– Praha 1968. Tulee kevät, kadut kuumenee ja ihmiset kuumenee. Tulee uusi johtaja. Moskova sanoo, tämä on kapitalismia, on pakko toimia kansojen ystävyyden vuoksi. Tulee elokuu, tulee panssarivaunut, tulee protesti, tulee kurinpalautus, tulee kuolema, tulee Moskovan julistus. Tulee vielä päivä, kun toivo, tahto, usko palaa. Suomessa toivo elää, kansanrintamahallitus.
Keskiviikkona Työväen Teatterin Kellariteatterissa ensiesitetty Tiikeriooppera on uusin versio 70-lukulaisuudesta. Käsikirjoitus on dramaturgian opiskelija Sara Koirasen.
”Sun pitää valita, ooksä tiikeri vai sontiainen.” Tämän repliikin sisältämään kahtiajakoon Sara Koiranen törmäsi taistolaisuutta käsittelevässä Helsingin Sanomissa julkaistussa mielipidekirjoituksessa.
Siinä Teatterikorkeakoulussa 1970-luvulla opiskellut nainen kirjoitti, kuinka hän oli kokenut ahdistavana opiskelun taidekoulussa, jossa yksi aateilmasto vallitsi ylitse muiden.
– Tekstin kirjoittaja kertoi siitä, kuinka vaikeaa hänen oli löytää paikkaansa 1970-luvun Teatterikorkeakoulun taistolaisuutta korostavassa ilmapiirissä. Hänen mukaansa ihmiset jaettiin koulussa tiikereihin ja sontiaisiin sen mukaan, kannattivatko he aatetta vai eivät, sanoo Koiranen.
Tekstin luettuaan Koiranen tiesi kandityönsä aiheen löytyneen. Aihe kasvoi nyt TTT:n Kellariteatterissa esitettäväksi Tiikerioopperaksi. Siinä sukelletaan 1970-luvun Teatterikouluun ja taiteilijoiden keskuudessa tuolloin korostuneen taistolaisuuden maailmaan.
– Halusin kuvata aikakautta niin moniulotteisesti kuin mahdollista ja tarkastella taistolaisuutta lempein silmin, niin että eri näkökulmat ja vivahteet aiheeseen piirtyisivät näkyviin, kuvaa Koiranen.
Näytelmä ei idealisoi eikä demonisoi
Tänään 1970-luvusta on saman verran aikaa kuin oli 1970-luvulla 1930-lukuun. Tämän päivän teatteriopiskelijat uudelleen kuvittelevat Kellariteatterin näyttämölle maailman, jossa edistyksen saavuttamiseksi on uhrattava kaikki. Näytelmässä 1970-luvun Teatterikoulussa aate ja taide käyvät kiivasta taistoa.
Näytelmä on fiktiivinen kuvitelma, joka lainaa materiaalia menneisyydestä, arkistoista, muistoista, kirjallisuudesta, musiikista, taiteesta, haastatteluista ja nykyisyydestä.
Näytelmä on Tampereen yliopiston teatteritaiteen tutkinto-ohjelman (Näty), Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun (TEAK) sekä Tampereen Työväen Teatterin yhteistyöproduktio.
Näytelmän alun musiikkiesityksen jälkeen siirrytään Teatterikoulun pääsykokeisiin. Pankinjohtajan tytär Irma (Saara Mänttäri) ja pohjoiskarjalainen paperitehtaan työläisen tytär Sisko (Ilona Karppelin) läpäisevät pääsykokeet. Alkaa unelma-ammattiin kouluttautumisen ankaran kurinalainen arki, ja luokkatietoisuuden opiskelu.
Ilona Karppelin tekee hienon roolityön Siskona, jonka kehityskaari kulkee luontevasti ujosta pohjoiskarjalaisesta maalaistytöstä itsenäisiä ratkaisuja tekeväksi näyttelijäksi. Saara Mänttärin esittämä hieman hempsukkamainen pankinjohtajan tytär Irma joutuu kokemaan, että isin rahoilla, näyttävillä mekoilla ja puseroilla ei vältämättä teatterin maailmassa kaikkia mieleisiään rooleja saa. Tämä dialektiikka toimii näytelmässä mainiosti.
