Janne Saarikivi: Hankalat sanat, Teos 2023.
Sosiaalinen media myrkyllisen ja tahallisen väärinymmärryksen pesäkkeenä hankaloittaa puhumista ja kirjoittamista, koska someruuduilla sanojen tulkintahorisontit hakeutuvat herkästi äärimmäisyyksiin ja jähmettyvät. Poliittiset tavoiteohjelmat sekoittuvat nimettömiin tappouhkausviesteihin. Asioiden selkeyttämisen sijaan somessa mielipiteiden vaihto aiheuttaa tuntemattomien ihmisten välillä kitkaa ja ristiriitaa.
Kielitieteilijä Janne Saarikivi esittää uudessa esseekokoelmassaan Hankalat sanat (Teos 2023) mielenkiintoisia näkemyksiä aikamme ilmiöistä.
Hän hahmottaa aikamme maailman kuvaa, miten kaikki käpertyy yhä enemmän yksilön mielihalujen ja viihtyvyyden ympärille. Samaan aikaan persoonallisesta yksilöllisyydestä tulee katoavaa kansanperinnettä, joka haihtuu nettitaivaan tuuliin.
Parikymmentä vuotta sitten sosiaalisesta mediasta odotettiin uutta vapahtajaa. Teknologisen kehityksen helmen, internetin uskottiin vapauttavan ihmisen, mutta se tuottikin uutta yksinäisyyttä:
”Vanhat laumat ovat hajonneet. Jäljellä ovat yksilöt, jotka apaattisina tuijottavat pimeässä hehkuvaa elektroniikan silmää. Luulimme, että internetin yleistyminen lisäisi vapautta ja demokratiaa, mutta se saikin aikaan uutta leiriytymistä ja vihapuhetta, kulttuurisotaa, jota sosiaaliseksi mediaksi kutsutaan. Siellä taputellaan kaveria olalle. Ja kun joku oikein osuvasti lohkaisee, sanotaan päälle amen. Harva asia näyttää selvemmin, miten entinen kristillinen yhtenäiskulttuuri on hajonnut moniksi heimouskonnoiksi.”
Saarikiven mukaan politiikassa on onnistuttu tuottamaan uusia käsitteitä koko politiikan olemassaolon ajan:
”Ne ovat välillä hassuja, joskus kylmääviä, mutta kaikki ne vaikuttavat väkevästi maailmaan ja siihen kuinka me ajattelemme. Politiikka määrittelee miten käytämme yhteisiä mutta samalla ihmisiä jakavia sanoja. Sanat mobilisoivat, tuomitsevat ja erottelevat, mutta aika ajoin myös yhdistävät. Siksi sanat ovat politiikkaa ja me jokainen kuulumme johonkin kielen laumaan.”
Yksittäisestä yleiseen
Esseistinä Janne Saarikivi on valoisa poikkeus usein kansakuntaamme vaivaavan raskassoutuisuuden keskellä. Valittelihan Eino Leino jo 120 vuotta sitten, miten ukkoina meillä syntyy sylilapset ja nuori mies on hautaan valmis jo.
Arkipäivän keskellä huomaamatta jäävät ilmiöt saavat Saarikiven käsittelyssä uudenlaisia merkityksiä. Arkihavaintojen kautta avautuu laajoja näkymiä. Filosofiassa tätä kutsutaan induktioksi, kun yleinen tosiasia päätellään todeksi havaituista yksittäisistä tapauksista. Tämä on valovuosien päässä poliittikkojen iloisesti maasta irti olevista kaikille hyvää ja kaunista lupauksista.
Miten on selitettävissä, että Tampereen kasvateista Riikka Purrasta ja Jussi Halla-ahosta tuli hyvinvointivaltion pahimmat vastustajat? Miksi he ryhtyivät puremaan juuri sitä kättä, joka on mahdollistanut heidän sosiaalisen nousunsa?
