Lastensuojelun jälkihuollon ikärajan laskeminen kahdella vuodella on Orpon hallituksen yksi käsittämättömimmistä ja myös julmimmista suunnitelmista. Lastensuojelujärjestöt ja muut lastensuojelun arkea tuntevat tahot tekivät vuosien työn saadakseen nostettua ikärajan 21 vuodesta 25 vuoteen. Tässä onnistuttiin viimein vuonna 2020 ja saadut kokemukset ovat kannustavia, vaikka tietääkseni varsinaista tutkimustietoa ei vielä ole saatavilla.
Vuonna 2022 jälkihuoltona sijoitetuista 18-24-vuotiaista nuorista 44 prosenttia oli perhehoidossa. Monilla heistä on kiinteät suhteet sijaiskoteihinsa, mutta näin ei ole kaikkien kohdalla. Sijaishuoltolaitoksissa kasvaneilla nuorilla tilanne saattaa olla vielä heikompi; luottamuksellista suhdetta edes yhteen aikuiseen ei välttämättä ole.
Täysi-ikäistyneet nuoret kuitenkin muuttavat mielellään omilleen ja tarvitsevat tukea arkeensa. Jokainen voi miettiä aivan tavallisista kodeistaan lähteviä turvallisen lapsuuden eläneitä nuoria – kyllä hekin vielä tarvitsevat läheisten aikuisten emotionaalista, fyysistä ja taloudellista tukea. Sijoitetut nuoret eivät ole aikuistumisessaan tasaveroisessa asemassa muiden ikäistensä kanssa. Heidän lapsuudessaan ja nuoruudessaan saattaa olla kokemuksia, joita useimmat aikuiset eivät edes osaa kuvitella. Turvallisuudentunteen rakentumisessa voi olla vaikeasti ylitettäviä esteitä; monilla lapsilla ja nuorilla ei ole ollut mitään syytä luottaa aikuisiin.
On aika yleistä, että nuori alkaa itsenäistymisvaiheessa käsitellä vaikeita kokemuksiaan. Juuri tuohon kohtaan hän tarvitsee vahvaa tukea. Jos luottamusta aikuisiin ei ole koskaan syntynyt on sen rakentumiseen mahdollisuus kohdassa, jossa nuori lähtee kokeilemaan omien siipien kantavuutta. Tuota mahdollisuutta ei ole varaa hukata. Lastensuojelun parissa monin tavoin toimineena väitän, että itsenäistymisvaihe on monelle nuorelle vielä vaativampi kohta kuin murrosikä, joka sekin voi olla todella raju ja voimia vaativa.
Konkreettisesti jälkihuolto tarkoittaa paitsi emotionaalista tukea myös esimerkiksi apua opiskelupaikan ja asunnon hankkimisessa, selviytymistä byrokratian viidakoissa, mahdollisesti mielenterveyspalveluiden hakemisessa. Hyvä jälkihuolto tulee myös yhteiskunnalle paljon taloudellisemmaksi kuin se, että nuoren elämänpolku luisuu sivuraiteelle. Nuoren ihmisen syrjäytyminen on menetys nuorelle itselleen, mutta myös yhteiskunnalle. Hallituksen tavoittelema 24 miljoonan euron säästö ei tule toteutumaan. Sen sijaan ikärajan alentamisella tulee olemaan seurauksia jälkihuollossa olevien nuorten osallisuuden kokemukseen ja selviytymiseen hyvälle elämänpolulle. Tässä asiassa jos missä on välttämätöntä tehdä kunnollinen vaikutusarviointi päätöksen seurauksista.
Kirjoittaja on sijais- ja adoptioäiti sekä vasemmistoliiton kaupunginvaltuutettu Tampereella.