Kokoomus aloitti hyvinvointivaltion purkamisen propagandansa jo 50 vuotta sitten

Ensimmäisen hyökkäyksen hyvinvointivaltiota vastaan teki itävaltalaisenglantilainen taloustieteilijä Friedrich Hayek vuonna 1944 kirjassaan Tie orjuuteen. Hän väitti hyvinvointivaltion vaarantavan yksilönvapaudet sekä demokraattisen hallinnon. Umpikonservatiivisen Hayekin tähtäimessa oli Englannin sodan ajan säännöstelyohjelma. 

Kuitenkin valtion määräämä yhdenmukaistaminen osoittautui siunaukseksi. Rauhan vuosina kolmannes briteistä ei ollut saanut tarpeeksi kaloreita ravinnostaan, viidennes kärsi alituisesta aliravitsemuksesta. Sitten, keskellä sotaa väestö oli terveempää kuin koskaan. Pikkulasten ja koululaisten hyväkuntoisuus pantiin kaikkialla merkille. Hayekille tällainen sosiaalipoliittinen tasavertaisuus oli myrkkyä, se soti kaikkia pyhän markkinatalouden lakeja vastaan. 

Seuraavan hyökkäyksen Hayek teki vuonna 1960. Tuolloinkaan se ei osunut maaliin. Vallitsevan näkemyksen mukaan demokraattinen hallinto ja keynesiläinen makroekonominen johtaminen laajennettuine tulonsiirtoineen varmistivat vakauden ja taloudellisen kasvun. 

Vuonna 1979 Hayek sai opeilleen mallioppilaan, kun Margaret Thatcherista tuli Englannin pääministeri. Hayekin kollega, yhdysvaltalainen Milton Friedman testautti uusliberalistisia talousoppejaan toimimalla Chilessä sotilasjuntan taloudellisena neuvonantajana. Suomessa Hayekin ja Friedmanin opit omaksui 1974 perustettu Elinkeinoelämän valtuuskunta, EVA Max Jacobsonin johdolla. EVA aloitti välittömästi hyvinvointivaltion vastaisen propagandan levittämisen. Nyt tämä viestikapula on Orpon hallituksella.

Julkisesta sektorista tehtiin syntipukki

Suomessa julkistalouden kilpailuttamista ei ole haluttu käsitellä historian metodeilla. Myös kunnallis- ja hallintotieteen näkökulmasta aihetta on tutkittu historiattomasti. Lokakuussa 2014 Ville Yliaska (s.1978) väitteli Helsingin yliopistossa 1970-luvulta alkaneen uuden julkisjohtamisen historiasta poliittisen hallintohistorian näkökulmasta. Into-Kustannus julkaisi väitöskirjan nimellä Tehokkuuden toiveuni.

Yliaskan mukaan sotien jälkeinen länsimaiden talouskasvu alkoi hyytyä 1970-luvulla ylituotanto- ja öljykriisin seurauksena. Kapitalismin tuotannon vinoutumat laitettiin oikeiston toimesta hyvinvointivaltioiden syyksi. 

EVAn toimitusjohtaja Max Jakobson totesi 24.8.1976 Finnovaatio-päivillä, että kaikki yhteiskunnalliset ongelmat oli palautettavissa julkisen sektorin kasvamiseen. Taloudelle vahingollinen sosiaalipolitiikka verotuksineen ja byrokratioineen oli saavuttanut äärirajansa synnyttämällä kannustinloukkuja ja verokiiloja. 

Jacobson antoi ymmärtää, että julkinen sektori oli käsitteenä hämäävä, verorahoilla pystytettyä byrokraattista, tuottamatonta hallintoa, olipa kyseessä sitten päiväkoti, terveyskeskus tai peruskoulun keittiö.

Yliaskan mukaan keynesiläisen hyvinvointivaltioideologian romahdettua vasemmistolle jäi vain neljä etenemislinjaa: demokratian laajentaminen, työn jakaminen, perustulo ja teollisuuspolitiikka eli yritysdemokratia.

