Maailma on lähempänä suursotaa kuin koskaan sitten toisen maailmansodan päättymisen jälkeen. Venäjän hyökkäystä Ukrainaan ei voi puolustella eikä hyväksyä mitenkään. Silti on kysyttävä, millaisia olivat ne askeleet, jotka johtivat sotaan. Olisiko voinut tehdä jotain aiemmin ja jos, niin miksi niin ei tehty?
Yksi selvä virhe minusta on ollut Venäjän aliarvioiminen. Yhteistyötä hävinneenä suurvaltana pidetyn Venäjän kanssa ei ole pidetty olennaisena. Venäjän sivuuttamisessa on kuitenkin unohdettu, että ydinasevaltiona Venäjä on edelleen sotilaallinen suurvalta, jonka aseet riittävät tuhoamaan koko maapallon. Olisiko ollut mahdollista jatkaa kylmän sodan liennytyksestä alkanutta ydinaseiden riisuntaa? Pohdittiinko tätä vaihtoehtoa edes?
Toinen yleinen virhearvio on nähdä Venäjän politiikka ja Ukrainan sota Putinin politiikkana. Presidentti Vladimir Putinilla on toki laajat valtaoikeudet, joita hän myös diktaattorimaisin ottein käyttää. Silti, ellei Vladimir Vladimirovitš Putin olisi vallassa, olisi joku toinen putin. Pitäisikin kysyä, mitkä tekijät ovat nostaneet Putinin valtaan ja pitäneet häntä vallassa.
Venäläisissä tuttavissani ei tietääkseni ole putinisteja. Suuri osa venäläisistä kuitenkin näyttää tukevan putinilaista hallintoa. Yksipuolinen tiedonvälitys on vain yksi syy venäläisten näkemyksiin. Muitakin, syvemmälle yhteiskuntaan juurittuvia syitä on.
Muutama vuosi sitten, juhannuksena 2019, matkustin yhdysvaltalaisen ystäväni kanssa Tampereelta Pietariin venäläisellä tilaustaksilla. Taksiin jouduimme, sillä junat eivät juhannuksena kulkeneet. Kuskimme, petroskoilaisesta korkeakoulusta valmistunut psykologi osoittautui putinistiksi. Noin kolmikymppinen mies perusteli näkemyksiään järjestyksellä, jonka putinilainen hallinto on maahan tuonut Boris Jeltsinin kauden jälkeen. Tuota taksikuskin sekasortoiseksi kutsumaa 1990-lukua on kuvattu myös demokratian mahdollisuuden ajaksi. Miksi demokratia ei sitten Venäjällä edennytkään, on aihe, jonka ymmärtämisestä voisi olla hyötyä nykytilanteessakin.
Venäjän naapurina Suomi tarvitsee muitakin toimia kuin vain sotilaallista puolustusta. Vuosikymmenien yhteistyötä Neuvostoliiton kanssa olisikin syytä arvioita muustakin kuin vain rähmällään olon näkökulmasta. Olisiko toisen maailmansodan jälkeisissä ulkosuhteiden askeleissa jotain sellaista, josta olisi avuksi tulevaisuudessa?
Nato-jäsenyydestä huolimatta Suomi on itsenäinen valtio, jolla on vanha maine liennytyksen rakentajana. Kaikkea tuota vanhaa ei kannata heittää historian roskatynnyriin. Kun Ukrainan sota loppuu, on rauhan rakentajille tarvetta. Itsenäinen Suomi tarvitsee rauhaa ei rautaa rajoilleen.
Kirjoittaja on vasemmistoliiton tamperelainen varavaltuutettu, kaupunginhallituksen varajäsen ja Pirkanmaan hyvinvointialueen varavaltuutettu.
II
Valtuustokolumneissa vasemmistoliiton Tampereen valtuustoryhmän jäsenet kommentoivat kuntapolitiikkaa ja ajankohtaisia poliittisia aiheita.
Todella naiivi ja yksinkertaistettu kirjoitus. Miksi kirjoituksessa käsiteltävistä asioista ei ole vaivauduttu ottamaan oikeasti selvää? Pelkkä kokemusasiantuntijuus liittyen taksikuskin kanssa keskusteltuun ja tuttavien mielipiteeseen ei ole todellista asiantuntijuutta. Tämä on vain henkilökohtaista kokemusta. Olisi ollut kiva tietää, että kuka on Venäjää aliarvioinut? Euroopassa on haluttu tehdä Venäjän kanssa yhteistyötä ja toivottu, että maasta olisi tullut demokraattisempi. Meillä on ollut euroopassa kaikenlaisia Venäjän ymmärtäjiä ja Venäjä sai ennen Ukrainan sotaa vapaasti rikkoa lähes kaikkia mahdollisia sopimuksia, joita heidän kanssa oli solmittu. Näihin liittyvät myös aserajoitussopimukset. Verkosta löytyy asioihin liittyen kattavasti tietoa, jos niihin haluaa tutustua.
En tosiaankaan ole Venäjän tutkija, mutta olen seurannut vuosikymmenet Venäjää, vieraillut ja asunut maassa. Otan kantaan viimeaikaiseen mediakeskusteluun, jossa samaistetaan Venäjän politiikka Putinin henkilöön. Venäjän aliarvioiminen on näkynyt muun muassa siinä, ettei Euroopan unioni ole pyrkinyt tiiviiseen yhteistyöhön ennen Krimin valtaustakaan. Venäjän tuntemattomuus näkyy myös siinä, että Venäjästä puhutaan yhtenä näkemättä maan monimuotoisuutta. Venäjä on muutakin kuin Moskova, Pietari ja Kreml.