– Kaikki taide ei tietenkään ole luonteeltaan avoimen poliittista, mutta minulle kirjailijana on tärkeää pyrkiä vaikuttamaan maailmaan, Iida Rauma tähdentää.
Turkulaiskirjailijan kolmannessa romaanissa Hävitys, alaotsikoltaan Tapauskertomus (Siltala 2022), yksityinen, omakohtaisesti koettu vääryys laajenee yleiseksi, universaaliksi puheenvuoroksi kiusattujen ja tuhottujen puolesta.
Hävitys kuvaa koskettavasti lapsiin kohdistuvaa rakenteellista sortoa ja väkivaltaa. Väkevän teemansa ohella se on taiten kirjoitettu, kielellisesti kirkas, kiinnostava ja harvinaisen vihainen, selkeäsanainen hyökkäys valtaapitäviä aikuisia vastaan.
– Minua on lapsesta asti vaivannut tunne siitä, että lasten ja aikuisten välisissä suhteissa on jotain mätää. Meillä vallitsee lapsivihamielinen kulttuuri. Tämä ilmenee esimerkiksi siinä, miten kouluissa suhtaudutaan lapsiin tai lasten kohtaamaan väkivaltaan ja siinä, miten vuosikymmenten mittaan harjoitettu leikkauspolitiikka on kohdistunut juuri lapsiin. Yhteiskuntapolitiikkaa ei ole tehty lasten etu edellä, vaan tärkeämpänä on pidetty vanhempien ikäluokkien työeläkkeitä. Laajimmillaan lapsivihamielinen kulttuuri näkyy siinä, miten lapsilta ja tulevilta sukupolvilta ollaan riistämässä tulevaisuus ja elinkelpoinen planeetta.
Hävitys tuo mieleen muun muassa Émile Zolan kuuluisan kirjeen, jossa hän 1898 syytti Ranskan viranomaisia totuuden peittelystä ja antisemitistisestä syrjinnästä. Tai hiljattain ilmestyneen Eduard Louisin Kuka tappoi isäni -kirjan, jossa hän syyttää Ranskan presidenttiä ja muita valtaapitäviä isänsä kohtalosta ja kuolemasta. Hävityksen syytöksenä on se, että lasten asema on hirveä ja kasvatus, jota heihin sovelletaan, automaattisen alistavaa.
– Lapsiin kohdistuvalle järjestelmälliselle sorrolle ei ole olemassa kieltä. Jos joku kokee väkivaltaa esimerkiksi sukupuolensa, luokkansa tai ihonvärinsä vuoksi, pystymme hahmottamaan, millaisista kulttuurisista voimista on kyse ja puhumaan asiasta. Sen sijaan meillä on heikko käsitteellistys siitä, että joku kokee väkivaltaa siksi, että on lapsi.
Kirjan rakenne on kiinnostava. Tyylillisesti kirja on apologia, puolustuspuhe, jossa kaltoinkohtelijat tulevat kuvatuiksi melkoisina hirviöinä. Samalla saa huutia Turun ”kehitys” ja koko maailman markkinavetoinen kasvu. Tieteen ja taiteen vastakkainasettelu ja rinnakkaisuus on kirjassa kiinnostavaa ja terävänäköistä.
Hävitys pohjaa taidokkaaseen vuorotteluun eri kerrontatapojen ja kielirekisterien välillä fiktiota ja faktaa suvereenisti sekoittaen. Teksti lähenee parhaimmillaan maagista tajunnanvirtaa. Rauma sämplää taidokkaasti kirjakielen ja Turun murteen välillä. Mehevä murre ja eläväinen kerronta tuovat Hävitykseen vapauttavaa huumoria.
Häkkiin ahdetut lapset ja eläimet
Hävitys kuvaa kahden keskushenkilön, kouluväkivallan kohteeksi joutuneen historianopettaja A:n ja kirjailija Iran, kouluaikaista ja nykyistä elämää kahdella aikatasolla. Kirja osoittaa kirjallisuuden kyvyn kertoa totuus silloinkin, kun kaikki muut tavat sen esille tuomiseen on torjuttu tai tuomittu hulluiksi.
Kirjassaan Rauma murtaa näkemykset lasten asioiden yhteiskunnallisesta painoarvottomuudesta.
– En usko, että lasten arvomaailma on jotenkin irrallaan aikuisten arvoista. Jos yhteiskunnassa lietsotaan kilpailuhenkeä, toisten polkemista ja ihmisten laittamista paremmuusjärjestykseen, olisi outoa, jos lasten keskuudessa ei tapahtuisi samoin.