Taloutta lähdettiin elvyttämään 1980-luvulla vapauttamalla markkinat ja ulkomainen lainanotto säätelystä, ja hyvinvointivaltiota ryhdyttiin leikkaamaan yksityistämällä julkisia palveluita. Julkisen sektorin työntekijöitä nimiteltiin mielellään tuottamattomiksi suojatyöpaikoissa lusmuilijoiksi, jotka oli pakotettava asiakaslähtöisyyteen. 

Julkisella sektorilla koitti uusliberalistisen talouskuripolitiikan aikakausi, jonka iskusanana oli New Public Management (NMP), eli uusi julkisjohtaminen. 

EVA tiivisti elinkeinoelämän rivit

Hyvinvointivaltion kehittäminen haluttiin korvata kontrollin ja kuriajattelun tiukentamisella. Tämä toteutettiin tuulesta temmatuilla väitteillä, joissa aina ylistettiin yksityisen sektorin tehokkuutta ja kannattavuutta. Yliaskan mukaan Elinkeinoelämän valtuuskunnan perustaminen vuonna 1974 tähtäsi elinkeinoelämän rivien tiivistämiseen suhteessa vasemmiston hegemoniaan. 

EVAn ohella vasemmiston vastaista kamppailua rahoitti ja toteutti Sotavahinkoyhdistyksen säätiö, joka tuki Vapaan Koulutuksen Tukisäätiön toimintaa, joka puolestaan vastusti muun muassa Teiniliittoa. Tällä puolestaan pyrittiin vaikuttamaan koulutuspolitiikkaan ja romuttamaan peruskoulu-uudistus ja tukahduttamaan nuorisoradikalismi ohjaamalla nuorten mielenkiinto teknologiaan ja  Amerikkaan. Julkisen sektorin tulosmittauksesta ja tulosjohtamisesta tuli työntekijöiden ulosmittausta ja ulosjohtamista.

Lamavuosina 1990-luvulla väkeä vähennettiin kuntien ja valtion hallinnosta. Tulosjohtamisen mittareiden kehittäminen osoittautui kuitenkin vaikeaksi. Yliaskan mukaan tulos- ja kehysbudjetoinnin käsitteillä puhuttiin tavallaan samasta asiasta, eli julkishallinnon varojen vähentämisestä ja siirtämisestä yksityissektorille. 

Nokialla 1934 syntynyt metsänhoitaja Juhani Kivelä siirtyi EVAsta valtiovarainministeriön virkamieheksi 1980-luvulla ja toi mukanaan EVAn uusliberalistisen säästöideologian. Hänen veljensä Pekka Kivelä toimi kokoomuksen puoluesihteerinä vuosina 1989-95. Juhani Kivelä totesi 1983 julkaistussa pamfletissaan Isännätön raha, että kunnat oli saatava katkaisuhoitoon valtionosuusuudistuksen avulla.

Yliaskan mukaan julkisen sektorin uudistukset liittyivät alusta alkaen uuteen teollisuuspolitiikkaan, jossa julkisia resursseja ja varoja siirrettiin kunnista yksityisten yritysten tutkimus- ja kehitystoimintaan, T & K-työhön. 

Sotaa edeltävä oikeistolainen politiikka muuttui sen verran, että puolustus- ja järjestysmenoista ei pidetty yhtä kovaa ääntä, vaan veromarkat haluttiin suunnata yksityiselle teollisuudelle.

– Julkisia varoja siirrettiin kuntien vastuulla olevista hyvinvointipalveluiden tuottamisesta teollisuuden tukemiseen. Muun muassa Tekes sijoitti yhden arvion mukaan tähän ”kansalliseen teknologiaohjelmaan” alkuvaiheessa vuosina 1982–92 noin 1 100 miljoonaa markkaa. Myös muita yritystukimuotoja samanaikaisesti vahvistettiin, Yliaska toteaa.

Kuntauudistus hahmoteltiin vuonna 1988

Kalevi Sorsan neljäs hallitus teki vuosina 1983-87 budjetteja, joissa T&K eli tutkimus ja kehitysrahat kasvoivat huomattavasti enemmän kuin valtion menot keskimäärin. Valtiovarainministeriön valtiosihteeri Teemu Hiltunen vaati ministeriöitä etsimään aktiivisemmin säästökohteita ”vähemmän tärkeistä kohteista” tutkimus- ja kehitystoiminnan tieltä. 

