Faktalaatikko:
Vuoden 1957 merkkipaalut:
- Huhtikuussa SDP hajoaa puoluekokouksessa kahtia, Fagerholmin hallitus eroaa.
- 27.5.1957 – V.J. Sukselaisen hallitus aloittaa.
- 13.6.1957 – Hallitukselta hätäapuohjelma.
- Heinäkuussa mätäkuun valtiopäivät – ratkaisua valtion kassakriisiin ei löydetty.
- 2.9.1957 – Kekkonen laajentaa Sukselaisen hallituksen pohjaa viidellä SDP:n ministerillä – Ottopojilla.
- 21.9.1957 – Sibelius kuolee.
- 4.10.1957 – Sputnik kiertää maapalloa.
- Lokakuussa Sukselaisen hallitus kaatuu äänin 75-74.
- 29.11.1957 – Rainer von Fieandtin virkamieshallitus aloittaa.
- 20.12.1957 – Klaus Waris Suomen Pankin uudeksi pääjohtajaksi.
- 10.1.1958 – Valtion kassakriisi.
- Heinäkuussa 1958 – Eduskuntavaalit – vasemmistolle enemmistö – 101-99.
Hävittyään huhtikuussa 1957 Väinö Tannerille SDP:n puheenjohtajuuden äänin 95–94, K.A. Fagerholm jätti hallituksensa eronpyynnön. Hallitushuolet peri toukokuussa pääjohtaja V. J. Sukselaisen porvarillinen vähemmistöhallitus. Kuuden maalaisliittolaisen lisäksi siinä oli neljä RKP:n ja kolme Suomen kansanpuolueen ministeriä.
Elokuussa 1957 valtion kassa oli jälleen tyhjä. Eduskunta kutsuttiin niin kutsutuille mätäkuun valtiopäiville etsimään kassakriisiin ratkaisua lapsilisien supistuksista ja niiden maksun lykkäämisestä. Ratkaisua ei löydetty.
Presidentti Kekkonen laajensi Sukselaisen hallituksen pohjaa toinen syyskuuta. Mukaan tuli viisi ottopoikaa SDP:n puoluekokouksessa vähemmistöön jääneen ryhmän edustajista.
SDP:n eduskuntaryhmä puolestaan päätti äänin 26–19, että ministerien oli erottava hallituksesta. Näin ei käynyt, kun ryhmä 94 ilmoitti heidän olevan hallituksessa ryhmän edustajina eikä yksityishenkilöinä.
Tällä välistävedolla Kekkonen osti ammattiyhdistysliikkeen kompromissihalukkuutta palkankorotusvaatimuksiin ja devalvaatioon, joka toteutettiin vuoden 1957 syyskuun puolivälissä.
Ja monien ihmeeksi devalvaatiosta muodostui pohja uudelle taloudelliselle nousulle. Hinnat pysyivät kurissa, mihin vaikuttivat tuontihintojen ja kysynnän lasku sekä lievät palkankorotukset. Reaalipalkat alkoivat nousta ja luottamus markkaan kasvoi lisäten talletuksia, mikä auttoi indeksiehtojen purkamisessa. Samalla purkautui lännen kaupan säännöstely.
Maksukyvyttömyydestä säästökuurille
Lopulta ottopojat muodostuivat Sukselaisen hallituksen kohtaloksi. SDP:n enemmistöryhmän tekemä ja kokoomuksen ja SKDL:n tukema välikysymys johti 18. lokakuuta hallituksen kaatumiseen äänin 75–74.
Värikkäiden vaiheiden jälkeen 29. marraskuuta 1957 nimitettiin Suomen Pankin pääjohtajan Rainer von Fieandtin puolipoliittinen ”asiantuntijahallitus.” Hänen seuraajakseen Suomen Pankin johtajaksi tuli tohtori Klaus Waris. Maalaisliitosta hallitukseen tulivat Ahti Karjalainen ja Unto Kiukas, SDP:stä Kalle Lehmus, Erkki Lindfors, R.H. Oittinen ja Aku Sumu.
Tammikuun alussa 1958 valtio joutui vuorokaudeksi keskeyttämään maksunsa. Eduskunta sai jälleen puitavakseen uuden talouspoliittisen säästökuuriohjelman. Pääministeri von Fieandt ja Suomen Pankin pääjohtaja Waris joutuivat ilmiriitaan, kun hallitus otti kolmelta liikepankilta neljän miljardin markan lainan selviytyäkseen välittömistä menoistaan. Lainakorko oli peräti 13 prosenttia.