Rauma muistuttaa, että kouluissa lapsiin kohdistuu monenlaista, aivan turhaakin, vallankäyttöä, eivätkä lapset ole kouluissa lähtökohtaisesti vapaaehtoisesti.
– Uskon, että ihminen ei tässä suhteessa eroa mitenkään muista eläimistä. Stressaavat ja epälajityypilliset olosuhteet johtavat helposti erinäiseen häiriökäyttäytymiseen ja väkivaltaan. Lasten ongelmia vain selitetään biologisoimalla ne heidän ominaisuuksikseen ja ratkaisuiksi ehdotetaan erilaisia lapsiin kajoavia toimenpiteitä, sen sijaan että korjattaisiin olosuhteita, jotka ongelmat aiheuttivat.
Viha-rakkaussuhde Turkuun
Hävitys on myös paneutuva, rakastava kuvaus Turusta.
Kirja kuvaa herkkävireisen omakohtaisesti Turun surullista historiaa ja henkilöhistoriaa metaforisesti ihmisen tuhoamiseen rinnastuen.
– Suhteeni Turkuun on viha-rakkaussuhde. Toisaalta Turun pitkä ja rikas, vuosisatojen mittainen historia kiehtoo minua. On upeaa kävellä samaa jokirantaa Henrik Gabriel Porthanin tai 1600-luvulla päiväkirjaa pitäneen ylioppilaan kanssa. Toisaalta Turku on käsittämättömän lohduton ja kamala paikka, jossa liikkuessa tulee joka kerta vihaiseksi, kun tietää, mitä kaikkea nykyisten rujojen tasakattotalojen tieltä on tuhottu. Turussa vallitsi vuosikymmeniä grynderivetoinen rakennuspolitiikka, jossa kaikesta vanhasta tehtiin säälimättä selvää, eikä muulla kuin hyvävelikerholaisten taloudellisilla voitoilla ollut väliä.
Nykyään Turussa vallitsee täsmälleen sama hävityksen kulttuuri.
– Esimerkiksi Kupittaan ihastuttava 1930-luvulla perustettu siirtolapuutarha-alue halutaan jyrätä kerrostalojen alle, vaikka puutarha on merkittävä osa Turun työväestön historiaa ja sen uskomattoman monipuolisesta kasvistosta aukeaa näkymä suomalaisten puutarhanhoidon historiaan. Muissa kaupungeissa tällaisten ainutlaatuisten ja vehreiden ympäristöjen arvo on jo ymmärretty ja niitä pyritään suojelemaan, mutta Turussa vain tonttimaan hinnalla on väliä.
Iida Rauma uskoo, että samanlainen ahneus, näköalattomuus ja typeryys löytyy myös planeetan ekosysteemien tuhoamisen taustalta.
– Lapsille tai tuleville sukupolville ei jätetä mitään, ei mielekästä kaupunkiympäristöä eikä edes elinkelpoista planeettaa, kun valtaapitävien rikkaiden pieni porukka välittää vain omasta edustaan. Kirjani henkilön Nordinin sanoin: Turku on selvinnyt Herra ties, miten monesta tulipalosta, sodasta ja Neuvostoliiton pommituksista muttei omasta kaupunkisuunnittelustaan.
Julkisissa puheenvuoroissaan Rauma korostaa lasten ja vanhempien ihmisten vastakkainasettelua ja toivoo jopa äänestysiän alentamista ja kansanliikettä, joka puuttuisi lasten ja nuorten kohtaamaan sortoon.
Hänen mielestään lapset ja nuoret tarvitsevat oman #metoo-liikkeensä välittömästi.
– Niin kauan kuin meillä ei ole ymmärrystä jonkin epäoikeudenmukaisuuden tai sorron olemassaolosta emme voi järjestäytyä ja toimia sitä vastaan.
Romaanin universaali viesti on voimakas ja selkeä. Ihmisen edistys on sortamista ja tuhoamista. Rahan kiilto silmissä pistetään mitä hyvänsä matalaksi.
Kirjan ensimmäinen lause on lohduton ”mikään ei ole muuttunut”. Tämä toteamus myös päättää vavisuttavan teoksen.
III
Tämä artikkeli on julkaistu samanaikaisesti Vasen Kaista -verkkolehdessä ja Kansan Uutisissa, jotka aloittivat julkaisuyhteistyön helmikuussa 2022.