Vähemmän tärkeitä kohteita Hiltusen mukaan olivat kuntien menot. Hiltunen lupaili menojen lisäyksiä T&K-toiminnalle ja kuntapäättäjille järjestetyissä tilaisuuksissa aina vaikeita supistusvuosia. Kuntien menoja oli leikattava ja tuottavuutta nostettava. Isännätön julkinen raha oli siirrettävä yksityisten rahaherrojen taskuihin.

Vuonna 1984 Hiltunen kertoi kuntapäättäjille, että kaikki kuntien menojen lisäykset menivät velanhoitomenoihin, mikä oli aiheutunut vuosien 1982-83 ”elvytyksestä,” millä Hiltunen viittasi T&K-panostuksiin. Käytännössä valtion ulkomaanvelka oli minimaalinen, noin 10 prosenttia bruttokansantuotteesta.

Puhuessaan aluepolitiikasta Päijät-Hämeen kasvunäkymien yhteydessä 14.11.1983, Hiltunen väläytteli jo superpolitiikkaa, joka tarkoitti suurempaa yritysten tukemista ja vähemmän yksilöihin ja perheisiin kohdistuvaa tukea. 

Paavo Lipposen mukaan rakennemuutoksen aiheuttamaa keskittymistä oli turha estää aluepolitiikalla. EVA esitti 12.2.1988, että elinkelpoisia olivat vain yli 20 000 asukkaan kunnat, joilla oli riittävän voimakas yksityinen sektori. Tämä puolestaan edellytti julkisten palveluiden tuotannon yksityistämistä. Tämä oli miltei suoraan nykyisen kaltaisten kunta- ja soteuudistusten käsikirjoitus.

Valtiomonopolikapitalismikritiikki tuki uusliberalismia

Vuoden 1982 valtion budjetin liitteenä julkaistiin Katsaus hallinnon kehittämiseen. Julkiseen hallintoon sisällytettiin koko julkinen sektori, jolloin kaikista julkisella sektorilla työskentelevistä sairaanhoitajista siivoojiin ja verovirkailijoihin tuli osa ”hallintoa.” 

Julkisesta hallinnosta tehtiin propagandistinen vetonaula vetoamalla perisuomalaiseen herravihaan, hallitsijoihin ja valkokaulusherroihin. Oikeistolle hyvinvointivaltio merkitsi yksinhuoltajaäitiä tai sivareita ja sosiaalipummeja.

Vuonna 1982 perustettiin Teknologian kehittämiskeskus TEKES, jonka ideana oli teknologian ja tuotekehityksen edistäminen valtion toimenpitein. Hiltusen julistaman virallisen aloituspäivän 9.11.1984 Nokian Juhani Kuusi nimesi teknologia-Suomen syntymäpäiväksi. Samalla käynnistettiin yhteistyö teollisuuden, yliopistojen ja tutkimusinstituuttien välille.

EVA haukkui julkisen sektorin palvelutuotantoa siitä, että se eleli leveästi markkinatalouden ulkopuolella. Samaan hengenvetoon EVA vaati valtiota rahoittamaan yksityisten yritysten teknologia- ja tuotekehitystä, koska yksityinen sektori ei suostunut riskeeraamaan tuotekehittelyyn tappioiden pelossa. Tappiot piti sosialisoida, voitot yksityistää!

Kilpailuttamista ja tulosjohtamista oli julkisella sektorilla haluttu toteuttaa jo 1960-luvulta lähtien, mutta Yliaskan mukaan tämän ideologian taakse ei saatu riittävää poliittista voimaa. Tulosjohtaminen nousi uudelleen agendalle 1970-luvun lopulla ja 1980-luvulla lisättynä ideoilla julkisen sektorin toimintojen kilpailuttamisesta.

