Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla kolmannen osan ilmestyminen siirtyi syksystä 1961 seuraavaan syksyyn. Mauno Koivisto kirjoitti Suomen Sosiaalidemokraatissa kolmas lokakuuta1961, ”ettei Väinö Linnan romaanitrilogian kolmannen osan julkitulon lykkääntymisestä aiheutunut pahempaa tyhjiötä, sen täyttää Pekka Kuusen kirja 60-luvun sosiaalipolitiikka. Pekka Kuusen teos 60-luvun sosiaalipolitiikka julkistettiin 26. syyskuuta 1961. Samana päivänä kävivät Sosiaalipolitiikan yhdistyksen edustajat luovuttamassa kirjan presidentti Kekkoselle.
Illalla yhdistys järjesti aiheesta avoimen yleisötilaisuuden Metsätalon juhlasalissa. Kuusi esitteli teoksensa ja kommenttipuheenvuorot pitivät maalaisliiton kansanedustaja Atte Pakkanen, asuntohallituksen pääjohtaja Olavi Lindblom ja yhteiskunnallisen korkeakoulun rehtori Armas Nieminen.
Kirjan ensimmäinen 3 000 kappaleen painos myytiin nopeasti loppuun ja 4 000 kappaleen painos otettiin jo samana syksynä. Keväällä 1962 otettiin kolmas painos, seuraavana vuonna neljäs ja viides vuonna 1968, yhteensä painosten määrä nousi 14 500 kappaleeseen.
Sosiaalityö -lehdessä 4/1961 Armas Nieminen kiinnitti huomiota Kuusen arvofilosofisten tavoitenäkemysten yksipuolisuuteen sekä ohjelman tulonsiirtopainottuneisuuteen. Tämän vuoksi se pikemminkin käsitteli sosiaaliturvapolitiikkaa kuin sosiaalipolitiikkaa koko laajuudessaan.
Kuusen viisipäiväistä työviikkoa vastustavan kannan työn sosiologi Mauno Koivisto katsoi perustuvan virheelliseen käsitykseen siitä, että tuotannon määrä olisi suoraan verrattavissa käytettyyn työaikaan. Koivisto kuitenkin yhtyi erityisesti Kuusen argumentaatioon sosiaalipolitiikan kasvuvaikutuksista, teollistamisesta ja työllisyyspolitiikasta.
Yhteenvetona Koivisto totesi kirjan olevan kunniaksi sosiaalipolitiikalle eikä sen ”lukemisen laiminlyöneellä henkilöllä ole paljonkaan syytä yrittää osallistua yhteiskuntapoliittiseen keskusteluun.”
Yhteiskuntapolitiikan Täällä Pohjantähden alla
Pekka Kuusen 60-luvun sosiaalipolitiikka ei ollut valtion virallinen ohjelma eikä varsinkaan valtionvarainministeriön tilaustyö. Poliitikkojen ei annettu laittaa sormiaan soppaa sotkemaan. Se oli järjestöjen, pankkien, vakuutusyhtiöiden ja sosiaalipoliittisen tutkimuksen tukema neljän vuoden tutkimushanke. Samalla se oli asiantuntijoiden laatima linjaus, joka kenties juuri siksi kelpasi puolueiden ja järjestöjen oman ohjelmatyön aineistoksi. Mainittakoon, että Orpon hallitus väistää usein päätöksiä valmistellessaan asiantuntijatahot.
Pekka Kuusi ei tavoitellut kaksinaismoralismia, vaan hänen mukaansa kansalaisen parhaalla pitää tavoitella kansaan menevää ja talouden pyöriä pyörittävää sosiaalipoliittista taloustiedettä. Tämä oli konservatiiveille yli hilseen menevää ajattelua. Kuusen kriittinen katse kohdistui ensisijassa täysin rempallaan olevaan sosiaali- ja työllisyyspolitiikkaan. Molemmat olivat hataralla pohjalla, täysin suunnittelemattomia ajopuita, kuten koko suomalainen yhteiskunta. Julkisen työvoiman määrä työttömyystyömailla lähinnä lapion varressa oli huippuvuonna 1959 peräti 144 000 työntekijää. Tampereella oli tuolloin 125 500 asukasta.
