Monet ajattelevat, ettei makuasioista voi kiistellä. Tämä pätee niin kulttuuritarjontaan kuin oluen ja ruoan makunautintoihin. On olemassa kuitenkin jotain yhteistä ja sellaista, mistä lähes kaikki voivat olla samaa mieltä. Matti Kassilan käsikirjoittama ja ohjaama Komisario Palmun erehdys on paras suomalainen elokuva. Sen melankolinen vire sopii suomalaiseen kansaan kuin nyrkki silmään.
Joel Rinteen esittämä komisario on rikosten tutkijana vanha kettu ja hahmon tarkkanäköisyys ja huomiokyky on pitkän uran tuomaa ammattitaitoa. Elokuvan hyvyyttä on se, että juoni kulkee sujuvasti eteenpäin ja upporikkaan Rygseckin suvun paheelliset harrastukset tulevat kukin vuorollaan esille. Elokuvan hyvyyttä on myös se, että se vangitsee katsojan. Jännite vie mukanaan ja yhä uusien käänteiden myötä elokuva kasvaa ja kutoutuu kokonaisuudeksi, jonka ääressä viihtyy.
Elokuva on tarina rikkaan suvun aikamiespojasta, jolla on ylettömästi aikaa omille harrastuksilleen. Miehen toimettomuus ja turhautuminen antaa katsojalle mahdollisuuden tirkistellä suvun jäsenten elämää. Henkilöiden luonteet ja keskinäiset jännitteet ovat itseasiassa tuttuja jokaisessa suvussa olevasta nokkimisjärjestyksestä ja sukulaisten vallankäytöstä. Sen vuoksi elokuva tuntuu kiinnostavalta, samalla kun katsoo helsinkiläisen yläluokkaisen suvun vaiheita, siinä samalla katsoo oman suvun sukulaissuhteita.
Elokuva on jäänyt suomalaiseen kulttuurihistoriaan ja etenkin Leo Jokelan esittämä Silmät tummat kuin yö on tuttu jokaiselle elokuvan ystävälle, vaikka itse elokuvaa ei vielä olisi nähnytkään. Samoin tuttu kohtaus on se, jossa Aino Mantsasin esittämän roolihahmon kohtalokas parkaisu päättyy kuolemaan, kun murhaaja on sekoittanut absinttiin syankaliumia.
Elokuvan loppuhuipentuma on hieman yllättävä ja varmasti moni aluksi pohtii, mikä se olikaan se Komisario Palmun erehdys. Jos asia ei selviä ensimmäisellä katsomiskerralla voi elokuvan katsoa useampaan kertaan. Sen se kyllä kestää.