Talouskriisin selvityssotkuissa päädyttiin parlamentaariseen umpikujaan. Hallituksen yritykset tilanteen selvittämiseksi kaatuivat vaaleihin valmistautuvaan eduskuntaan ja työmarkkinajärjestöihin.
Lopullinen kompastuskivi oli välikysymykset viljan hinnasta ja maataloustulolaista. Hallitus sai 26. huhtikuuta 1958 epäluottamuslauseen äänin 143 – 50. Von Fieandtin hallitus oli viimeinen välikysymykseen kaatunut hallituksemme.
Itä ja länsi hämmästelivät toistensa saavutuksia
Eurooppa oli köyhdyttänyt ja velkaannuttanut itsensä kahdella maailmasodalla. Maailmansodan hävitykset ja kauhu pyyhkivät hetkeksi kansojen mielistä militaristiset valloitushaaveet. Kilpailevien valtaideologioiden arvonmitaksi kohosi yleisen hyvinvoinnin mittaaminen bruttokansantuotteella. Vielä vuosikymmen aikaisemmin valtaideologioiden arvoa mitattiin divisioonien määrällä.
Vuosien 1914 ja 1950 välillä Euroopassa ei tapahtunut lainkaan tulojen kasvua henkeä kohti. Esimerkiksi Länsi-Saksassa talouskasvu pääsi alkuun vasta vuoden 1950 jälkeen, kun poliittinen vakaus saavutettiin.
Henkilöautosta tuli hyvinvoinnin symboli. Jo vuonna 1928 oli Yhdysvalloissa 204 henkilöautoa tuhatta asukasta kohti. Münchenissä samana vuonna oli vain 5 474 autoa. Saksa sai eron kurotuksi umpeen vasta 40 vuotta myöhemmin.
Eurooppalaiset poliitikot joutuivat yllättävien kysymysten eteen: Mitä ihmiset haluavat? Millä ehdoilla he suostuvat elämään? Kenet voidaan jättää vähemmälle? Miten yhteistä hyvää puolustetaan?
Itäblokin maat suoriutuivat jälleenrakennuksestaan nopeasti ilman länsimaista apua. Tämä saattoi läntiset talousmiehet ja ulkopoliitikot ymmälleen. Lännessä elintaso nousi ilman pitkäaikaista työttömyyttä ja lamaa. Tämä sai puolestaan Moskovan teoreetikot ymmälleen.
Molemmat osapuolet olivat ihmeissään toistensa menestyksestä. Vastustajan oletettujen heikkouksien varaan laskettu oman menestymisen odotukset romahtivat kummallakin puolella.
Kansalaiset alkoivat vaatia yhä kiihkeämmin parempaa toimeentuloa. Oli tuotettava mieluummin kulutushyödykkeitä siviilikäyttöön kuin tykkejä ja pommeja kansainvälisen vaikutusvallan kasvattamiseksi.
Politiikan peruskysymykseksi nousi, miten päästään kasvavan hyvinvoinnin jakamiseen köyhyyden jakamisen sijaan? Keskeiseksi kysymyksiksi kaikesta vastustelusta ja pään pensaaseen laittamisyrityksistä huolimatta nousivat: Miten kansantulo jaetaan? Miten se saadaan tarvittavan uuden systeemin käyttöön? Miten yhteiskunnalliset olot järjestetään ja kuka valtion viulut maksaa?
Hetkellinen ”la belle epoque” -tunnelma
Ennen kylmää sotaa muutaman vuoden ajan vallitsi vuosisadanvaihteen ”la belle epoque” -tunnelma. Massatuotantoon sovellettu teknologia perustui sodan aikana ja sodan ansiosta tehtyihin keksintöihin, samaan tapaan kuin nykyinen it-teknologia on sotilasteknologian sovellus siviilielämään.
Sovelletun luonnontieteen ansiosta ihmiskunta sai atomipommin ohessa paremmat liikennemahdollisuudet, uuden lääketieteen, transistorit (1948) ja suljetut piirit (1958), kotitalouskoneet ja televisiot.
Jotta yhdysvaltalaisen aseteollisuuden tuotto-odotukset eivät olisi romahtaneet, presidentti Truman julisti jo keväällä 1947 Yhdysvaltain opiksi avunannon kaikille ulkoisen tai sisäisen hyökkäyksen uhkaamille maille.
