Päivä päivältä tulen entistä vakuuttuneemmaksi, että Orpon hallituksen runnoma rakenneuudistuspolitiikka ja varsinkin sen luksusta kavahtavan kulttuuripolitiikan henkiset eväät ovat peräisin 400 vuoden takaisesta Englannista. Vastauksen aavisteluihini antoi Urho Kekkosen kuolinvuonna syntynyt elinkeinoministeri Wille Rydman (ps.) A-talkissa (15.2.2024) yhdessä lestadiolaistaustaisen Suomen Yrittäjien puheenjohtaja Mikael Pentikäisen kanssa.
Rydman harmitteli, miten ay-herrojen masinoimat ja propagandallaan höystämät poliittiset lakot heikentävät Suomen houkuttelevuutta ulkomaisten sijoittajien investointikohteena.
Pentikäinen puolestaan maalaili topeliaanista idylliä leppoisasta kyläsepästä kalkuttelemassa pajassaan kisälliensä kanssa. Siellä työajoista ja -ehdoista sekä tuotantolinjan kehittämisestä voidaan sopia yhdessä ruokatunnilla, ilman ay-liikkeen sanelemia yleissitovia työehtosopimuksia. Työpaikkademokratiaa Pentikäinen ei tällä kuitenkaan tarkoittanut, vaan kaikki sujuu lopulta sepän patrtiarkaalisten neuvojen mukaan sepän sanelemalla palkalla.
Pentikäisen yhteistyötarjous työntekijöille kuulostikin yhtä houkuttelevalta kuin sanonta: Lähdetään yhdessä kalaan, sanoi onkimies madolle. Lieneeköhän kumpikaan näistä työelämän syväanalysoijista käynyt paikan päällä yhdessäkään verstaassa, minne he rakastamaansa paikallista sopimista ovat junailemassa.
Ainakaan Rydmanin verokirja ei ole pahemmin ehtinyt yksityisten työnantajien palkanlaskijoiden käsissä kulua. Rydmanin puheet voidaankin luokitella sadun kerronnaksi. Sama uusrahvaanomaisuus on ominaista jokaisen Orpon hallituksen ministerin esiintymisessä. Vaikka heidän puheidensa sisältö on satua, kerrontatyyli muistuttaa Johanneksen ilmestystä.
Taidenautinnot kevytmielisyyttä Jumalaa kohtaan
Mutta palatkaamme Orpon hallituksen kulttuuripolitiikkaan. Sosiologi Max Weber (1864-1920) kuvaa teoksessaan Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki (WSOY 1990), miten englantilaisten kalvinistipuritaanien viha taiteita kohtaan kasvoi 1500-luvun lopulta lähtien.
Elisabeth I:n ajan jälkeisessä 1600-luvun Englannissa lyriikka ja kansanlaulu kuihtuivat yhdessä Shakespearen-aikaisen loistavan draaman kanssa. Kulttuurihyödykkeiden nautinnan hyväksyttävyydellä oli rajana se, että ne eivät saaneet maksaa. Puritaanien katsannossa ihminen oli vain Jumalan armosta hänelle uskottujen tavaroiden isännöitsijä. Siksi hänen oli tehtävä tili jokaisesta hänelle uskotusta pennosesta.
Tämän vuoksi oli vähintäänkin arveluttavaa luovuttaa jokin näistä pennosista tarkoitukseen, joka ei palvellut Jumalan kunniaa vaan omaa nautintoa. Ihmisen oli toimittava ahdaskatseisena hankintakoneena, eikä kevytmielisenä taidenautintojen perässä juoksijana. Nykyään tosin ei ole paheksuttavaa juoksennella tavarataloissa pelkkänä halukoneena, kunhan vain kulutusluottotiedot ovat kunnossa.
Aika on rahantekokone
Varsinkin teatteri oli puritaanien mielestä tuomittava laitos ja romaanien lukeminen silkkaa pikkusyntistä ajan tuhlausta. Miksi lukea satuja, kun voi tehdä rahaa.
Shakespearen (1564-1616) vielä eläessä, puritaaniset kaupungin viranomaiset sulkivat hänen syntymäkaupunkinsa Stratford-on-Avonin teatterin. Ei ihme, että Shakespeare vihasi ja halveksi puritaaneja. Birminghamin kaupunki kielsi vuonna 1777 teatterin, koska se edisti laiskuutta ja oli kaupalle haitallinen. Joutava rupattelu ja esteettiset turhuudet olivat puritaanien katsannossa irrationaalisia ja päämäärättömiä asketismin vastakohtaisuuksia. Ne palvelivat ainoastaan ihmisen mielihaluja ja kunniaa ja olivat työmoraalille haitallisia. Kaikki taiteelliset motiivit taistelivat puritaanista ehdottoman asiallista ja tarkoituksenmukaista ajan jokaisen minuutin hyötykäyttöä vastaan.