Saarikivi purkaa tätä populismia mielenkiintoisesti. Hänen mukaansa kansat ja valtiot ovat laumoja. Ihmiset missä hyvänsä maassa haluavat ruokaa, rakkautta, vessan ja seksiä. Mutta annapa olla, jos on väärän maan passi. Kuulut väärään laumaan, tänne sinulla ei ole asiaa:
”Alkaa viha ja huuto: muukalaisilleko apua, vaikka omassa maassakin on ongelmia. Puoleet ja ideologiat ovat laumoja. Ne erottaa käytetyistä sanoista. Puolueiden kannattajat erottaa puhetyylistä ja pukeutumistyylistä, siitä, miten huolen ja toivon aiheet sanoitetaan ja vastustajia pilkataan.”
Paimentajia riittää
Miksi juuri paimenille ilmoitettiin ensimmäisenä kristilllisen aikakauden alkamisesta? Paimentolaisten elämäntyyli on jäänyt ihmiskunnan sivistyksen reuna-alueille kuten Nevegin autiomaahan. Palestiinassa vapaasti laiduntavat paimentolaiset on Israel aidannut pienelle maapläntille, jonne se kylvää saksalaisvalmisteisia pommeja ja kranaatteja.
Ihmisten paimentajiksi riittää oikeistolaisia ja vasemmistolaisia ehdokkaita. Saarikiven mukaan on monenlaista moralistia kertomassa, mitä pitää syödä, aktivistia sanomassa, miten käyttää autoa, lentokonetta ja junaa, tai miten puhua miehistä ja naisista oikein.
Pitäisikö olla vegaani, isänmaallinen vai aktivisti. Mitä pitäisi tehdä pakolaisten hyväksi? Vai olisiko parempi pitää vain oman maan köyhistä huolta? Ketä pitää äänestää? Pitäisikö jakaa köyhille velkarahaa vai pikemminkin kantaa huolta valtiontalouden tasapainosta. Pitäisikö rakentaa tehdas ja saada työpaikkoja ja kasvua, vai sulkea tehdas ja säästää luontoa:
”Paimenia riittää, suuntia osoitetaan. Laumat värähtelevät, liikahtavat paimensauvan suuntaan. Määkimistä, ammuntaa. Maailmassa, jossa kaikki ovat antamassa ohjeita, ihmisen moraalinen kompassi sojottaa milloin oikeaan, milloin väärään.”
Saarikivi muistelee venäjänjuutalaisen filosofi Lev Sestovin (1866-1938) näkemystä moralisteista:
”Moralistit ovat maailman kostonhimoisimpia ihmisiä, he pyrkivät siihen että tuomiosta tulee ehdoton ja kaikki ihmiset tuomitsisivat hänet, jonka he ovat tuominneet ja sen lisäksi vielä tuomittu itse tuomitsisi itsensä. Vasta sitten he ovat saaneet tyydytyksensä ja rauhoittuvat.”
Vertaillessaan suomalaisia isorikkaita amerikkalaisiin kollegoihinsa, Saarikivi kiittelee, että monet suomalaiset isorikkaat korostavat kaikissa toimissaan tavallisuuttaan ja arkisuuttaan.
Esimerkiksi hammaslääkärilaitteistoja valmistavan, 1,8 miljardin euron omaisuuden haltija, Planmeca-yrityksen pääomistaja Heikki Kyöstilä asuu suhteellisen vaatimattomassa rivitaloasunnossa Espoossa:
”Samaan tapaan eli aikoinaan myös superrikas perijä Niklas Herlin, jonka kanssa rupattelin töölöläisessä räkälässä nimeltä Laiska Karhu. Se sijaitsee osoitteessa Mechelininkatu 25. Siellä Niklas höpötteli nahkatakissaan niitä näitä, teeskentyi kansanihmiseksi, tai ehkäpä olikin sellainen.”
Saarikivi muistuttaa, miten samaa luokkaa käyvät eri sosiaaliluokkien oppilaat saavat suomalaisessa peruskoulussa elämän eväät. Samalla valtio antaa ilmaiseksi työnantajille koulutettua työvoimaa. Se on vuosittain satojen miljoonien arvoinen ilmainen tulonsiirto verovaroista yrittäjille.
Jokaisella aikakaudella on omat kielletyt puheenaiheet
Jokaisella aikakaudella on omat eufemisminsa, peittelevät ja kaunistelevat sanat, jotka määrittelevät mistä on soveliasta puhua ja mistä ei. Saarikivi kysyykin, missä 1970-80-luvuilla olivat kaikki ne, jotka nyt täyttävät internetin ja valittavat maahanmuutosta, sensuurista ja homorummutuksesta?
