Turun yliopiston sosiaalipolitiikan professori Jouko Siipi (1920-70) julkaisi 1967 urauurtavan teoksen Ryysyrannasta hyvinvointivaltioon. Teoksensa loppukatsauksessa hän arvioi, millainen asema Suomella on vuonna 1985 kaupallisesti ja taloudellisesti yhdentyvässä maailmassa:
”Tuolloin Suomi saattaa sijaita kahdeksan miljoonan asukkaan Leningradin, kahdeksansataatuhantisen Murmanskin ja 2,5 miljoonan ihmisen Tukholman muodostaman kaupallisen ja kulutuksellisen voimakolmion sisällä. Asemamme voi olla sama kuin kolmen suurehkon kaupungin keskivälille jäävän maalaiskunnan, jonka olemassaolo havaitaan vain kirkonkylän baareissa poikkeavista pikavuoroista. Ja nuo baaritkin saattaa tuhon partaalle yksi hyvänpuoleinen tienoikaisu.”
Historioitsija ja nykyinen perussuomalaisten kansanedustaja Teemu Keskisarja (s.1971) totesi Uudessa Suomessa (20.10.2019) havahtuneensa yrityshistoriikkeja kirjoittaessaan siihen, että vaikka miellämme hyvinvointivaltion enimmäkseen poliitikkojen ja ammattiyhdistys- ja työväenliikkeen luomaksi, todellisuudessa yrittäjät ovat rakentaneet koko kakun.
Keskisarjan mukaan monelle suomalaiselle on epäselvää, että julkinen sektori rahoitetaan yksityisen sektorin rahalla:
”Kuitenkin suomalainen hyvinvointi on enimmäkseen yritystoiminnan synnyttämää.”
Keskisarja on heittelyt rehvakkaita, usein tosiasioista piittaamattomia yliolkaisuuksia suomalaisen hyvinvointivaltion syntyhistorian ohella kansalaissodasta ja orjakaupasta.
Kesällä 2023 eduskunnassa käytyä rasismikeskustelua Keskisarja nimitti eduskunnan kesäteatteriksi. Viime lokakuussa hän patisteli hallituksen leikkausaikeita vastustavia opiskelijoita menemään töihin tekoripsien räpyttelemisen sijaan.
Tämän jälkeen hän vaati kehitysavun lopettamista. Hyväntekeväisyysjärjestöjä on Keskisarjan mukaan pilvin pimein, joiden kautta auttamishaluiset kansalaiset voivat antaa roponsa kehitysmaiden kansalaisille. Keväällä hän ennusti Suomen talouden rajua romahdusta, ellei vielä rajummin leikata.
Tästä Arkadianmäellä esittämästään stand-up -komiikasta Keskisarja saa meiltä veronmaksajilta kohtuullisen 7 137 euron kuukausikorvauksen ja tuhat euroa kulukorvauksia päälle.
Verotus ei ole ajanut suurtuloisia katuojaan
Voidaanko Keskisarjan tulkintaa suomalaisen hyvinvointivaltion rakentamisen historiasta pitää historiallisesti yleispätevänä? Vai puhuuko Keskisarja eduskunnassa kevyen keskisarjan politiikkaa tavalla, joka sotii hänen historioitsijan logiikkaansa vastaan? Ainakin hänen näkemyksensä poikkeavat melkoisesti Jouko Siiven 57 vuotta sitten esittämästä itsenäisen Suomen sosiaalisesta kehityksestä.
Niin Teemu Keskisarjan kuin muidenkin äärioikeistolaisten ja uusliberalistien yhteiskunnallinen katse kohdistuu kansalaisten yhteistoiminnan sijaan herooisen eetoksen kautta sankarilliseen, muita ylemmäksi pyrkivään, rohkeaan ja dynaamiseen yksilöön.
Tuo ihailtu ja kadehdittu yritteliäs ”johtajatyyppi” kulkee siirtomaaherrana ylimielisen itsevarmasti omia teitään, jonka ansiota kaikki tässä markkinatalousmaailmassa oleva hyvä on. Maailma on tässä yrittäjäheerosten pelissä pelkkä rahastuspaikka ja sosiaalipolitiikka köyhille ja saamattomille luusereille tarkoitettu joukkosidontapaikka.
Omavaraisen egoistisessa ja atomistisessa yrittäjäkatsannossa hyvinvointivaltio näyttäytyy piilososialismina, holhoojana sekä yksilön vapauden ja omistusoikeuden loukkaajana. Eniten se loukannee siirtomaaherruuteen taipuvaisia yli-ihmisluonteita.
