Sotavangin ja pakolaisen raskas jotos

Muutin Espoosta Tampereelle kesäkuun lopussa 1977, kaksi viikkoa Riikka Purran syntymän jälkeen. Riikka Purra vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Tampereella, muun muassa Armonkalliolla. Olemme asustaneet samoilla kulmilla, mutta eläneet hyvin erilaisessa todellisuudessa. Omalta kohdaltani kuluneet vuodet ovat sujuneet mukavasti niin työn kuin yksityiselämän kannalta. Elämässäni on ollut riittävästi vaihtelua, ystäviä on Mansesta vuosien varrella löytynyt runsaasti.

Riikka Purraa kuluneet 46 vuotta näyttävät kovettaneen niin ilottomaksi, että hänen pitää näytellä eräänlaista piinkovaa rautarouva Thatcheria. Hänen esiintymisensä tuo väistämättä mieleen Englannin pääministeriksi nousseen Margaret Thatcherin 44 vuoden takaiset tokaisut tyyliin: ”Yhteiskuntaa ei ole olemassa, on vain yksilöitä ja perheitä.” Sama kuin sanoisi: autoja ei ole olemassa. On vain renkaita ja peltiä. Liikennesääntöjä ei tarvita.

Thatcher pani tuulemaan välittömästi. Ylimmän veroluokan veroprosentti laskettiin 60:stä 40:een, kaikkia sosiaaliavustuksia leikattiin, inflaatio laukkasi, valtion omaisuutta yksityistettiin. Kun 364 taloustieteilijää kirjoitti julkisessa kirjeessä hallituksen toimien syventävän lamaa, Thatcher vain kiihdytti leikkauslinjaansa. Sama päättömyys jatkui vuodesta toiseen tosiasioista piittaamatta. Keskiajalla tällaista thatcherilaista ihmistyyppiä kutsuttiin agelastiksi, naurun ja sielun tappajaksi. 

Johdonmukaista nuivistamista

Mitkä tekijät ovat fyysisesti terveen Purran muokanneet noin ilottomaksi? Johtuisiko Purran synkkä alakuloisuus hänen epäonnistumisestaan Jussi Halla-ahon tavoin akateemisessa maailmassa? 

Turun yliopistossa Purra toimi kansainvälisen politiikan laitoksella vuodesta 2008 ensin tutkijakoulutettavana ja sitten tohtorikoulutettavana. Tuolloin hän veti nykyisen kansainvälisen politiikan professori Juha Vuoren kanssa työryhmää ”Tieteenfilosofia ja metateoria kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa”. Purral sai tutkijakoulusta kuukausipalkkaa. Suunnitellun väitöskirjansa otsikkona oli: ”Normative International Relations, Righteous Politics, and Uneasy Borders: The Politics on Immigration and Multiculturalism in Finland.”

Väitöskirjatyönsä ohessa hän kirjoitti Jussi Halla-ahon Scripta-blogiin syyskuussa 2008, miten kielen muokkaaminen, ”nuivistaminen”, on tärkeää maahanmuuttovastaisten kantojen levittämisessä. Keväällä 2010 Purra keskeytti väitöskirjatyöskentelynsä, vaikka kuukausipalkkarahoitusta olisi ollut jäljellä. Väitöskirja ei ole valmistunut vieläkään. Vuoden 2010 lopulla Purra kysyi Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksessaan: ”Mikä merkitys on kokonaisuuden kannalta sillä, että kourallinen valtioita majoittaa alueelleen joukkion huono-osaisia ihmisiä.”

Tutkijasta maahanmuuton vastustajaksi

Mitä Riikka Purra teki väitöskirjatyön keskeyttämisen ja persujen toimistolla työskentelynsä aloittamisen välisenä aikana vuosina 2010 – 2016? Siitä en ole huomannut hänen haastatteluissaan mainintaa.

Riikka Niskakarina vuonna 2004 julkaisemansa gradu oli nimeltään ”NGO:t ja globalisoitu tieto: ei-valtiollinen toimijuus valtioiden välisessä ympäristöpolitiikassa.” Gradun ja väitöskirjatyön aloittamisen välisen neljän vuoden aikana Purran tutkimusaihe siis muuttui ympäristökysymyksistä maahanmuuttopolitiikkaan. Yksi syy täyskäännökseen oli muutto Kirkkonummelle uuden miehensä Mikko Välimaan kanssa. Tuolloin vuonna 2006 Purra tutustui Jussi Halla-ahon Scripta-blogiin. 