Weberin mukaan nykyään tämän puritanismin on korvannut kapitalistisen tuotannon standardisointi ja läpikaupallistuminen. Niiden avulla jokaisesta hetkestä voidaan puristaa irti maksimaalinen rahallinen hyöty. Aika on rahantekokone ja yksilön elämä tämän koneen hyödyllinen osa. Siksi ihminen tuottamattomine haluineen ja tarpeineen on tarpeeton menoerä, kulurasite, varsinkin vanhuksena. Tämän vuoksi vanhustenhoito olisi yksityistettävä, jotta yksityiset palveluyritykset voisivat tehdä vanhuksista taloudellisesti kannattavia ylihinnoiteltujen palvelusten kuluttajia eikä perikunta pääsisi laiskottelemaan ikäihmisen jättämän perinnön turvin.
Suomen historia suomalaisten historian edelle
Meidän ei kuitenkaan tarvitse tehdä tuota aikamatkaa 400 vuoden takaiseen Englantiin. Orpon hallituksen ideologian synnyt syvät löytyvät niin kulttuuripolitiikassa kuin työllisyyspoliittisessa ideologiassa oman isänmaamme henkiseltä maaperältä. Varsinkin Sakari Topeliuksen (1818-98) Maamme kirjan tarjoamat tosisuomalaisuuden syntysanat kajahtelevat Orpon hallituksen ministerien retoriikassa kuin Paavo Noposen urheiluselostuksissa ikään.
Vuonna 1875 ilmestyneen Sakari Topeliuksen Maamme kirjan perussanoma on, että eliitti ennen kansaa. Kansan tulee käydä nurkumatta sinne, minne eliitin miekka viittaa sille tien. Tämä asetelma, kansanliike vastaan suurpääoma konkretisoitui selkeästi myös presidentinvaalien toisella kierroksella. Siinä seisoi rahan valta kansanvaltaa vastassa.
Topelius asettikin Suomen historian suomalaisten historian edelle. Virallinen Suomi tulee pyyteineen aina ensin, ja vasta kaukana jäljessä tulevat itse suomalaiset, ja suomalainen rahvas. Sikäli kun tuo pönäkän virallinen Suomi vaivautuu armeliaisuudessaan rahvaalle joitain armonpaloja urotekojensa pitopöydästä ojentamaan. Tässä Topelius erosi jyrkästi Elias Lönnrotista (1802-84), jolle päällimmäinen kysymys oli aina suomalaisuudesta ja Suomen kansalaisuudesta, ei valtiollisista uroteoista saati luokkajaon kärjistämisestä.
Persoonallisuuden korvaa käskyjen noudattaminen
Jos vertaamme 1870 ilmestyneen Aleksis Kiven Seitsemän veljestä -romaanin veljesten luonteenpiirteitä Topeliuksen Maamme kirjan kivenvääntäjä-Matin luonteenpiirteisiin, löytyykö niistä juuri mitään yhteistä? He ovat kuin aivan eri maasta, eri kansasta ja eri aikakaudelta lähtöisin.
Matti muistuttaa Orpon hallitusohjelmaa, luotiinhan myös Matti työantajien mittatilaustyönä. Matille lyödään elämän tavoitteet tai paremminkin isännän ehdoilla paikallisesti sovitut työvelvollisuudet selkeinä eteen. Eikä Matilla itsellään ole asiassa enemmän sananvaltaa kuin toivomisen varaakaan. Hänen on turha yrittää hyräillä iloista rallatusta Matti olen minä maailmalla… Matin on oltava juuri sellainen, millainen hänen käsketään ja toivotaan olevan, suomenhevosen kaltainen työjuhta.
Topelius rajaa Maamme kirjassa Suomen kansan mielikuvituksen pietistiseen karsinaan, kuten suomenhevosen pilttuuseensa. Maailmassa on ainoastaan joko ylen hyviä tai parantumattoman paatuneita ja pahoja ihmisiä ja henkiä. Topeliuksen kuvaamilta henkilöiltä puuttuu mielikuvituksen ja persoonallisuuden lisäksi sosiaaliset suhteet. He eivät käyttäydy tilanteen mukaan vaan noudattavat annettuja käskyjä ja ohjeita. Kukaan heistä ei juhli, koska heiltä puuttuu symboliikan taju, joka mahdollistaa rituaalisen ja leikkisän käyttäytymisen.
Topeliukselle juhliminen merkitsi raskasta syntiä. Vain ilottomuus johti taivaan kotiin. Sen sijaan juhliminen on keino järjestää ihmisten välisiä sosiaalisia suhteita uudella, ennenkuulumattomalla tavalla. Vasta se tekee elämästä elämisen arvoista, sanalla sanoen arvokasta. Jos juhlinta kuoleutuu, jäävät Amor ja Bacchus työttömiksi. Elämästä katoaa sen syvin tarkoitus ja mieli.