Tosin tällä holhousteesillä pyyhittiin konservatiivien pöytää jo yli 60 vuotta sitten. Jo tuolloin osoitettiin, että länsimaisella hyvinvointiajatuksella ei ole mitään tekemistä yksilöllisen menestyksen säännöstelyn tai ihmisten yhdenmukaistamisen kanssa.
Tiedossani ei ole yhtään perhettä, joka palauttaisi kuukausittain saamansa lapsilisät takaisin valtiolle, koska ei halua ottaa vastaan yhteiskunnan tarjoilemaa piilososialismia.
Progressiivinen verotus ei ole ajanut suurtuloisia katuojaan. Jos jotkut ajautuvat hyvinvointivaltion vuoksi materialistisen maailman houkutuksiin henkisten harrastusten sijaan, siihen ei kannata hakea syytä köyhimpien elämän tekemisestä siedettäväksi hyvinvointivaltion harjoittamalla tasauspolitiikalla.
Sosiaalipolitiikassa rehottaa äpäräkuusilaisuus
Kun jokaiselle yhteiskunnan jäsenelle turvataan riittävä vähimmäistoimeentulo, jokaiselle jätetään auki kaikki mahdollisuudet kehittää aineellista ja henkistä hyvinvointiaan omien edellytystensä mukaisesti. Vanhan kurjuuden palauttamista kaivannevat eniten herruuden palauttamisesta haaveilevat. Mitkä heidän motiivinsa milloinkin lienevät. Rasismi ja sovinismi ei taida olla pienin piru tässä(kään) leikissä.
Lehtimoguli ja kokoomuksen vuosien 2007–19 kansanedustaja Eero Lehti (s.1944) nimesi Johtoporras-lehdessä (1/1996) Pekka Kuusen 60-luvun sosiaalipolitiikan Suomen kalleimmaksi kirjaksi. Lehden mielestä Kuusen viesti kuului: ”jos sinulla ei mene hyvin, yhteiskunnan on järjestettävä asiasi niin, että sinulla menee hyvin.”
Näillä Kuusen opeilla Lehden mukaan luotiin Suomeen ”kilpailukyvytön arvomaailma ja sellainen yhteiskuntaturvan taso, johon avoimen kilpailun aikana ei enää löydy maksajia.”
Tästä Lehden näkemyksestä otti kopin ekonomisti Eero Tuomainen. Hän kirjoitti Talouselämä-lehdessä (10 /1996) Pekka Kuusen 60-luvun sosiaalipolitiikasta, miten jotkut ovat sen lukeneet, useammat ovat luulleet lukeneensa ja vielä useammat ymmärtäneensä. Asuntohallituksen pääjohtaja Olavi Lindblom (1911-90) totesi 1981 muistelmissaan: Kirja oli menestys. Jopa kansanedustajat lukivat sen.
Ekonomistina Tuomainen korosti Kuusen kirjan johtavana teemana olevan protestanttisen etiikan mukainen suhtautuminen työhön: se luo tuloa, tulot vaurautta ja vauraus yhdessä tulojen kanssa mahdollisuuden sosiaaliturvaan.
Tämä on hyvin lähellä Martti Lutherin sosiaalietiikkaa, missä työ nähdään toimeentulon lisäksi myös kutsumuksena ja lähimmäisen palvelemisena, ei pelkästään itsekkäänä oman edun tavoitteluna. Kuusi oli siis omalla tavallaan viimeinen aito luterilainen suomalaisessa talouselämässä.
Tuomaisen mielestä Eero Lehden käsitys edusti tyypillistä luetuksi luullun väärinymmärtämistä. Samoin kuin taloustieteilijä J.M. Keynesin jälkeen talouspolitiikassa esiintyi monenlaista bastardikeynesiläisyyttä, samoin on Kuusen jälkeen sosiaalipolitiikassa rehottanut äpäräkuusilaisuus:
”Perustukoon Keynesin ja Kuusen ajatusten arviointi kuitenkin heidän aikansa ongelmat huomioonottavaan oikeamielisyyteen, ja jätettäköön siitä pois väärä todistelu. Jos totuudesta säästämme, säästämme aivan väärässä paikassa”, Eero Tuomainen letkautti.
Eikä Eero Lehtikään ole jäänyt lehdellä soittelemaan, mitä verorahojen ja Yleisradion lupamaksujen jakoon tulee. Lehti nosti kansanedustajan palkkioita vuosina 2007–19, Yleisradio on toiminut hänen omistamansa Taloustutkimus Oy:n raha-automaattina vuosikausia tilatessaan satoja gallupeja Lehden firmalta. Jokaisesta gallupista Yle maksaa Lehdelle uuden perushenkilöauton hinnan verran.