Tämä johti välittömästi Turkin ja Kreikan hallitusten auttamiseen kommunistista uhkaa vastaan. Vastapainoksi Itä-Euroopan miehitetyissä maissa toteutettiin siirtyminen kommunistien diktatuuriin aikaisempien yhteistyöhallitusten linjalta. Suomelle ja Neuvostoliitolle Trumanin puheet tuottivat vuonna 1948 YYA-sopimuksen.
Kaikkien hyvinvoinnin edistäminen etusijalle
Paasikivi totesi Kekkoselle 1950-luvun alussa, että kaikki, mikä sodan jälkeen Suomessa tapahtui, oli taloustieteen kannalta mahdotonta. Mutta se tapahtui sittenkin. Virallinen suomalainen taloustiede nojasi tiukasti 1930-luvun klassiseen kamreeritaloustieteeseen. Sen mukaan minkäänlaiset sosiaaliset- ja sivistykselliset uudistukset eivät voineet tulla kysymykseen ilman, että se vaurioittaisi talouselämän normaaleja toimintoja. Tätä mieltä olivat Väinö Tanneria myöten vielä 1950-luvun lopussa koko oikeisto.
Uudenvuoden puheessaan ensimmäinen tammikuuta 1960 Kekkonen totesi, että joidenkin tahojen mielestä meillä kiinnitettiin liiaksi huomiota kansantulon jakamiseen. Tämän vuoksi kansantalouden kasvuun liittyvät kysymykset jäivät taka-alalle. Kekkosen mukaan tulonjakoriidat olivat ilmausta eri väestöryhmien luonnollisesta pyrkimyksestä elintasonsa kohottamiseen:
”Tästä pyrkimyksestä voi meikäläisessä yhteiskunnassa muodostua kannustin kansantulon jatkuvalle kasvulle. Siksi tarvitsemme entistä suurempaa yhteisymmärrystä talouspolitiikkamme tavoitteiden asettelussa ja parempaa yhteistyötä sopivien keinojen löytämiseksi, niin että asetetut tavoitteet saavutetaan. Tällöin voimme saada tuotantovaramme, työn ja pääoman mahdollisimman tarkoituksenmukaiseen käyttöön. Näin voimme turvata kansantaloutemme jatkuvan kasvun kaikkien väestöryhmien hyvinvoinnin edistämiseksi.”
SDP:n opposition pää-äänenkannattaja Päivän Sanomien päätoimittaja Matti Kurjensaari arvioi vuoden 1960 alussa Paasikiven linjan menestymisen salaisuutta. Hänen mukaansa sen voitokkuus johtui linjan dynaamisuudesta. Se lähti ajan realismista toisin kuin takaisin menneisyyteen haikailevat vastustajansa.
”Nykyvaltio on luonteeltaan sosiaalinen kansanvalta”
Kaiken anarkian ja kaaoksen keskellä presidentti Urho Kekkonen nosti esiin tulevan hyvinvointivaltio-projektin suuren linjan. Itsenäisyyden 40-vuotisjuhlassa 1957 Messuhallissa Kekkonen vertasi ajan oloja 1930-luvulla ilmenneisiin ristiriitoihin. Hän totesi kehityksen parempaan suuntaan olleen todella merkittävän:
”Mutta kysymään silti joutuu, eikö asiallisia ja vapaassa yhteiskunnassa ymmärrettäviä erimielisyyksiä voida saada selvitetyksi ilman sitä kiihkomieltä, mitä poliittisessa elämässämme nykyäänkin on niin runsaasti.”
Kekkonen huomautti, että nykypäivien valtio on luonteeltaan sosiaalinen kansanvalta:
”Mikään voima, mikään yhteisrintama ei voi suomalaista yhteiskuntaa palauttaa esimerkiksi 1930-luvun niukan sosiaaliturvan tasolle. Päinvastoin meillä on edessämme sosiaalisen lainsäädäntömme täydentäminen pysyäksemme muiden sivistysmaiden tasolla. Valtavat tehtävät ovatkin välittömästi edessämme: talouselämän laajentaminen, niin että suurille ikäluokille voidaan tarjota työtä eikä työttömyyttä, sivistyselämän kehittäminen, niin että uuden aikakauden ovet eivät pysy meille suljettuina, muutamia mainitakseni.”