Nykyisen eduskunnan puhemies Halla-ahon kirjoituksissa politiikan alitajunnan synkät virrat kuohuivat valtoimenaan. Inhon ja vihantunteita välttelemätön ilmaisu innosti Purraa. Hän haki lisää ajatuksellista iskukykyä äärioikeistolaisen Suomen Sisun keskiviikkokerhoista, joita pidettiin Helsingin Annankadulla sijainneessa William K -pubissa. Eräs kerhoissa mukana ollut henkilö on kertonut, miten Suomen Sisua kohti veti traumaattinen kokemus maahanmuuttajiin. Nähtävästi näissä keskusteluissa Purra sai kimmokkeen väitöskirjansa tekemisestä maahanmuuttoon liittyvästä aiheesta.

Purra on kertonut maahanmuuton nousseen hänelle ykkösasiaksi varhaisteiniajoilta periytyvien kielteisten kokemusten kautta: ”Kun pyörimme Tampereella kaupungilla, meillä oli varhaisteineinä ongelmia tietyistä pakolaismaista tulleiden, Koskikeskuksessa aikaansa viettäneiden henkilöiden kanssa. Miehet ahdistelivat meitä seksuaalisesti, seurasivat meitä, tekivät erilaisia ääniä – ja me juoksimme karkuun.”

Tässä kohtaa tarinaa alkaa päässäni hälytyskellot soida. Ovatko tällaiset muutamat, päivänvalossa sattuneet tapaukset Koskikeskuksessa todellakin vaikuttaneet niin syvästi, että yhdestä asiasta, maahanmuutosta, tuli kokonaisvaltaisesti hallitseva seikka, jonka kautta Purra arvioi kaikki maailman asiat, ilmiöt ja ihmiset. Voiko hän entisenä kansainvälisen politiikan väitöstutkijana olettaa, että ihmiset pysyttelevät elämänsä ajan samoilla sijoillaan, samassa maassa, samassa pitäjässä, samassa kylässä? Tai että olisi olemassa jokin Mooseksen kirjassa annettu käsky, jossa jokaiselle on ennalta määrätty asuinsija, josta ei saa muualle lähteä muuttumatta lainsuojattomaksi muukalaiseksi?

Ajatuskoe: Koska minä muutin Tampereelle kaksi viikkoa Purran syntymän jälkeen, olenko minä Purraan nähden Tampereella muukalainen, kun perusmanselaisuudesta kisataan?

Isäni tarina

Koska on isänpäivä, kerronpa Purran tarinan kylkiäiseksi vieremäläisen isäni syntymän satavuotisjuhlavuoden kunniaksi traagisen tarinan. Kyseinen tapaus olisi voinut aiheuttaa isässäni pahoja, elämänmittaisia muukalaisvastaisia asenteita. 

Isäni oli sotavankina, toisin sanoen ei kutsuttuna vieraana Neuvostoliitossa 17.3.1943 – 22.11.1944. Isäni oli mukana iisalmelaisen 33-vuotiaan majuri Jukka Puustisen johtamassa lähes 600 miehen kaukopartiossa. Partio lähti 14.3.1943 Rukajärven Korpijärven kylästä tuhoamaan 60 kilometrin päässä Murmanskin radan varressa sijaitsevaa neuvostojoukkojen Jeljärven kylän huoltokeskusta. Samalla piti katkaista pätkä Murmanskin rataa. Jokaisella sissillä oli selässään 40 kiloa painava reppu täynnä räjähdysaineita, ampumatarvikkeita ja muonaa.

Isälläni kävi huono tuuri. Operaation jälkeisellä paluumatkalla hän jäi kymmenen muun miehen kanssa Ontajärven rannan läheisyydessä olevien, neuvostosotilaiden miehittämien kahden saaren väliin. Pako motista osoittautui mahdottomaksi. Alkoi yli 600 päivää kestänyt sotavangin raskas jotos, josta suurin osa kului 600 kilometriä Pietarista koilliseen sijaitsevalla Tserepovetsin leirillä. Samalla leirillä oli muun muassa kapellimestari Jukka-Pekka Sarasteen isä sekä tamperelainen luutnantti Risto Kiiskilä. Sodan jälkeen Kiiskilä jatkoi opintojaan, valmistui diplomi-insinööriksi ja teki pitkän päivätyön Tampellassa. 