Eikä Lehti liene jäänyt Suomen Lehtiyhtymä Oy:n omistavana lehtimogulinakaan aivan osattomaksi valtion lehtituista ja vastaavista lukuisista muista verovaroin korvattavista hyödyistä.
”Kansa on terve, proletariaatti on sen sairaala”
Historioitsija Pertti Haapalan mukaan Eero Lehden ja Teemu Keskisarjan esittämän argumentaation tapainen hyvinvointivaltion vastustaminen alkoi jo 70 vuotta ennen kuin V.O. Veilahti esitti syksyllä 1956 ensimmäisen kokonaisvaltaisen näkemyksen hyvinvointivaltiosta.
Suomalaisen sosiaalipolitiikan isähahmo Y.S. Yrjö-Koskinen (1830–1903) osasi kuvitella jo 1870-luvulla teollistamisen tuomia ”elämänmukavuuksia” kaikille, mutta piti sitä sentään kohtuuttomana.
Hän näki elämänmukavuuksissa vaaran alempien luokkien kyvyttömyydessä vastustaa helpon elämän mukavuuksia. Tilannetta pahensi vielä uusrikkaiden pöyhkeys.
Yrjö-Koskisen mielestä ennen vanhaan linnanherra nautti ylellisyydestä paksujen muurien piilossa. Nykyajan rikas sensijaan kerskaa kaikkien nähden ja herättää oikeutettua katkeruutta.
Kangasalan karhuksi kutsuttu Agathon Meurman (1826–1909) kuvasi vuonna 1886 esitelmässään Rikkauden jaosta rappiolle vievää tietä näin:
”Jatkuva nautinnon ja huvin etsiminen ja helposta elämästä seuraava pessimismi tarttuvat ylemmistä luokista alempiin. Ne estävät siveellisyyden kohottamista ja johtavat siihen, että kaduillamme hoipertelee ”rappeutuneita, työttömiä nuorukaisia” sekä työmiehiä, joilla on varaa vain viinaan ja olviin.”
Haapalan mukaan molemmat herrat tarkoittivat kansan parasta ja todella toimivat suomenkielisen rahvaan hyväksi. Silti heidän oli vaikea sovittaa yhteen taloudellista edistystä ja sen seurauksia. Nämä seikat kun näyttivät murentavan heidän oman auktoriteettinsa ja elämäntapansa. Eihän köyhä voinut auttaa itseään, vaan ainoastaan rikas hyvää hyvyyttään.
Koska molemmat herrat halusivat arvostelustaan huolimatta uskoa kansan perimmäiseen hyvyyteen, oli löydettävä uusi selitys. Haapalan mukaan tuo uusi alaluokkaa koskeva teoria levisi Suomeen jo ennen Yrjö-Koskisen ennakoimia ”sosialismin rikkaruohoja” ja paljon ennen hullua vuotta 1917.
Esitelmässään Neljäs sääty vuonna 1897 Meurman totesi, että proletariaatti on eri asia kuin kansa:
”Kansa on terve, proletariaatti on sen sairaala.”
Haapalan mukaan proletariaatilla Meurman tarkoitti moraalisesti kelvotonta alaluokkaa, johon hän luki myös vastuuttoman sivistyneistön:
”Proletaario, usein yläluokasta haaksirikkoon joutunut, on ensimmäisenä kaikissa katumelskeissä ja mielenosoituksissa. Proletariaatti takertuu rehellisen työväenluokan liepeisiin, kätkeytyäkseen sen arvokkaan lipun suojaan.”
Näin pääsi Meurmanin mielestä tapahtumaan, koska työväestöllä ei ollut riittävää siveellistä tarmoa vapautua ”tuosta likaisesta loiskasvista.”
Haapalan mukaan siinä oli terveiset syntyvälle työväenliikkeelle, joka vielä tuossa vaiheessa eli porvariston hoivissa hyväuskoista sivistysharrastusten kauttaan:
”Meurmanin kanta muistuttaa kovin ranskalaisen Gustave Le Bonin tunnettua teoriaa joukkosielusta, mutta tuli sanotuksi 15 vuotta ennen Joukkosielun ilmestymistä suomeksi.”
Nordic Model
Meurmanille oli vieras ajatus, että yhteiskuntaan syntyy uusia ryhmiä ja luokkia. Hän ei myöskään hyväksynyt, että romaanikirjallisuus olisi kuvannut tätä muutoskehitystä. Hänelle maailma ja yhteiskunnan säädyt olivat Jumalan asettamia, eikä ihmisellä ollut oikeutta kajota Jumalan töihin. Tätä ilosanomaa Meurman toi vuosikymmeniä esiin Kansanvalistusseuran johtajana. Samaa linjaa jatkaa Riikka Purra persuineen.
