Syksyllä 1956 Tampereen työväenopiston opettaja V.O. Veilahti (1926-94) esitti ensimmäisen kokonaisvaltaisen vision suomalaisen hyvinvointivaltion rakentamisesta. Tämä tapahtui Synteesi ry:n järjestämässä tilaisuudessa. Tammi julkaisi keväällä 1957 Veilahden esitelmän Ajankysymyksiä -sarjassaan nimellä Hyvinvointivaltio – sen taloudelliset, poliittiset ja sivistykselliset kehittämisedellytykset.
Veilahti määritteli hyvinvointivaltion englantilaisen New Statesmanin päätoimittaja Kingsley Martinin (1897-1969) määritelmän mukaisesti:
”Hyvinvointivaltiossa valtiovaltaa käytetään nimenomaan taloudellisen kilpailun seurausten lievittämiseksi niin, ettei kukaan köyhyydessään joutuisi elämään inhimillisen elintason alapuolella. Ettei kukaan olisi ylempänsä avuton välikappale ja hyödyn tavoittelun väline. Jokaisella on oltava mahdollisuus tutustua kulttuurin saavutuksiin, jotta kaikille kansalaisille – joskaan he eivät ole kyvyiltään samanveroisia – tarjoutuisi tilaisuus täysarvoiseen elämään.”
Veilahden mukaan hyvinvointivaltion käsite oli yhteydessä länsimaisen kansanvallan kehitystasoon. Yhä teknistyvämpi yhteiskunta vaatii yhteiskuntasuunnittelua, eräänlaista ”yhteiskuntakoneiston” valvontaa ja laitteiston käyttöä ja huoltoa, kuten liikenne ja muu infastruktuuri: ”Ei voi olla kulkuneuvoa vailla kuljettajaa ja tarvittavaa huoltohenkilökuntaa.”
Veilahti huomautti myös kaukonäköisesti, että täystyöllisyys, vapaa ammattiyhdistysliike ja vakaa rahan arvo olivat kolme vaikeasti keskenään soviteltavaa tavoitetta. Se vaati valtiovallan, työnantajien ja ay-liikkeen saumatonta yhteistyötä.
Tämän kolmikannan suurimman merkityksen kansanvallan kannalta Veilahti näki siinä, että samalla, kun kolmikannan avulla voitiin taata vakaa hyvinvointivaltion kehitys, samalla ay-liikkeen toimintaan osallistuminen mahdollisti palkansaajien osallistumisen kansakunnan elämään tasaveroisena sopimusosapuolena. Se puolestaan takasi toimivan kansalaisyhteiskunnan ja yhteiskuntarauhan.
Valtionyhtiöt olivat piilososialismia
Sodan jälkeen Suomessa harjoitettu talouspolitiikka oli kuin varis tervatulla sillalla: kun pyrstö irtosi, nokka tarttui. Koko 1950-luvun ajan talous kasvoi, mutta progressiivisen verotuksen osuus väheni kaikista maksetuista henkilöveroista.
Säästäminen ja valtion menojen supistaminen olivat oikeistovetoisen valtiontalouden johtoteemoja 1940-luvulta 60-luvun alkuun. Oikeistolaisten vision mukaan julkista sektoria tuli supistaa ja veroja alentaa. Olihan suomalaiskansallisena perushyveenä ollut, että hyviä aikeita ei kannata toteuttaa, koska ne tulevat rikkaille liian kalliiksi. Köyhät kyllä pärjäävät vähemmälläkin, koska ovat vuosisatojen aikana tottuneet siihen.
Tavoitteeksi asetettiin palaaminen sotia edeltävän ajan talousmalliin. Yhteiskuntaa tuli kehittää liikepankkien rahoittamien investointien, yksityisen säästämisen ja henkilökohtaisen vakuuttamisen keinoin.