Holkerin sinipunahallituksen lavea tunnus hallitusta rakennemuutoksesta hämäsi sen, että hallitusohjelman tavoitteet olivat aivan muualla kuin valtion säästöissä. Mitään säästämistä ei ollut, kun valtiolla ei ollut velkaakaan.

Lama antoi sitten 1990-luvulla taustatukea näiden ideoiden toteuttamiselle, kun kilpailuideologia selätti poliittisen voimansa menettäneen pitkäaikaissuunnittelun. Tosin hallinnon uudistustavoitteet jäivät monin paikoin leikkauksien jalkoihin ja julkisen sektorin pienentämisen ja tehostamisen vaatimus voitti.

Yliaska muistuttaa, että uusliberalismi sai voimaa 1970-luvulla vasemmiston piirissä syntyneestä valtiomonopolistisen kapitalismin kritiikistä. Esimerkiksi länsisaksalaisen Joachim Hirschin teos Turvavaltio oli hyvin suosittu 1980-luvun vasemmiston piirissä. Tämä valtiokritiikki vei pohjaa hyvinvointivaltiolta.

Vastavetona ay-liikkeen yritysdemokratia- ja palkansaajarahastovaatimuksille työnantajapiirit alkoivat korostaa johtamista omana alanaan. Johtaminen on niin vaativaa ja oma tehtäväalueensa, johon ei työntekijöiden pidä puuttua. 

Samalla palkansaajarahastojen tilalle ehdotettiin tulospalkkausta. Korostettiin tulospalkkausta palkansaajarahastojen sijaan. Tämä työnantajien kanta voitti poliittisen kädenväännön ay-liikkeen kanssa. Yritys- ja virastodemokratian kokeilutkin hiipuivat nopeasti ja puolustajat hävisivät, eikä yritysdemokratia lopulta toteutunut muuallakaan.

Vallansiirto Suomen Pankilta valtiovarainministeriölle

Yliaskan mukaan valtiovarainministeriön koko kulttuuri oli muodostunut kirstunvartijan roolin ympärille, mutta aikaisemmin 1970–80-luvuilla sillä ei ollut vielä riittävästi valtaa. Valtiovarainministeriön tiedostuslehden nimi Tiukka linja viittaa tämän kovan linjan kehuskeluun. 

Suomen pankin vallan siirtäminen valtiovarainministeriölle oli täysin harkittu ja suunniteltu uusliberalistinen käänne, jolla eduskunnan ja kuntien valtaa kavennettiin radikaalisti. Valtiovarainministeriön budjettiosaston ja EVAn näkökulmasta julkisen sektorin raha oli sitä ”isännätöntä rahaa,” joka tarvitsi jämäkän yksityisen isännän. 

Siksi valtiovarainministeriölle oli annettava lisää valtaa, koska kunnat vain tuhlasivat isännätöntä rahaa, kun menot saatiin valtion budjetista prosenttimääräisinä. Tämä haave toteutettiin 90-luvun laman aikana. Väitettiin, että tämä kunnille valtionapuina jaettava prosenttiosuus oli virhe, joka oli kiireesti korjattava, ettei se houkuttelisi kuntia tuhlaamaan isännätöntä rahaa. 

Kansanedustajille luvattiin tulosmittareita, joiden avulla kuntien menoja voidaan seurata tarkasti, mutta mittariongelmien vuoksi valtiovarainministeriön valta korostui entisestään. Kilpailuttamisesta ei kuitenkaan tullut kunnille sellaista pelastusrengasta, mitä niille luvattiin.

Valtion omaisuuden myyntituotto oli vuosina 1980–99 noin 15 miljardia euroa. Kenen taskuissa nämä miljardit nyt ovat? Yliaskan mukaan budjettiteknisesti niitä ei voida erottaa. Periaatteena oli, että myyntituottoja ei saanut käyttää syömävelkojen lyhentämiseen vaan teknologiseen teknologian tutkimukseen ja tuotekehittelyyn. Tuleva tutkimus tulee osoittamaan, kuinka paljon vaikkapa Nokia sai valtiolta tukea esimerkiksi koulutettuna työvoimana, alihankkijoiden yritystukina tai vaikkapa Yleisradiolta ilmaisina mainoslähetyksinä, jolla Nokiabuumia nostatettiin.