Kuusen mukaan elinvoimaisen vanhuksen tavoitteena on tänään (1961) oleva televisio. Tähän Tampereen yliopiston aikuiskasvatuksen professori Urpo Harva reagoi kauhistellen kolmen vuoden viiveellä:
”Kunnon kansalaisen on siis oltava kunnon kuluttaja. Sosiaalipolitiikan tehtävänä on valjastaa kaikki, vanhukset ja sairaat, työkyvyttömät ja invalidit, laiskurit ja maan hiljaiset, vetämään kulutuksen vankkureita. Haudan partaalla olevan mummon pitää vaatia itselleen televisio ja arvattavasti tuijottaa ostohalua lisääviä mainoksia. Jos hän ei sitä halua vaan tahtoo valmistautua lähtöön, hänestä tulee nyky-yhteiskuntaan sopimaton maan hiljainen, joka ei voi käydä kunnon kansalaisesta.”
Tämän tapaisilla moralistisilla pintaraapaisuilla vastustajat halusivat viedä keskustelun hyvinvointivaltiosta moraalisten syvien vesien kautta sivuraiteille, jotta Kuusen pääsanoma olisi unohtunut.
Tärkein niistä oli Suomen julkisen investointipolitiikan suunnittelemattomuus ja muuttumattomuus. Pidettiinhän kaikenlaista yhteiskunnallista suunnittelua piilevänä sosialismina.
Kuusi letkautti, että mikäli suunnittelu on demokratiassa sallittua yleensä silloin, kun asiat ovat riittävän sekaisin, täytti investointiala loistavasti tämän ehdon:
”Investoinnit tapahtuvat tietysti täälläkin jossain aikajärjestyksessä, mutta tämä aikajärjestys on poliittisten ja taloudellisten tekijäin kaoottisen kamppailun tulos. Eikä tämä investointien suuntautuminen ole ollut edes työllisyyspolitiikan etujen mukainen.”
Pienviljelijän lisäansio-ongelma määräsi tahdin
Pohjoispohjanmaalaisen ja kainuulaisen pienviljelijänpojan näkymät kotituvan ikkunasta syksyllä 1961 eivät olleet järin valoisat. Kansakoulunsa päättäneellä pojalla oli Etelä-Suomessa kotinsa lähettyvillä monet koulu- ja työpaikkamahdollisuudet, mutta Kainuussa nuorukaisen työttömyysriski oli nelikymmenkertainen. Kuusen mukaan kainuulainen kortistolaiskaarti kohotti silmiemme eteen jo kadonneeksi luulemamme Ryysyrannan maiseman:
”Kianto ei kirjassaan rasittanut Joosepin ja Kaisa-Reetan sikiöitä vähimmälläkään koulunkäynnillä. Kajaanin työvoimapiirissä oli syksyllä 1959 maalaiskuntien kaikista kortistolaisista kansakoulunkäymättömiä 40 prosenttia ja Kenkku-Joosepin kukoistuskautena syntyneistä kortistolaisista noin 60 prosenttia. Ammattiopetusta oli kortistolaisista saanut kaksi miestä sadasta. Tähän pimeimpään kortistolaiskaartiin joutuu liittymään joka neljäs kansakoulunsa päättänyt pienviljelijänpoika Pohjois-Pohjanmaan ja Kainuun seuduilla.”
Kuusi kysyi, mistä sitten johtuu tämä pienviljelijän äkkinäinen kohoaminen yhteiskunnan ongelmalapseksi? Eihän ennen sotia puhuttu pienviljelijäproletariaatista mitään. Eikä pienviljelijäväestö ollut sotien jälkeenkään mikään paisuva väestönosa vaan lukumäärältään supistuva.