Ruotsalaisten hyvinvointimallia paheksuttiin, työttömyystöitä ja valtionyhtiöitä pidettiin piilososialismina. Helsingin Sanomat esitti 1953 Valmetin yksityistämistä. Urho Kekkosen vuonna 1952 julkaisemaa pamflettia Onko meillä malttia vaurastua kauhisteltiin sosialistisena propagandana. Kolme viikkoa ennen yleislakkoa 11.2.1956 Helsingin Sanomat hyökkäsi rajusti hyvinvointivaltion laajentamista vastaan. Oikeiston perussanoma oli, että yhteiskuntaamme on rakennettava työllä eikä sosiaaliavustuksilla.
Helsingin Sanomat julkaisikin vuonna 1957 yli sata hyvinvointivaltion rakentamisen vastaista artikkelia sekä 150 artikkelia seuraavana vuonna. Lisäksi Suomen Työnantajain Keskusliitto, STK:n suurissa lehti-ilmoituksissa julistettiin tutun tuntuisesti 30. joulukuuta 1956: ”Meidän on tehostettava tuotantoamme, supistettava valtion menoja, alennettava veroja ja siten luotava edellytykset tuotannon vahvistamiselle ja elintasomme nousulle.”
Ylikireä kamreeripolitiikka tyhjensi valtion kassan
Elokuussa 1956 heti yleislakon jälkeen K.A. Fagerholmin toinen hallitus joutui toteamaan, että valtion kassa oli tyhjä. Lapsilisien maksatusta yritettiin siirtää, mutta se johti protesteihin.
Sekä työnantajat että SAK pitivät Rainer von Fieandtin johtaman Suomen Pankin rahapolitiikkaa liian kireänä. Vasemmiston mielestä Suomen Pankki johti sitä politiikkaa, jonka tarkoituksena oli vapauttaa Suomen kansa työllisyyden ja hyvinvoinnin kirouksesta.
Työttömyystyömaita kutsuttiin Fieandtin tarhoiksi. Von Fieandt moitti puolestaan hallitusta, puolueita ja etujärjestöjä ”niin uskomattoman heikosta talouspolitiikasta, että se kelpaisi varottavaksi esimerkiksi kansantalouden oppikirjoihin.”
Hallitukset vaihtuivat 1950-luvulla tiheään. Yhteistä talouspoliittista suuntaa ei löydetty, jotta olisi voitu irtaantua kapea-alaisesta kamreeripolitiikasta. Kuusitoistajäsenisen talouspoliittisen suunnitteluneuvoston kolmen vuoden työ hajosi epämääräiseksi toivomusluetteloksi. Siltä puuttui yhtenäinen, koossapitävä tavoite.
Suomen Pankki varjeli tehtävänsä mukaisesti rahan arvoa. Valtiovarainministeriön kansantalousosasto merkitsi kirjoihinsa taloudelliset tapahtumat. Laihojen vuosien 1956-58 valtiovarainministerit kamppailivat urhoollisesti kukin vuorollaan kuin Don Quijote tuulimyllyjä vastaan tyhjenevän valtion kukkaron äärellä. Kukaan ei tätä peliä johtanut, kaikki pelasivat omaan pussiin oman taustapuolueensa antamien ohjeiden mukaisesti.
Oikeisto luotti markkinoiden itsesääntelyyn kuin Jeesuksen toiseen tulemiseen. Talouselämän ja työnantajien piirissä devalvaation toivottiin ratkaisevan tilanteen. Toisaalta pelättiin sen johtavan tuontitavaroiden hintojen nousuun, jolloin työntekijöitä ei enää mikään pidättelisi vaatimasta palkankorotuksia.
