Millainen on ihminen? Onko ihminen aina lopulta itsekäs ja omaa etuaan ajava individualisti vai empaattinen ja myötätuntoinen yhteisön tai ihmiskunnan jäsen, joka haluaa kaikille hyvää? Onko tiedolla ihmisen perusluonteesta edes mitään merkitystä? Kun käyn mielessäni läpi suurimpia yhteiskunnallisia aiheita viimeisen kymmenen vuoden ajalta, niin mieleen nousevat ainakin Euroopan pakolaiskriisi, ilmastokatastrofi, korona ja viimeisimpänä Ukrainan sota. Nämä kaikki kietoutuvat lisäksi monimutkaisesti toisiinsa ja tuovat esille ihmisessä ja ihmiskunnassa sellaisia piirteitä, joita ei aina toivo näkevänsä.
Vuoden 2015 pakolaiskriisi näkyi ja tuntui myös meillä Suomessa eikä keneltäkään varmaan jäänyt huomaamatta kiristyneet mielipiteet, vihapuhe, uhkailu ja jopa väkivaltaan edenneet toimet. Toisaalta taas osan ihmisistä pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden saapuminen sai reagoimaan päinvastoin. Haluttiin puuttua vihapuheeseen, poistaa tolpista äärijärjestöjen tarrat ja julkisilta paikoilta liehuvat liput, auttaa tulijoita viranomaisten pykälä- ja lomakeviidakossa.
Ilmastokatastrofi jakaa ihmisiä vastaavalla tavalla. Toiset aktivoituvat osoittamaan mieltään ja jopa tukkimaan katuja, vaatiessaan toimenpiteitä, mutta toiset ehdottavat kadullaistujien yliajoa ja lupaavat pitää autoaan pihassa tyhjäkäynnillä. Koronasta ja Ukrainan sodasta on mahdollista löytää vastaavia asioita, toimintamalleja ja mielipiteiden jakautumista.
Hyvää kaikkialta
Minulla on taipumusta pessimismiin, joskus jopa kyynisyyteen, mikä saattaa estää näkemästä edellisten esimerkkien hyvää ja pelkät pahat asiat levittäytyvät harmaaksi verhoksi omaan mielenmaisemaani. Kyynisyyttä vastaan olisi hyvä taistella, sillä lopullista kyynistymistä pidän luovuttamisena. Mikä siis neuvoksi, mistä hakea positiivisuutta tähän harmaaseen ajatteluun? Hyvän etsimisen urakkaan tarjoutuu avustajaksi alankomaalainen historioitsija Rutger Bregman, joka kirjassaan Hyvän historia – Ihmiskunta uudessa valossa, etsii hyvää sieltäkin, missä sitä ei aivan ensin kuvittelisi olevan.
Bregman aloittaa toisen maailmansodan tapahtumilla ja Lontoon pommituksilla. Hän käsittelee myös sitä, miten liittoutuneet pommittivat Saksan kaupunkeja varsin perusteellisesti. Tästä löytyvä hyvä on ihmisten kyky toimia yhdessä ja auttaa toisiaan hädän hetkellä. Kriisi yhdistää eikä hajoita. Bregman esittää tästä hyviä esimerkkejä.
Lukiessani tätä alkua, en kuitenkaan pääse eroon mielessäni pyörivästä epäilyksestä. Luin jokin aika sitten Sinclair McKayn kirjan Dresden 1945 – Täystuho. Tämä teos jättää kuvan julmasti ylimitoitetusta pommituksesta, kostosta joka pyyhkii saksalaiskaupunki Dresdenin alleen. Sotatoimien etiikkaa kritisoivat jopa eräät pommituksiin osallistuneet lentäjät.
Kenelle hyvää
Bregman onnistuu hälventämään pahimpia epäilyksiäni käsitellessään myöhemmin Hannah Arendtia ja Adolf Eichmannin tapausta. Buenos Airesista kiinnisaatu ja Israeliin salakuljetettu natsirikollinen oli koko maailman silmätikkuna 60-luvun alussa pidetyssä oikeudenkäynnissä, jota Arendt seurasi paikan päällä. Maailma halusi nähdä Eichmannin äärimmäisen pahuuden ilmentymänä, mutta Arendt esitti ihmisiä suututtaneen näkemyksensä. Bregman kertoo olevansa Arendtin kanssa samaa mieltä. Tulkitsen tässä Bregmania niin, että käsitellessään hyvää, hän tarkoittaakin, että ihminen ei oikeastaan ole paha, vaan pahaan johtaneiden tekojen syyt ovat jossain muualla. Arendt näki Eichmannin huonostikoulutettuna tylsimyksenä, virkamies, joka sai tyydytyksensä omasta asemastaan ja tyytyi lähinnä tottelemaan määräyksiä, vaivautumatta ajattelemaan seurauksia.
Psykologi Steven Pinker on esittänyt näkemyksen empatiasta, joka saattaa olla jopa poliittisesti hieman oikeistolainen. Ihminen tahtoo hyvää vain lähimmäisilleen, mutta täysin vieraiden kohtalo ei kiinnosta. Bregman esittää päinvastaisen esimerkin. Eversti S.L.A. Marshall on tutkinut sotilaiden taistelukäyttäytymistä ja väittää, että 80 prosenttia tai jopa 90 prosenttia ei ammu. Tämä on melko huomionarvoista. Oikeastaan sodassa lähitaistelussa surmattuja on hyvin vähän, kaukaa on helpompi tappaa.
Vastaavaa teemaa käsitellään väkivalta- ja onnettomustilanteiden yhteydessä. Sivustaseuraajaefekti on sellainen, kun kukaan ympärillä oleva ei puutu tai auta, jos joku vieras joutuu väkivallan tai onnettomuuden uhriksi. Bregman esittää kuitenkin tapauksia, missä ihmiset ovat pyyteettömästi, itsensä likoon laittaen ryhtyneet esimerkiksi pelastustoimiin.
Hyvän historia on kirja, josta on vaikea kirjoittaa kattavaa yhteenvetoa, koska Bregman käsittelee varsin suuren määrän eri aiheita. Osa perusteluista tuntuu jäävän hieman heikolle pohjalle, mutta osassa on varsin vahvatkin perusteet takana, eikä Bregman ole ajatuksineen suinkaan aina yksin. Bregman ei ole selvästikään ajatusmaailmaltaan vasemmistolainen, mutta hän pohtii asioita ja päätyy johtopäätöksiin, joista vasemmistolaisestakin näkökulmasta on helppo olla samaa mieltä. Kirja on ennen kaikkea sellainen, että uskon monen lukijan saavan siitä irti jotain, jota voi peilata omaa ajatusmaailmaan. Kirja jättää jälkeensä pyynnön: sen sijaan että lannistuisit ja menettäisit toivosi pahan edessä, käytä aikasi ja energiasi hyvään, liittoudu hyvän kanssa, jaa hyvää eteenpäin. Suosittelen lukemaan.
***
Rutger Bregman: Hyvän historia, -Ihmiskunta uudessa valossa. Ateena-kustannus, 2020.