Saarikivi arvelee heidän olleen kotonaan ellei baarissa:
”He olivat töissä tehtaassa ja autokorjaamossa, naputtelivat konttorissa sähkökirjoituskoneella kirjeitä, ajoivat linja-autoa ja matkustivat junissa. Ihmisillä oli tuolloin kuten nykyään kaikenlaisia ajatuksia. Erona oli se, että eräitä niistä ei saanut lukea mistään. Monet olivat esimerkiksi sitä mieltä, että Neuvostoliitto oli roistovaltio. Tätä aivan todenmukaista yleistä ajatusta ei voinut mistään lukea, mutta se oli mahdollista kuulla joka toisessa keittiössä sisäänpäin kääntyneenä jupinana. Samassa formaatissa – ja ainoastaan siinä – oli tarjolla myös kriittistä tietoa kaljusta presidentistä ja ulkopolitiikan linjauksista, YYA-sopimuksesta ja sen sellaisesta.”
Nyt ihmiset saavat puhua suunsa puhtaaksi sosiaalisessa mediassa. Mutta sen algoritmin tarkoitus ei ole auttaa heitä ymmärtämään elämäänsä, toistensa mureita tai rakentamaan parempaa maailmaa.
Se houkuttelee heidät viihtymään mahdollisimman pitkään sosiaalisen median alustalla, jotta heille voisi näyttää mainoksia. Ja jotta heistä voisi kerätä lisää tietoa, ties mitä varten.
Saarikiven esseet ovat samaan aikaan viihdyttäviä sekä älylliseen pohdintaan ja vastaväitteisiin innostavia. Esseiden aihepiiri on laaja ja jokaisessa esseessään hän avaa esseen nimen etymologian. Esimerkiksi esseen Hidas alussa lukijaa opastetaan, että myöhäistä tarkoittava muinaisnorjan ja gootin kielen ´seipus´ on latinaksi ´sérus:´
”Hitaus on siis muun muassa myöhäistä heräämistä, myöhässä olemista ja kaikinpuolista jälkeenjääneisyyttä.”
Suomen kieli on salakieli globaalissa maailmassa
Omien sanojensa mukaan Saarikivi yrittää kirjoittaa siitä, miten mediateksteissä, sosiaalisessa mediassa ja niiden liepeillä tällä hetkellä puhutaan.
Miten samalla puheella kuitenkin on ne juuret, jotka vievät kerrassaan vierailta vaikuttaville käsitteiden ja kielellisten tekojen alkulähteille:
”Jos olisin filosofi, siteeraisin Ludwig Wittgensteinia sanoen, että yritän kirjoittaa siitä, millaisissa kielipeleissä ihmiset elävät. Samalla kertoisin mielipiteitäni ja ajatuksiani noista kielipeleistä ja tiedoistani niissä käytettävien sanojen taustasta.”
Näinä suomen kielen köyhtymisen ja katoamisen aikoina Saarikiven teksteillä on kysyntää. Kirjasta otettiin nopeasti toinen painos.
Havainto: Helsinkiläisessä kahvilassa suomeksi lukee vain hätäpoistumistie ja desinfioi kädet. Kaikki viihtymään kutsuva on englantia.
Kirjan loppusivuilla Saarikivi hehkuttaa, mikä etuoikeus onkaan elää Suomessa ja saada ajatella suomen kielellä:
”Käytössäni on lähes määräämättömästi kiinnostavia nomini- ja verbijohdoksia. Voin koska tahansa muodostaa mielessäni sellaisen sanan kuin aikuistumattomuus tai lieventyväinen. Kuka tahansa toinen suomalainen voi ne ymmärtää, vaikka muille kielille niitä on vaikea kääntää. Kuin vapaamuurariloosilainen saan käyttää tällaista salakieltä kaltaisteni keskellä, kunhan vain saan elää Suomessa.”
Lohdullista, että joku viitsii vielä puolustaa suomenkieltä kaikenlaisen kielellisen kaaoksen ja ajatuksellisen sekasotkun keskellä!
Kirjoittaja on tamperelainen toimittaja ja tietokirjailija