Yhteiskunta perustuu luottamukseen ja yhteenkuuluvuuteen, vähän niin kuin ystävyyskin. Tai perustuisi. Mutta kansankoti on kuollut.
Kokonaisyhteiskunnallinen luottamus osoittaa nykyään yhä enemmän murenemisen merkkejä. Epäluottamus virallisiin instituutioihin saattaa kasvaa ja lisääntyä. Yhteiskunta hajaantuu, hajoaa ja napaistuu. Yhteenkuuluvuuden tunne on osin jo vaihtanut kohdetta tai yhteisöä. ”Pikemminkin elämme suurissa kuvitteellisissa yhteisöissä, joissa kuvittelemme, keitä olemme ja miksi kuulumme yhteen”, kirjoittaa Anu Kantola (HS 17.10.2023).
Vihervasemmistolaiset, etnonationalistit, me oikeat kristityt, nuo toistupalaiset, eurooppahenkiset… Meitä on moneen lähtöön – eikä ”me” tarkoita kaikkia suomalaisia eivätkä suomalaiset kaikkia tämän niemekkeen asukkaita.
Kilpailijat muuttuvat vastustajiksi, vastustajat vihollisiksi. Yhteiskunta ei ole yksi, yleinen eikä yhteinen: yhteiskuntia on useampi kuin yksi. Yhteenkuuluvuus ei enää ole kuulumista yhteen Suomeen. Kuulutaan eri arvoyhteisöihin ja kupliin.
Kirivätkö nuo Kantolan mainitsemat kuvitteelliset yhteisöt yhteiskuntaluokkien rinnalle tai jopa niiden ohi? Ja ovatko nuo yhteisöt vain kuvitteellisia?
Kirjoittaja on luokista suistunut ukkeli, jolla on poliittista menneisyyttä on, tulevaisuutta ei.