Veljekset sen sijaan kulkevat kukin omia polkujaan ja valitsevat tiensä omien taipumustensa mukaisesti. Voisi sanoa, että heidän luonteenpiirteensä määräävät heidän kohtalonsa ja elämänsä kulun. Vasta leikkisä käyttäytyminen mahdollistaa juhlimisen, toden ja epätoden välisen eron havaitsemisen.
Menestyksen takaa salaperäinen kuninkaan sormus
Vain salaperäinen kuninkaan sormus tuo Topeliuksen henkilöille menestystä ja onnea. Tämän ennalta määrätyn predestinaatio-opin mukaisen maailmanmenon peruslait saavat Maamme kirjassa kuulla jopa vuosien 1697 ja 1867-68 kato- ja nälkävuosien uhriksi joutuneet. Koska heillä ei ollut salaperäistä kuninkaan sormusta, aina oikeudenmukainen Taivaan Isä rankaisi heitä ankarasti. Herra langetti heidän päälleen nälkäkuoleman, koska varoituksista huolimatta nämä ryysyläiset olivat epäsiveellisellä elämällään Herraansa vastaan rikkoneet.
Toisenlaisen suomalaisuuskuvan luo Aleksis Kivi. Hän hahmottelee veljesten luonteenpiirteet yksilöllisen selkeästi toisin kuin Topelius Maamme kirjansa kivenvääntäjä-Matin.
Veljeksistä vanhin, Juhani on itsekeskeinen. Hän on välitön luonnonlapsi, jonka mielikuvitus vyöryttelee alituisesti mahtavia kuvia ja kuvitelmia. Tuomas on veljeksistä hartevin ja proosallisin sekä ankara periaatteen mies. Kun Tuomas tulistuu, hänen verensä kuohuu, ja ”mitätön asia on silloin kuolema ja kuoleman kauhistukset.” Aapo on järkevä maltin edustaja ja yhteisinä puhteina romanttisten satujen kertoja. Simeoni muistuttaa eniten Topeliuksen kuvamaa suomalaista. Simeoni on hermoherkkä ja luulohurskas, herkästi viinaan menevä. Hän jää lopulta vanhaksipojaksi ja osoittautuu koomiseksi saituriksi. Timo on hidas ja hieman saamapuolelle jäänyt. Hän ottaa kaikki tarinat ja vertaukset tarkan kirjaimellisesti. Lauri on omaperäinen erakkoluonne ja luonnonrakastaja. Eero joukon nuorimpana on vikkelä ja älykäs pilkkakirves, joka pääsee Jukolan pojista pisimmälle yhteiskunnallisessa kehityksessään.
Veljesten elämä sujuu karnevalistisessa hengessä. Se on dynaamista, kekseliästä ja yksilöllistä vapautta korostavaa. Romaanissa edetään riemukkaista kohtauksista toiseen. Humorististen tilannekuvausten lomassa kerrotaan satuja, pohditaan unien merkitystä, laiskotellaan ja ryypätäänkin. Ja kaiken kruunaa väkevä luonnon läsnäolo.
Jumala valitsee voimallisia välikappaleita
Topelius oli tyypillinen idyllirunoilija, josta Runeberg totesi: ”Jos minä maalaan metsiä ja järviä, maalaat sinä sinistä taivasta niiden ylle.” Toisin kuin Runeberg, Topelius yritti runnoa kaiken pietistisen uskon kaapuun. Maamme kirjassa hän toistelee lauseita: ”Puuttuvaista on kaikki ihmistyö. Kuitenkin kiittäköön jokainen maa Jumalaa hyvin järjestetystä yhteiskunnasta ja oikeutta noudattavasta hallituksesta. Pysyväistä onnea ei kuitenkaan koskaan ole ilman totista jumalanpelkoa. Suurten onnettomuuksien aikana tapahtuu usein, että Jumala valitsee voimallisia välikappaleita elvyttämään masennettuja kansoja ja murheellisia sydämiä. Vieläkin valvoo kirkko rippikoulun ja lukukinkerien kautta kaikkien oppilaitosten uskonnonopetusta. Pitäkäämme siis suurena Jumalan armona, että olemme jo 750 vuotta tunnustaneet kristinuskoa ja 400 vuotta on Jumalan puhdas sana ja evankeliumi asunut tykönämme.”
Aleksis Kiven valoisan ihmiskäsityksen ja elämännäkemyksen pohjalta hahmoteltu kulttuuripolitiikkamme olisi varmaan hyvin toisen näköistä kuin tämä nykyinen Topeliuksen synkän pietismin varaan rakennettu omituinen kulttuurihimmeli.
Kirjoittaja on tamperelainen toimittaja ja tietokirjailija. Häneltä on ilmestynyt topeliaanista suomalaisuutta karnevalismin hengessä käsittelevä teos ”Suomenhevosen ilonpidon mahdollisuuksista Suomi-yhtiössä” (Nordbooks 2017).