Sodat eivät syty kansojen välisestä vihollisuudesta 

Marraskuun 22. päivänä 1944 isäni palautettiin 1 256 kohtalotoverinsa kanssa Hangon karanteenileirille. Hän oli 21-vuotias, 39 kiloa painava 172-senttinen nuorukainen.

Perinteisen suomalaisen kaavan mukaan isästäni olisi pitänyt kehkeytyä armoton ryssänvihaaja ja antikommunisti, joka ei olisi pieraissutkaan itään päin. Hän olisi nyrkkiä itään päin heristellen myrkyttänyt lastensa ja naapureidensa mielet mitä synkimmillä ryssätarinoilla.

Isäni oli kuitenkin toista maata. Hän ei ryssitellyt eikä kiroillut edes viimeisinä vuosinaan, vaikka ankara Alzheimerin tauti katkoi hänen aivoistaan ”viestiyhteyksiä” yhden toisensa jälkeen. Vuonna 1969 perustetun Sotavangit ry:n retkillä isäni kävi ahkerasti. Hän oli mukana yhdistyksen matkoilla, kun suomalaiset ja neuvostoliittolaiset sotavangit tapasivat toisiaan 1970-80 -luvuilla sekä Suomessa että Neuvostoliitossa. Maljoja oli kohotettu rauhan- ja ystävyyden hengessä. Ei ryssitellen eikä tsuhnitellen. Kovat kokemukset yhdistivät.

Hänen kantansa sotiin oli selvä: sodat ovat seinähullujen valtiomiesten ja kansainvälisten kapitalistien aikaansaamia ryöstöretkiä eikä kansojen välisestä vihollisuudesta johtuvia. Kirvesmiehenä isäni piti järkevämpänä talojen rakentamista ja niissä asumista kuin talojen hajalle pommittamista. 

Mainittakoon vertailun vuoksi, että Ranskassa tuhoutui toisessa maailmansodassa 460 000 rakennusta, Neuvostoliitossa saksalaiset hävittivät kokonaan 1 700 pikkukaupunkia ja kylää. Saksassa pommitettiin hajalle 3, 6 miljoonaa asuntoa. Koko Saksassa oli 78 vuotta sitten 18 miljoonaa asunnotonta ja Ukrainassa 10 miljoonaa koditonta. 

Vihapuheen uhrit – sotavanki ja pakolainen

Sotaa ei tarvitse perustella taloudellisista hyöty- ja kannattavuuslähtökohdista. Sitä pidetään eräänlaisena synkkänä leikkinä tai poliittisena benji-hyppynä, joka toistuu vääjäämättömän säännöllisesti kuin vuodenajat. Sotavanki ja pakolainen ovat saman sotahulluutta lietsovan vihapuheen ja aseteollisuudesta rikastuvien keinottelijoiden uhreja. Harvemmin sodan tai sotavankeuden aiheuttamia tunnetilojakaan puidaan avioero-oikeudenkäyntien tapaan. Onneksi isäni ei kohtalotovereineen tarvitse enää katsella ja kuunnella näiden nykyisten sotasankariemme ilveilyä.

.

Pispalalainen Timo Malmi (s. 1948) on tutkinut laajasti suomalaisten sotavankien kohtaloita. Vuonna 2001 Malmi julkaisi teoksen Suomalaiset sotavangit Neuvostoliitossa 1941- 44. Myös Malmin romaanit  Tähkäpää, sotavangin laulu (Atena 1999) ja Äyräpään luutnantti (Into 2016) kuvaavat sotavankeutta.

Lopuksi: Jos jokainen meistä alkaisi kerätä sisäänsä leppymätöntä vihaa muutamien kielteisten kokemusten perusteella, mistä Riikka Purra on kertonut maahanmuuttovastaisuutensa kumpuavan, ei tarvitse paljon käyttää mielikuvitustaan, millaisia seurauksia tuolla ”vihaamisen vapaudella” olisi maailmanlaajuisesti.

Riikka Purra persuineen on ominut itselleen vaarallisia vapauksia!

Leppoisaa isänpäivää kaikille!

Kirjoittaja on tamperelainen toimittaja ja tietokirjailija