Maataloustuotteiden ja muiden kulutustavaroiden hintojen nousu sekä palkkojen korotuspaine kiristi hallituksessa maalaisliiton ja SDP:n välejä. Huhtikuussa 1957 pidetyssä SDP:n puoluekokouksessa pääministeri K.A. Fagerholm hävisi Väinö Tannerille puheenjohtajavaalissa täpärästi äänin 95-94. Tilanne oli sama kuin Perussuomalaisilla kesällä 2017. Hallituksessa olevista SDP:n ministereistä ei yksikään ollut edustettuna puolueen uudessa johdossa. Fagerholm jättikin hallituksensa eronpyynnön heti puoluekokouksen jälkeen.
Yleislakko 1956
Työmarkkinaosapuolten erkaantuminen toisistaan yhä jyrkempien asenteiden taakse johti maaliskuussa 1956 kolmen viikon yleislakkoon sekä maatalouden luovutuslakkoon. Kekkonen astui presidentin virkaan juuri yleislakon alkamispäivänä.
Yleislakosta koituneet tappiot antoivat ajattelemisen aihetta pitkäaikaisen yhteiskuntasuunnittelun tarpeellisuudesta. Ruotsalaisen hyvinvointivaltion antamien myönteisten kokemusten vaikutuksesta työnantajat alkoivat syvällä sisimmässään tarkistaa asenteitaan työntekijöihin ja varsinkin irtisanomissuojaan.
Työntekijä alettiin nähdä ihmisenä inhimillisine tarpeineen ja toiveineen sekä talouselämää ylläpitävänä kuluttajana eikä pelkästään tuotantokoneiston helposti korvattavana osasena.
Uudet työn psykologiaa ja sosiologiaa, liiketaloutta ja markkinointia koskevat tutkimukset mursivat vähitellen vanhoja käsityksiä. Kilpailun kiristyessä yritysten oli kannattavaa poistaa tuotannon sisäisiä kitkatekijöitä. Ihmisen itseisarvon tunnustaminen nousi myös esiin pelkän välineenä käyttämisen sijasta.
Pekka Kuusen suurhanke alulle
Presidentti Kekkosen puhe suuressa itsenäisyyden 40-vuotisjuhlassa Messuhallissa 1957 näytti tietä tulevalle 1960-luvulle. Kekkonen korosti, että nykypäivän valtio on luonteeltaan sosiaalinen kansanvalta, jonka päämääränä on yleinen hyvinvointi.
Tätä oli pohjustanut lokakuun 15. päivänä 1957 Sosiaalipoliittisen yhdistyksen järjestämä keskustelutilaisuus aiheesta Voidaanko sosiaalimenojamme supistaa? Valtiontalouden pulmia pohdittaessa syyttävät katseet kohdistuivat sosiaalipolitiikkaan. Vuoden 1957 alusta voimaan astuneet työllisyyslaki, kansaneläkelaki, sairaalalaki ja huoltoapulaki verottivat valtion kassaa.
Tilaisuudessa aiheesta alusti valtiotieteen tohtori Pekka Kuusi. Alustusta kommentoivat kansantaloustieteen professori Nils Meinander, Veronmaksajien keskusliiton toimitusjohtaja Matti Kaleva, Väestöliiton toiminnanjohtaja Heikki von Hertzen ja SAK:n sosiaalisihteeri Terttu Hautamäki-Hiltunen.
Kuusi katsoi, että nykyisessä tilanteessa sosiaalipolitiikka oli muodostumassa kansantulon kasvun esteeksi. Hän ei kuitenkaan ehdottanut sosiaalimenojen leikkaamista: ”Jos voidaan sopia siitä, että sosiaalimenojen puolelta siirretään tulevista saatavista muun kansantalouden käytettäväksi asteittain se, mitkä siellä nykyisen muun kansantalouden puolelta on lainaa, leikkauksia ei tarvita.”
Kuusen mukaan sosiaalipolitiikan kehittämisen pitää tapahtua tutkimukseen perustuvan kokonaissuunnitelman pohjalta. Keskustelussa leikkauksia vaatineiden Kalevan ja Meinanderin mielestä lapsilisät olivat sopiva säästökohde.