Irman ja ohjaajaopiskelija Ullan suhde osoittaa, ettei reaalisosialismia ylistävä 70-luku vielä kaikista vanhan maailman estoista ollut irti päässyt.
Näytelmän käsikirjoittaja Sara Koiranen korostaa, että Tiikeriooppera ei idealisoi eikä demonisoi taistolaisuutta, vaan kuvaa aikakauden taideopintoja politisoituneessa ilmapiirissä kaikkine ristiriitaisuuksineen.
Näytelmän taideopiskelijoiden keskuudessa vallitsee toisaalta vahva yhtenäisyys, jota poliittiset laulut ja aatteeseen uskominen vahvistavat. Kaikki eivät kuitenkaan sopeudu muottiin, mutta epäröinnille tai toisenlaisille ajatuksille ei ole tilaa.
Koirasta politiikka on kiinnostanut jo pitkään. Hän on aikaisemmin tehnyt poliittisen historian opintoja ja on nykyään myös Turun Vasemmistoliiton kaupunginvaltuutettu.
– Olen itsekin poliittisesti aktiivinen. Taistolaisuudessa minua kiinnostavat etenkin kommunistisen ja vasemmistolaisen aatteen sisäiset ristiriidat, Koiranen kertoo.
Kekkonen ja 70-lukulaisuuden taustat
Jos poikkeama 70-luvun taustoihin sallitaan, on menneitä aikoja syytä katsoa suoraan kohti, liikaa kehumatta tai liikaa moittimatta. Niillä kun on sellainen ominaisuus, että ne eivät tule todistamaan omia tekojaan tai tekemättä jättämisiään oikeiksi tai vääriksi.
Jokainen sukupolvi joutuu tulkitsemaan menneisyyden tapahtumat omaa elämäänsä ja aikakauttaan vasten. Ellei näin tapahdu, yhteiskunnallinen kehitys jumiutuu toistamaan menneisyyden virheitä.
Muistakaamme, että presidentti Urho Kekkonen ja pääministeri Mauno Koivisto suhtautuivat vuoden 1968 radikalismiin hyvin eri tavalla. Kekkonen kutsui nuoria lastenkutsuilleen, jossa laulun ja tarjoilujen lomassa valta syleili radikaaleja vähemmän radikaaleiksi.
Koivisto ei laskeutunut nuorten pariin, vaan luonnehti radikalismia kesällä 1968 Harjavallan maakuntajuhlilla pitämässään puheessaan ylensyöneen yhteiskunnan ilmavaivoiksi ja moitti nuoria halusta kapinoida kapinoinnin takia.
60-luku alkoi Tamminiemen saunassa
Todellisen 60-lukulaisen keskustelun avasi presidentti Kekkonen todetessaan 60-vuotissynttäreillään kolmas syyskuuta 1960 Tamminiemen saunassa NKP:n pääsihteeri Nikita Hrushtsoville:
– Olen vakuuttunut, että vaikka koko Eurooppa muuttuisi kommunistiseksi, Suomi jää perinteisen pohjoismaisen kansanvallan pohjalle, jos Suomen kansan enemmistö näin tahtoo, niin kuin uskon.
Tämä lausahdus jäi askarruttamaan 60-lukulaista Arvo Saloa (1932–2011) siinä määrin, että Salo kirjoitti Kekkoselle kolmas syyskuuta 1975 kirjeen. Salo kertoi useasti irvailleen Pentti Saarikosken (1937–83) kanssa Kekkosen toteamukselle:
– Vai niin, Suomesta on tulossa suuri kapitalistinen ulkomuseo, ja kaiken lisäksi Kekkosen suostumuksella. Eli Suomen kansan enemmistön mielipiteet eivät tulisi muuttumaan näinä aikoina…
Syksyllä 1970 Kekkonen lopetti 60-luvun toteamalla Neuvostoliiton lähetystöneuvos Viktor Vladimiroville, että Neuvostoliitossa oli turha kuvitella, että Suomeen olisi syntynyt esivallankumouksellinen tilanne.
