Uskonnon harjoitus siirtyi uskonpuhdistuksen myötä luostareista ja kirkoista kotilieden ääreen. Sama ilmiö on menossa politiikassa. Politikointi on siirtynyt toreilta ja tehtaista modernin kotilieden eli television ääreen olohuoneeseen.
Politiikka on muuttumassa yhteisten asioiden hoitamisesta yksityisasioista huolehtimiseksi. Äänestäminen on eräänlainen henkilökohtainen kaikenvaran vakuutus, jota ennen edusti rukoileminen.
Tämä porvariston punoma Gordionin solmu sitoo sosiaalisen ja taloudellisen kehityksen kiristysotteeseensa. Yhteiskunnallisen toiminnan kutistuessa osto- ja myyntitapahtumiksi yhteiskunnasta tulee yksityisen edun rahastuspaikka ja pelikasino.
Jos yksityinen vanhushoivabisnes kiellettäisiin tänään, astuisi huomenna voimaan vapaamielinen eutanasialaki. Näin toimii bisneshumanismi.
Politiikan kuluttajana jokainen kansalainen etsii yhteyttä omaan mediasuosikkipolitiikkoonsa ilman välittäjäjäpappeja samoin kuin protestantilla on Jumalaansa rukouksen kautta henkilökohtainen suora yhteys.
Fiilistelevä äänestyskäyttäytyjä
Mediatutkija Neil Postmania (1931–2003) mukaillen voi kysyä, lukeeko perustuslaissa tosiaan, että vain televisiossa edukseen esiintyvät ovat kelvollisia päättämään parhaista tavoista hoitaa yhteisiä asioita? Onko visuaalisen näyttävyyden kriteeri millään perusteilla järkevä tapa valita yhteisistä asioista päättäviä presidentiksi, eduskuntaan tai kunnanvaltuustoihin? Kuka on hyväksynyt television uudeksi ”seulaksi”, jolla ihmisiä valikoidaan julkisiin luottamustehtäviin? Suoritettiinko siitä kansanäänestys?
Toimittaja Jaakko Lyytinen siteerasi (HS 12.1.24) lahtelaisen Heikki Hämäläisen Etelä-Suomen Sanomien katugallupille antamaa vastausta presidentinvaaleista:
– Seuraan yleistä keskustelua ja lehteä, teen äänestyspäätökseni intuitiivisesti sen perusteella, miltä kaveri vaikuttaa.
Johtopäätös: kansalainen, homo politicus on kutistunut aivonsa narikkaan unohtaneeksi fiilisteleväksi tunnelingoksi, joka ei erota fiktiota faktoista ja päinvastoin. Rationaalista ajatteluamme sekoittaa seitsemän vaistoa: intohimo, viha, päihteet, kiintymys, ahneus, kauna ja kateus. Nämä sisäisen kamppailumme tanssittajat vaikuttavat äänestyskäyttäytymiseemme huomattavasti väkevämmin kuin vaaliehdokkaan lupsakan hyväntuulinen rupattelu.
Lyytinen huomauttaakin, että televisio on tunneväline. Vaalitentit todistavat oikeaksi filosofi Arthur Schopenhauerin 200 vuoden takaisen huomion, että aivojen komentokeskuksena ei toimi järki vaan tiedostamaton tahto. Järki seuraa tahtoa eikä pää päästä sisäänsä mitään sydämen vastaista. Natsien propagandapäällikkö Goebbels tiivisti tämän: todellisuus seuraa tarinaa.
Elämän tarkoitus itsensä mainostaminen
Mediatutkija Erkki Karvonen huomautti jo 30 vuotta sitten, miten myös toimittajien on muotoiltava itsestään hyviä näyttelijöitä, jotka pystyvät dramaattisesti, ilmeikkäästi ja visuaalisesti esittämään asiansa niin, että se vetoaa katsojien tunteisiin. Ripaus seksikyyttä on eduksi myös politiikan toimittajan imagolle, jotta katsojat pysyvät vastaanottavaisina ja hyvällä tuulella.
