Yleisradion politiikan toimittaja Jari Korkki on kirjoittanut tietokirjan tamperelaisesta musiikkielämästä, joka tunnetaan tarkemmin termillä manserock. Jari Korkki on ennen politiikan toimittajan uraa toiminut Tampereella muun muassa paikallisradio 957:n ohjelmapäällikkönä ja muun muassa tätä kautta hänelle on tullut tutuksi tamperelaiset rockmuusikot ja tamperelainen rockelämä levymoguleineen ja musiikkitoimittajineen.
Manserock jäi soimaan (Docendo 2022) kertoo tamperelaisesta lähihistoriasta ja yhä edelleen niistä tutuista nimistä ja vaikuttajista, joilla on ollut merkittävä rooli Tampereen ja koko Suomen rockmusiikissa. Teos kertoo paljon yksityiskohtia niin Juice Leskisestä, Pertti ”Veltto” Virtasesta ja Popedasta kuin lukuisista muista tähdistä, vaikka keskittyykin aluksi manserockin varhaisempaan vaiheeseen, eli aikaan, jolloin Five Comets, Matthews ja Tampereen popteatterin Hair-musikaali järkytti konservatiivisia piirejä Tampereella. Ennen Juicea Tampereella oli jo yksi suuri rokkistara, Rauli Rale Koivisto, jonka rooli Hair-musikaalissa teki hänet tunnetuksi koko Suomessa.
On ollut ilo lukea, kuinka tamperelaiset nuoret ovat olleet esimerkillisen omatoimisia ja kuinka ennakkoluulottomia ja itsevarmoja manserockin alkuajan nuoret muusikot ovat olleet. Vaikeudet, kuten ujous, olivat vain hidasteita tiellä menestykseen. Vaikka rockmuusikon ura on monen nuoren haaveena, on se monelle ollut vaikea tie kulkea.
Yllätyksenä ei varmaan kenellekään tule, millaisia persoonallisuuksia monet manserokkarit ovat olleet. Vaatimattomuus ja muut hyveet eivät aina ole osuneet yhteen soittotaidon kanssa. Muusikoiden keskinäiset kiistat ovat tietenkin normaalia elämää, koska ideoita luovilla muusikoilla on paljon ja yhteisen linjan löytäminen on haasteellista missä tahansa työyhteisössä. Toisaalta muusikoiden erkaantumiset toisistaan, ovat avanneet uusia ovia ja uudet bändit ovat saaneet alkunsa, mikä on ollut muusikin ystäville pelkästään positiivinen asia.
Manserock jäi soimaan on tietokirja, jossa kirjailija antaa melko haalean kuvan eri persoonista, eikä teoksen näkökulma ole lainkaan kriittinen. Kirjailija tuo esille haastattelujen kautta ehkä liian silotellun kuvan rokkiäijistä ja -mimmeistä, jossa kaikki ovat kavereita keskenään. Ehkä kirjan siloteltu pinta johtuu osin siitä, että kirjailija itsekin kuuluu toimittajan roolissaan manserockin kalustoon ja koska kirjoittaa kavereistaan, ei halua loukata ketään. Mitä tämä kirja kaipaa, on enemmän rosoisuutta ja hienhajua.