Valtakunnan taloutta hoidettiin runosuomalaisittain
Hapuileva keskustelu antoi kuitenkin Sosiaalipoliittisen yhdistyksen johtokunnalle herätteen toimenpiteisiin ryhtymisestä. Keskustelussa peräänkuulutetun kokonaissuunnitelman laatimisesta harjoitettavalle sosiaalipolitiikalle tuli Pekka Kuusen suurprojekti neljäksi vuodeksi.
Seuraavana vuonna Kuusi julkaisi Suomen Kuvalehdessä joukon artikkeleita joissa vaadittiin muun muassa tutkimustiedon käyttämistä yhteiskuntapolitiikassa, siirtymistä työllisyystöiden järjestämisestä työpaikkojen luomiseen sekä Suomen teollistamisen ja talouskasvun vauhdittamista.
Maalaisliiton Johannes Virolaisen kiinnostumattomuus Kuusen yhteistyötarjouksesta sai Kuusen toteamaan, että valtakunnan suunnittelua hoidettiin ”runosuomalaisittain.” Olihan jo talous- ja tilastotieteilijä O.K. Kilpi valitellut vuonna 1915, että sivistyneistömme ei ole kiinnostunut elinkeinoelämästä. Sille riittää, kun maassamme on maailman suurimmat loitsukokoelmat.
Maalaisliitto jarrutti 1950-luvun lopulla aktiivisesti Suomen teollistamista ja maalasi uhkakuvia kaupunkielämän turmelevasta vaikutuksesta. Suomessa saavutettiin elintarvikkeiden omavaraisuus jo olympiavuonna 1952. Sodan jälkeen raivattiin 300 000 hehtaaria uutta viljelyspeltoa. Jo vuonna 1962 todettiin, että viljelysalaa oli 300 000 hehtaaria liikaa. Maataloudessa oli 300 000 työntekijää liikaa.
Muuttoliike alkoi painaa päälle, sosiaaliturva oli alhainen, maatalousvaltaisessa maassa maatalous takkuili elinkeinoista eniten. Jokainen ongelma yksin ja erikseen oli räjähdysherkkä. Naapurimme kansankoti Ruotsi lisäsi houkutustaan korkeilla palkoilla ja korkealla sosiaaliturvalla. Ruotsin näkökulmasta tilanne oli edullinen. Suomi luovutti ilmaiseksi tuhansia ja tuhansia kouluttamiaan nuoria kansalaisiaan toteuttamaan hyvinvointiunelmaansa, jota kotimaa ei kyennyt heille tarjoamaan.
Kaikesta vastustuksesta huolimatta Suomen ainoaksi mahdollisuudeksi jäi jatkuva taloudellinen kasvu, teollisuuden monipuolistaminen, väestön siirtäminen kaupunkien lähiöihin juuri, kun Karjalan siirtolaiset ja maattomat rintamamiehet oli saatu asutettua. Tässä rakennemuutokseessa Suomi oli Ruotsia 20 vuotta jäljessä. Miten tämä välimatka voitiin kuroa umpeen? Tämän pähkinän saivat poliitikot ja yhteiskuntatieteilijät pian purtavakseen.
III
Kohti hyvinvointivaltioata -juttusarjassa pureudutaan sodanjälkeisen suomalaisen hyvinvointivaltion syntyhistoriaan ja sen vastustamiseen.
Sarjan ilmestyneet osat
Sputnikin lentovuonna ratkaistiin Suomen hyvinvointivaltion suunta (osa 2)
Havainnollinen kuvaus talous- ja hyvinvointipolitiikan kehityksestä sodan jälkeisestä ajasta nuoruuteni aikoihin. Jotenkin palautui mieleen sen aikakauden olosuhteet, jotka herättävät paljon ajattelun aihetta myös tähän päivään. Kiitos hyvästä alusta ja jatkoa kaivaten.