Mitä suurempi julkkis televisiotoimittajasta tulee, sitä parempi katsojaluvuille, joilla katsojia ja mainostajia kosiskellaan sekä ohjelmien pätevyyttä mitataan. Televisiotoimittajat ovat markkinoijia, joiden pitää tehdä juttunsa eli tuotteensa niin kiinnostaviksi lähes keinolla millä hyvänsä, että ne kelpaavat asiakkaille, eli katsojille ja mainostajille.
Ohjelmien on oltava haluttavia, jotta ne käyvät kaupaksi. Tähän samaan kaavaan on myös poliitikkojen ja kaikkien julkisuuden kipeydestä kärsivien alistuttava. Elämän tarkoitus on itsensä mainostaminen.
Tunneälyä ja älytöntä tunnekuohuntaa
Pitäisikö tästä politiikkaa vaivaavasta tunnekuohujen sekasotkusta syyttää itse keskiajan monioppinutta Tuomas Akvinolaista (1225–74). Hannah Arendtin (1906–75) mukaan Tuomas sekoitti Aristoteleen lanseeraamat käsitteet ”zoon politikon” ja ”zoon logon ekhon” (puhumaan kykenevä elävä olento). Arendtin mukaan Tuomaksen lanseeraaman termin latinankielinen käännös, animale rationale, (rationaalinen eläin), perustuu yhtä perustavanlaatuiseen väärinkäsitykseen kuin termi ”sosiaalinen eläin”.
Aristoteleen tarkoituksena ei ollut määritellä ihmistä yleensä eikä osoittaa ihmisen korkeinta kykyä. Aristoteleelle ihmisen korkein kyky ei ollut ”logos”, eli puhe tai järki vaan ”nous” eli kyky kontemplaatioon, siis mietiskelyyn. Sen tärkein ominaisuus on, ettei mietiskelyn sisältöä voi ilmaista puheessa. Tämän kyvyn kristinusko vesitti rukoukseksi.
Nyt televisio globaalina markkinavoimien tunnelaatikkona tuottaa politiikkaan pelkkää sekasotkuista tunneälyä tai pikemminkin älytöntä tunnekuohuntaa, jossa nimenomaan mietiskely loistaa poissaolollaan. Äänestäjän rationaaliset valinnat ovat älyllisyydestä yhtä kaukana kuin maa kuusta nähtynä.
Arendtin mukaan näissä kahdessa määritelmässään Aristoteles vain muotoili ”poliksen” eli yleisen näkemyksen ihmisestä ja poliittisesta elämäntavasta. Ei yksittäisen ihmisen ominaisuuksia. Aristoteleen näkemyksen mukaan kaikki poliksen ulkopuolella olevat – orjat ja barbaarit – olivat ”aneu logou” (ilman sanaa). Vaikka he kaikki osasivat puhua, he olivat vailla elämäntapaa, jossa vain puhe oli mielekästä ja jossa kaikki kansalaiset olivat ensisijaisesti kiinnostuneita toistensa kanssa puhumisesta.
Tietenkin myös orjilla ja barbaareilla oli kyky mietiskelyyn, vaikka he olivatkin vailla poliittista sananvaltaa. Orjilla ei ollut oikeutta kirjoittaa yleisönosastoon tai politikoida julkisesti. Tuolloin isäntä osti itselleen orjan markkinoilta, nykyään orja ostaa vaalimarkkinoilta neljän vuoden välein isännän itselleen. Näin pitkän rationaalisälyllisen harppauksen on kansanvalta ottanut 2 500 vuodessa.
Norsun ja hiiren pakkoavioliitto
Kun poliittinen käännettiin latinaksi sosiaaliseksi, sekaannus johti Tuomas Akvinolaisella siihen, että hän vertasi kotitalouden hallinnon luonnetta poliittiseen hallitsemiseen. Samaan tapaan on Orpon hallitus muotoillut talouspolitiikkansa sekoittamalla valtion talouden hoidon kotitalouksien taloudenhoitoon ja päinvastoin. Älyttömyys on samaa luokkaa kuin jos norsu ja hiiri pakotettaisiin menemään naimisiin keskenään ja lisääntymään ja täyttämään maa.
