Kun takatalvi saapuu, Tampereen kadut peittyvät valkoiseen loistoon. Kaupunkilaiset, varustautuneet kitkarenkain ja lämpimin hansikoin, valmistautuvat kohtaamaan talven haasteet. Mutta yksi ryhmä on unohdettu – ne, joiden on päivittäin taisteltava hankalien kulkureittien kanssa.
”Katsokaa nyt tätä!” huudahtaa Heli, kun hän tasapainoilee bussipysäkille. ”Ei tässä tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Tai no, itku tulee kyllä jos tässä kaatuu.”
Kevyen liikenteen väylät, nuo kaupungin suonissa virtaavat asfaltoidut kulkureittimme, ovat muuttuneet luistelukentiksi. Missä on aura-auto kun sitä tarvitaan? Se on varmaan jumissa jossain toisella puolella kaupunkia, ajamassa lumikasoja entistä korkeammiksi.
”Minä kun luulin, että tämä on kävelytie, ei jäähalli”, tuhahtaa Jarno, kun hän vetää lastaan pulkalla perässään. ”Luistimilla pääsisi taatusti varmemmin eteenpäin.”
Ja sitten on Emma, joka on jo kolmatta kertaa tällä viikolla myöhässä töistä koska hänen täytyy kiertää puoli Hervantaa löytääkseen kulkukelpoisen reitin. ”Ei tämä ole enää edes turvallisuuskysymys, tämä on perusoikeuksien polkemista!”, hän protestoi.
Tampereen kaupunki on ylpeä monista asioista: raitiovaunu, Areena ja, tietenkin, pormestarimme nimeä kantava kauppakeskus Suomen ensimmäisen jäähallin kupeessa. Mutta talvisin, kun kevyen liikenteen väylät muuttuvat luistinradoiksi, kaupunki näyttää unohtavan yhden tärkeän asian: kansalaisten turvallisuuden ja liikkumisvapauden.
Ehkä ensi talvena kaupunki ottaa opikseen. Tai sitten Tampereen asukkaat alkavat varustautua lumikengillä, suksilla ja luistinpareilla. Ainakin silloin, kun seuraava lumimyrsky saapuu, he voivat rämpiä työmatkansa kuten isovanhempamme koulumatkansa aikoinaan.
Liukkaista pakinoiva kirjoittaja on Tampereen Vasemmistonuorten sekä Hervannan kulttuurimarxistien puheenjohtaja, luottamustoimihenkilö, vastuuvaikuttaja, filosofi ja taiteilija sekä viidennen sukupolven tamperelainen.