Vielä 1900-luvun alussa Suomi oli nykyisten kehitysmaiden tasolla. Kansantulo kymmenkertaistui 1900-luvulla ja vuosien 1950–90 välillä nelinkertaistui. Tästä näkökulmasta sotien jälkeiset vuosikymmenet ovat hyvin erikoislaatuisia niin Suomen kuin kaikkien länsimaiden historiassa.
Ennen sotia Suomi oli työläisten ja pientalonpoikien yhteiskunta, jossa oli varsin pieni kaupunkilainen keskiluokka. Jo 1990-luvulla talonpoikia oli vähemmän kuin työttömiä.
Ammattiasemansa perusteella Suomessa oli 1990-luvulla kolme suurta luokkaa: työväestö, toimihenkilövaltainen keskiluokka ja eläkeläiset. Ylempiä toimihenkilöitä ja menestyviä yrittäjiä oli 5-10 prosenttia. Luokkien väliset elämäntavan tyylierot ovat jotakin muuta kuin köyhän maan moninkertaiset tuloerot. Luokkayhteiskunnan tilalle saimme lähinnä massayhteiskunnan.
Haapala muistuttaa, että demokraattinen yhteiskunta ja hyvinvointivaltio syntyvät ja kuolevat yhdessä. Pohjoismaisen hyvinvointivaltion menestystarina on ollut siinä, että kansantaloudellisen kasvun lisätuotteen jaon on organisoinut valtio.
Suomessa hyvinvointivaltion rakentamisen ratkaisun hetket koettiin vuosina 1956–63.
Noiden vuosien alkuhapuilujen jälkeen suomalaisen hyvinvointivaltion rakentaminen oli tietoisia ideologisia ja poliittisia valintoja. Sosiaalisia ja taloudellisia ristiriitoja ryhdyttiin ratkomaan pitkäjänteisellä tuloerojen tasoittamisen politiikalla.
Haapalan mukaan hyvinvointivaltio ei ole vain etuautomaatti tai rahanreikä. Se on koko nykyisen yhteiskunnan toimintatapa, niin sanottu Nordic Model:
”Se on pitkäaikaisen perinteen ja yhteiskunnallisen muuttumisen tulos. Hävittää sitä ei voi ja miksi pitäisi. Hyvinvointivaltion ydin on ollut alusta saakka julkisten laitosten työntekijät, eikä perinteinen byrokratia tai kylpylät.”
Hyvinvointivaltion rakentamista vei eteenpäin tietty kuva hyvästä yhteiskunnasta. Kuitenkaan hyvinvointivaltion perusedellytys, taloudellinen ja sosiaalinen rakennemuutos ei ollut suunniteltua:
”Itse asiassa asiat menivät enimmäkseen päinvastoin kuin viranomaiset ja tiedemiehet olettivat. Lopputulos vaikuttaa kuitenkin hyvin suunnitellulta,” Haapala toteaa.
III
Tässä juttusarjassa pureudutaan sodanjälkeisen suomalaisen hyvinvointivaltion syntyhistoriaan ja sen vastustamiseen.
Sarjan ilmestyneet osat:
Kohti hyvinvointivaltiotata -juttusarjassa keskustelu hyvinvointivaltiosta avattiin syksyllä 1956 (osa 1)
Sputnikin lentovuonna ratkaistiin Suomen hyvinvointivaltion suunta (osa 2)
Köyhäinhoitomenoista hyvinvointivaltion rakentamiseen (osa 3)
60-luvun sosiaalipolitiikka kehitettiin valtionvarainministeriön selän takana (osa 4)
Kirjallisuusluettelo olisi kiva.
Toisin sanoen, mainittujen herrojen (myös Keskisarjan!) mielestä nouseva säätykierto oli ja on sallittu vain etuoikeutetuille kauniille ja rohkeille.
Rahvaanlapsen nouseva säätykierto on siis murhaakin pahempi kuolemansynti, jonka toteutumista pitää kaikin keinoin estää. Tähän tähtäsi kokoomuksen propaganda hyvinvointiyhteiskunnan liiallisesta kalleudesta ja tähän tähtää ”pääministeri” Purran ja olla-olevinaan-pääministeri Orpon koulutusleikkaukset.
Miksi?
Rahvaanlapsellahan saattaa jopa olla ihan vääriä mielipiteitä! Siksi.