Tulonjakopolitiikassa oli tapahtuva suunnanmuutos. Kunkin ryhmän hetkellisestä, mahdollisimman suurta voittoa tavoittelevasta tulonjakotaistelusta oli siirryttävä kokonaisvaltaisiin tuloratkaisuihin perustuvaan suunnitelmatalouteen. Hiipiväksi sosialismiksi haukuttu yhteiskuntasuunnittelu otti käyttöönsä talous- ja tilastotieteen kehittämiä laskentamenetelmiä apunaan yhteiskuntatieteet.
Suunnitelmallisuus tunteenomaisen kamppailun sijaan
Suunnitelmallisuuden tuli korvata tulonjaosta käyty tunteenomainen kamppailu, joka oli jäänne sotaa edeltäneestä vanhan talousliberalismin menettelytavoista. Tämän uuden tien aukaisijaksi valikoitui syksyllä 1957 tohtori Pekka Kuusi (1917–89). Hän toimi Alkon jakelutoimen johtajana ja väitteli edellisenä syksynä aiheesta alkoholinkäyttö maaseudulla.
Suuria sosiaalipoliittisia hankkeita riitti: lapsilisät, kansaneläkkeet, kansakoulujen ja sairaaloiden rakentaminen. Näistä huono-osaiset hyötyivät eniten. Kaiken keskiössä olivat palkansaajat ja naiset – heidän toimeentulonsa turvaaminen ja naisten ansiotyön helpottaminen.
SAK:n vuoden 1958 vaaliohjelmassa vaadittiin muun muassa työllisyyden hoidon ottamista pääasiaksi, 40-tuntista työviikkoa, työttömyys- ja sairausvakuutusta ja metsä- ja uittotöiden saattamista työaikalain piiriin.
Kansaneläkkeitä, perheavustuksia ja lapsilisiä tuli korottaa sekä lisätä valtion ja kuntien lisätukea vähävaraisten asuntokysymysten ratkaisemiseksi. Vasemmistopuolueiden vaatimuslistalla oli myös työttömyysvakuutuksen toteuttaminen työnantajien ja valtion kustannuksella, naisten samanpalkkaisuussopimuksen ratifioiminen, yleinen sairausvakuutus sekä palkallinen synnytysloma.
III
Kohti hyvinvointivaltioata -juttusarjassa pureudutaan sodanjälkeisen suomalaisen hyvinvointivaltion syntyhistoriaan ja sen vastustamiseen.
Sarjan ilmestyneet osat:
Kohti hyvinvointivaltiota: keskustelu hyvinvointivaltiosta avattiin syksyllä 1956 (osa 1)
Köyhäinhoitomenoista hyvinvointivaltion rakentamiseen (osa 3)
60-luvun sosiaalipolitiikka kehitettiin valtionvarainministeriön selän takana (osa 4)
Faktalaatikko:
Vuoden 1957 merkkipaalut:
- Huhtikuussa SDP hajoaa puoluekokouksessa kahtia, Fagerholmin hallitus eroaa.
- 27.5.1957 – V.J. Sukselaisen hallitus aloittaa.
- 13.6.1957 – Hallitukselta hätäapuohjelma.
- Heinäkuussa mätäkuun valtiopäivät – ratkaisua valtion kassakriisiin ei löydetty.
- 2.9.1957 – Kekkonen laajentaa Sukselaisen hallituksen pohjaa viidellä SDP:n ministerillä – Ottopojilla.
- 21.9.1957 – Sibelius kuolee.
- 4.10.1957 – Sputnik kiertää maapalloa.
- Lokakuussa Sukselaisen hallitus kaatuu äänin 75-74.
- 29.11.1957 – Rainer von Fieandtin virkamieshallitus aloittaa.
- 20.12.1957 – Klaus Waris Suomen Pankin uudeksi pääjohtajaksi.
- 10.1.1958 – Valtion kassakriisi.
- Heinäkuussa 1958 – Eduskuntavaalit – vasemmistolle enemmistö – 101-99.
Asian järkevyydestä huolimatta kokoomus on aina vihannut ajatustakin hyvinvointivaltiosta.
Konservatiivit konservoivat ajattelemattomuutensa ja vihansa niin hyvin, että nykyhallituskin tätä mentaliteettia harrastaa säälittävillä ja surkuhupaisilla leikkaus- ja säästömölinöillään.
Olemme nyt eläneet ”vapaan markkinatalouden” aikaa parin vuosikymmenen ajan ja saaneet nauttia sen ihanuudesta, siunauksellisuudesta ja vapaudestakin!
Katsokaa ihmiset ympärillenne ja ajatelkaa!