Vanhan valtaus aloitti 70-lukulaisuuden
Vuosina 2014–19 Suomen Kuvalehden päätoimittajana toiminut poliittisen historian dosentti Ville Pernaa (s. 1974) katsoo 70-luvun alkaneen marraskuun 25. päivänä 1968 Vanhan ylioppilastalon valtauksesta ja päättyneen Koiviston presidentin virkaan astumiseen:
– Vanhan valtauksen erityinen merkitys oli siinä, että se päätti 1960-luvun radikalismin. Se oli viimeinen suurtapahtuma, jossa 20–30-vuotiaat radikaalit olivat yhdessä koolla. Sen jälkeen alkoi eriytyminen omiin ryhmittymiin. Vanhimmat radikaalit siirtyivät työelämään kasvavan hyvinvointivaltion rattaisiin ja nuoremmat löysivät radikalismilleen uusia väyliä.
Tiikerioopperassa nuoret näyttelijät tekevät niin todentuntuisen aikamatkan 70-luvulle, että näytelmää on hieman vaikea kuvailla. Olihan tuo 70-luvun radikalismi näin jälkikäteen ajatellen aika erikoislaatuista verrattuna muihin Euroopan maihin.
Tiikerioopperan on ohjannut vuonna 1990 syntynyt Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun maisterivaiheen opiskelija Bálint Barcsai. Unkarilaistaustainen Barcsai ei tiennyt etukäteen taistolaisuudesta eikä sen suuresta merkityksestä suomalaisissa kulttuuripiireissä 1970-luvulla.
Unkarilaisen Barcsain näkökulma kommunismiin on historiallisista syistä täysin erilainen kuin mitä taistolaisuus Suomessa 1970-luvulla edusti. Siinä missä kommunismi oli Suomessa idealistinen aate, eli Unkari 1970-luvulla kommunistisen diktatuurin varjossa.
– Minulle oli kiinnostavaa sukeltaa maailmaan, jossa kommunismi on idealismia. Ihmiset valitsivat aatteen ja uskoivat siihen. Unkarissa taas elimme samaan aikaan painostavan ja alistavan kommunismin alaisuudessa, joka ei ollut kenenkään valinta.
Barcsain mukaan Unkarissa ihmisten usko kommunismiin oli 1970-luvulla täysin hiipunut.
– Tuo aikakausi oli Unkarissa pitkä ja toivoton, ja siihen kuului valtavaa pettymystä yhteiskuntaan ja kommunismiin, kuvaa Barcsai.
Tiikerioopperassa jokainen näytteljä soittaa, tanssii ja laulaa. Tämä on TTT:ssa jo kolmas oppilasproduktio puolen vuoden sisällä. Siitä teatterille korkea hatunnosto. Kuten olen aiemminkin todennut, teatteriemme näyttämöjä odottaa mainio monitaitoinen uusi näyttelijäsukupolvi. Bravo!
Tiikeriooppera
Näytelmäkirjailija & laulujen sanat Sara Koiranen (TEAK)
Ohjaus Bálint Barcsai (TEAK)
Lavastus- ja pukusuunnittelu Asta Paretskoi (TEAK)
Valosuunnittelu Elli Kujansuu (TEAK)
Äänisuunnittelu Vertti Korkki (TEAK)
Animaatiot Ágnes Snekszer (MOME, Budapest)
Tuottaja Taru Huokkala (Näty)
Tuottaja Heidi Kollanus (TTT)
Apulaistuottaja Anu Lassila (TTT)
Rooleissa Nätyn opiskelijat Ilona Karppelin, Vincent Kinnunen ja Saara Mänttäri sekä TEAK:in opiskelijat Sonja Arffman, Heidi Finnberg ja Väinö Lehtinen.
Esitykset 2.4.-18.4.2024 TTT:n Kellariteatterissa.
Korjattu Saara Mänttärin rooliksi Irma sekä Ulla ohjaajaopiskelijaksi 7.4.2024 klo 13.10.