Kuusen mukaan pienviljelijäväestön proletarisoituminen oli oiva näyte vaatimustason noususta kasvukykyisessä yhteiskunnassa. Vielä 1920-luvun suomalaisessa yhteiskunnassa pienviljelijä piti pintansa, mutta ei enää 1950-luvulla:
”Pienviljelijä joutui epäilemättä 1920- ja 30-luvuillakin viettämään maa- ja metsätöittensä välillä rokuliaikoja. Mutta näihin ansionkatkeamisiin ei silloisen elintason vallitessa kiinnitetty huomiota lainkaan. Tänään koko työvoimapolitiikkamme kieppuu lähinnä juuri pienviljelijän lisäansio-ongelman ympärillä.”
Teit isäin kortistoon astumaan
Kuusen mukaan sodan jälkeisellä taloudellisen kasvupyrkimyksen vastaisella pohjoissuuntaisella työvoima- ja maatalouspolitiikalla aiheutettiin rakenteellinen työttömyys, jolle ei sen hetkisillä poliittisilla kikkailuilla ollut loppua näkyvissä.
Hän esitti harjoitetun työllisyyspolitiikan kritiikissään myös aluepolitiikan kritiikin. Valtiovallan taholta ei ollut odotettavissa ekspansiivista, kasvujohteista talouspolitiikkaa, kun improvisaatioluonteisen työllisyystohinapolitiikan nimissä lähes 150 000 miestä lyötiin talveksi tietyömaille lapionvarteen.
Vuonna 1956 säädetyn työllisyyslain toteuttamisen nimissä yhteiskunta oli joutunut järjestämään työpaikan lähes jokaiselle kortistolaiselle. Tällöin he olivat käytännössä ohjanneet investointipolitiikkaamme.
Kaikista työllisyysmäärärahojen turvin töihin osoitetuista työntekijöistä oli vuosina 1957–59 keskimäärin 20 prosenttia työmaiden parakkimajoituksessa. Vuosina 1958–59 myönnettiin helsinkiläistä ammatissa toimivaa miestä kohti valtion työllisyysmäärärahoja 7 500 vanhaa markkaa, mutta kainuulaista miestä kohti 60 000 markkaa. Näin työttömät määräsivät Kuusen mukaan investointipolitiikkamme pohjoissuuntauksen, mikä tosin maalaisliitolle sopi kuin nappi silmään:
”Työlinjaa hallitsee työttömän kortistolaisen pyrkimys: työ on tuotava mökin lähelle. Varsinaista työvoimapolitiikkaa hallitsee pyrkimys: työvoiman riittävä kysyntä on turvattava. Inhimillisesti oikeutettuine pyrkimyksineen yksinomaisesti harjoitettu työlinja joutuu riistämään varsinaisen työllisyyspolitiikan harjoittamiselta sen tarvitsemat edellytykset. Kuitenkin kokonaisvaltaisessa, kasvuhakuisessa yhteiskuntapolitiikassa työvoimapolitiikan irrottaminen yleisestä talouspolitiikasta oli sekä luonnotonta että kohtalokasta.”
Työlinjan vaarallisuus piili myös siinä, että se heikensi työvoiman yleistä liikkuvuutta. Tietöistä oli muodostunut pohjoisten ja itäisten alueiden mittava luontoisetu, jonka avulla päästiin talven yli kesään. Uusia teitä rakennettiin sinne, missä niillä oli vähiten käyttöä. Eteläsuomalaiset jäivät nuolemaan näppejään ja ajelemaan uusilla autoillaan vanhoja kärrypolkuja:
”Siinähän ei ole ihmettelemistä, että sotansa sotinut ja peltohehtaarinsa raivannut pienviljelijä vuodesta toiseen hankkii lisäansioita tietyömailla. Hän ei tilaltansa enää lähde. Mutta ammattia etsivän nuorison pysähdyttäjinä tietyöt ovat vaarallisia. Pohjoisissa ja itäisissä työvoimapiireissä muodostavat 17–24-vuotiaat jo neljännen osan. Jonossa on kymmeniätuhansia pienviljelijänpoikia, jotka odottavat: ´kun seitsentoista vuotta vaan, mä kerran täyttää saan, samaanpa käyn mä kortistoon, teit´ isäin jatkamaan.”
