, joiden tehtävä on arvioida sitä, vastaako palvelun laatu heidän tarpeitaan eikä sitä, vastaako kaupungin toiminta heidän poliittisia näkemyksiään.
Valta on sillä, joka asettaa agendan. Kun joukko kaupunkilaisia ryhtyy toimeen ja käynnistää kampanjan maksuttoman ehkäisyn puolesta, delfinaarion lakkauttamiseksi tai avohakkuiden kieltämiseksi, aloite on heillä ja he määrittelevät, mistä lähtökohdista asiasta keskustellaan. Kun sen sijaan viranhaltija tai poliitikko laatii kehyksen, jossa kaupunkilaisia osallistetaan, valta on hallinnolla ja poliitikoilla. Osallistamisvetoinen poliittinen kulttuuri näivettää kansalaisaktiivisuutta ja kaventaa sen kenttää entistä voimakkaammin kattamaan vain ne kysymykset, jotka perinteisen päätöksentekojärjestelmän näkökulmasta näyttäytyvät tärkeinä.
Osallistamistrendi on luultavasti tullut jäädäkseen. Sillä voi oikeissa käsissä olla myös myönteisiä vaikutuksia, mutta demokratian edustavuuden ongelmia sillä ei korjata. Siihen tarvitsemme eriarvoisuutta vähentävää politiikkaa.
Kirjoittaja on vasemmiston Tampereen valtuustoryhmän varapuheenjohtaja.
III
Valtuustokolumneissa vasemmistoliiton Tampereen valtuustoryhmän jäsenet kommentoivat kuntapolitiikkaa ja ajankohtaisia poliittisia aiheita.