Tuomas Akvinolaisen mukaan perheenpään asema muistuttaa kuninkaan asemaa, mutta perheenpään valta ei ole yhtä ”täydellinen” kuin kuninkaan valta. Kuitenkin Kreikassa ja kaikkialla läntisessä antiikissa oli Arendtin mukaan ollut itsestään selvää, että jopa tyrannin valta oli vähäisempi ja epätäydellisempi kuin se valta, jolla ”paterfamilias” (perheenisä) eli ”dominus” (isäntä) hallitsi orjiensa ja perheensä muodostamaa kotitaloutta. Termit dominus ja paterfamilias olivat synonyymeja, kuten orjaa tarkoittavat ”servus” ja ”familiaris”. Vanha roomalainen kansalaisen vapaus hävisi, kun Rooman keisarit omaksuivat arvonimen ”dominus”. Kyseisen nimityksen torjuivat kirouksena ja herjauksena vielä Augustus sekä Tiberiuskin.
Uusliberalistinen kitupiikkitalouspolitiikka yhdessä valtion omaisuuden yksityistämisen kanssa on velkaannuttanut valtiot yksityispankeille. Se on tehnyt valtioista rampoja hoitamaan rationaalisesti valtiontaloutta ja kansalaisten hyvinvointipolitiikkaa. Porvariston mainio vallankumous!
Keskipisteenä pikkukaupungin porvarien juorut ja vehkeilyt
Media luo silmiemme eteen eräänlaisen pikkukaupungin idyllin, jossa päivästä toiseen toistuvat samat arkiset toimet, samat puheenaiheet ja samat sanat. Mediavirta naulaa elämän paikoilleen pelkäksi syömiseksi, juomiseksi, nukkumiseksi, juoruilemiseksi ja pieneksi vehkeilyksi. Median kertomista eri elämänalueiden edustajien myötä- ja vastoinkäymisistä imemme elämän eliksiirimme, päivittäisen elämyscocktailimme. Lopulta medianvirran pyörteissä aivojaan kuihduttavan viestintävälineiden viestien suurkuluttajan päässä liikkuu vain silmät.
Platonin 2 400 vuoden takainen luolavertaus on täydellinen tv-kotikatsomoyhteiskunnan kuvaus, hienointa mediakritiikkiä kautta aikojen. Sosiologi Richard Sennett (s.1943) arvioi parisenkymmentä vuotta sitten, miten ihmiset shoppailevat poliitikkoja samaan tapaan kuin käyvät Walmartin halpatavaratalossa. Poliittisten järjestöjen keskusjohtoisuuden ja markkinoitumisen vahvistumisen hintana on ollut paikallisen, välittävän tason puoluepolitiikan kuihtuminen.
Katolisen kirkon ja paavin etääntyminen valtansa taakse oli yhtenä syynä uskonpuhdistukseen, kun alettiin vaatia läheisempää yhteyttä uskonasioissa. Nyt politiikka on siirtynyt taivaskanaville ja valtion talouspolitiikka pankkiireille.
Sian säkissä ostamista
Niin puoluejohtajien kuin presidenttienkin markkinointi muistuttaa saippuamainontaa ja saippuamaisen liukas on myös politiikan sisältö. Politiikan kuluttaja poimii suosikkinsa vaalikaupan hyllyltä kuin ostaisi sian säkissä. Sennett huomauttaa, että koko demokratian idea perustuu ajatukseen välittävistä tahoista ja kasvokkain tapahtuvista keskusteluista. Kyse on neuvottelusta eikä tuotteistamisesta.
Poliitikko joutuu mainosten tavoin tekemään itsestään helposti ostettavan ja vaikeammat ja monimutkaisemmat yhteiskunnalliset asiat jäävät käsittelemättä. Vaikka poliitikko on tuote, takuutodistusta tai palautusoikeutta ei äänestäjä poliittisesta tuotteesta saa enempää kuin selvitystä mitä tuote sisältää.
Kuka sitten käsittelee, arvioi ja ratkaisee, jos tärkeimmistä ja merkittävimmistä yhteiskunnallisista asioista päättäminen etääntyy lopullisesti äänestäjien ulottumattomiin? Vastausta ei tarvitse kaukaa hakea. Markkinavoimat ja pikkuhitlerit tietysti.
Kirjoittaja on tamperelainen toimittaja ja tietokirjailija