Muistutettakoon, että vuonna 1961 niin sanotut suuret ikäluokat olivat 10–16-vuotiaita, ja heitä oli yli 600 000 henkeä, ja heistä suurin osa maaseudulla.
Työttömyysvakuutusjärjestelmä
Tämän kaunokirjallisen vuodatuksen jälkeen Kuusi esitti kauaskantoisen kuningasajatuksen työttömyysvakuutusjärjestelmän luomisesta.
Niin kauan kuin yhteiskunta ei korvaa työtä vaille jääneen kansalaisen ansionmenetystä, yhteiskunta on työllisyyspolitiikan hoitamisessaan työttömien armoilla. Työ on vietävä tällöin työttömän luo.
Jos sen sijaan yhteiskunta takaa työtä vaille jääneille kansalaisille olennaisen osan heidän ansionmenetyksistään, tällöin työvoimapolitiikka ja investointipolitiikka voidaan vapaasti ohjata kansantalouden tavoiteltua kokonaiskehitystä palvelemaan:
”Työttömyysvakuutusjärjestelmän tukemana investointitoimintamme voi rohkeasti suuntautua elinkeinoelämämme rakenteellisia heikkouksia poistamaan.”
Jos työttömyysvakuutus tarjoaa työttömälle pienviljelijälle joulukuusta maaliskuuhun tietyn minimitulon, jonka täydennykseksi on tilalta käsin kehiteltävissä sivutuloiksi pikkuhankkeita, tällöin ei tasavallan investointipolitiikka ole enää riippuvainen siitä, missä tämä tila sattuu sijaitsemaan.”
Vaikka työttömyysvakuutus kuulostaa toimenpiteenä epäilemättä kauniilta, onko sen avulla todella ostettavissa investointipolitiikan vapaus? Onko todella odotettavissa, että kansalaiset käyttäytyvät työn- ja työttömyyskorvauksen hakijoina niin kauniisti kuin edellä on kaavailtu, Kuusi kysyi:
”Eikö päinvastoin ole todennäköistä, että heti, kun työttömyyskortisto työntää rahaa työtä vaatimatta, ryntäys kortistoon tulee olemaan entistä hurjempi.”
Kuusi tyynnytteli epäilijöitä esittelemällä työttömyysvakuutusjärjestelmän testausta aluksi kokeellisluonteisena kolmen pääperiaatteen mukaisesti: vähintään sadan päivän työsuhde työttömyyttä edeltäneen vuoden aikana, 60-prosenttinen ansionmenetyksen korvaus ja enintään 120-päiväinen korvausaika.
Uuden ajan radikaali sosiaalinen keksintö oli nähnyt päivänvalon! Se odotti toteuttajiaan ja vastustajiaan!
III
Kohti hyvinvointivaltiota -juttusarjassa pureudutaan sodanjälkeisen suomalaisen hyvinvointivaltion syntyhistoriaan ja sen vastustamiseen.
Sarjan ilmestyneet osat:
Kohti hyvinvointivaltiotata -juttusarjassa keskustelu hyvinvointivaltiosta avattiin syksyllä 1956 (osa 1)
Sputnikin lentovuonna ratkaistiin Suomen hyvinvointivaltion suunta (osa 2)
Köyhäinhoitomenoista hyvinvointivaltion rakentamiseen (osa 3)
Hyvinvointivaltion vastustajat huolissaan rahvaan työmoraalin höltymisestä (osa 5)