Yliaska arvioi, että vuoteen 2014 mennessä tutkimus- ja kehitystoimintaan oli julkisia varoja käytetty viimeisen 15 vuoden aikana 30–40 miljardia euroa. Siinä olivat mukana muun muassa Tekes, VTT, korkeakoulut ja Sitra.

Tällaista on oikeiston valtion talouden hoito, jolla se hoitaa valtion varoja yksityisten taskuihin. Julkipuheissaan se elämöi jatkuvista säästöistä ja samalla keplottelee valtion varoja ja omaisuutta suurpääoman taskuihin. Näin toimii kitupiikin ja saiturin itsekäs sielu. 

Markkinatalous ei kuvaa tuotantosuhteita vaan tuotannon tulosten vaihdannan mekaniikkaa. Miten järjestää yhteiskunnalliset ja tuotannolliset suhteet niin, että ne ovat demokraattisessa hallinnassa ilman liikesalaisuuksia? Etteivät pelkästään suurpääoman edustajat määrittele kansalaisten hyvinvoinnin ehtoja kulloistenkin taloussuhdanteiden mukaisesti? Tämä on ollut ja pysyy hyvinvointivaltion kehittämisen ja säilymisen kannalta poliittisesti pääkysymyksenä isältä pojalle ja äidiltä tyttärelle.

III

III

Tässä juttusarjassa pureudutaan sodanjälkeisen suomalaisen hyvinvointivaltion syntyhistoriaan ja sen vastustamiseen.

Kuusiosaisen sarjan osat:

Kohti hyvinvointivaltiota: keskustelu hyvinvointivaltiosta avattiin syksyllä 1956  (osa 1)
Sputnikin lentovuonna ratkaistiin Suomen hyvinvointivaltion suunta (osa 2)
Köyhäinhoitomenoista hyvinvointivaltion rakentamiseen (osa 3)
60-luvun sosiaalipolitiikka kehitettiin valtionvarainministeriön selän takana (osa 4)
Hyvinvointivaltion vastustajat huolissaan rahvaan työmoraalin höltymisestä (osa 5)

JUTTUSARJASSA KÄYTETTYJÄ LÄHTEITÄ:

-Ahtiainen, Räty, Strömberg, Tervonen (toim.): Historia, sosiologia ja Suomi, Hanki ja jää 1994.

-Alapuro, Liikanen, Smeds, Stenius (toim.): Kansa liikkeessä, Kirjayhtymä 1987.

-Alasuutari, Pertti: Toinen tasavalta -Suomi 1946-94, Vastapaino 1996.

-Anttonen, Anneli & Sipilä, Jorma: Suomalaista sosiaalipolitiikkaa, Vastapaino 2000.

-Anttonen, Anneli & Sipilä, Jorma: Miten hyvinvointivaltio muutti elämäämme? teoksessa Häggman, Markkola, Kuisma, Pulma: Suomalaisen arjen suuri tarina, WSOY 2010.

-Drufva, Juha: Köyhät ansassa, Into 2013.

-Drufva, Juha: Suomenhevosen ilonpidon mahdollisuuksista Suomi-yhtiössä – Topeliaaninen suomalaisuus karnevalismin hengessä, Nordbooks 2017.

-Drufva, Juha: Sadan vuoden työteliäisyys – Kauppis-Heikin ja Eino Säisän proosan mielenmaisemissa, Atrain & Nord 2022.

-Eskelinen, Heikki: Itsenäisyytemme vuosikymmenet 1917-1966, Yhtyneet Kuvalehdet Oy 1966.

-Haapala, Pertti (toim.): Hyvinvointivaltio ja historian oikut, Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura 1993.

-Haapala, Pertti: ”Rihkamakansa” – Työväki sivistyneiden silmin, teoksessa Kervanto-Nevanlinna, Anja & Kolbe, Laura: Suomen kulttuurihistoria 3 – Oma maa ja maailma, Tammi 2003.

-Haatanen, Pekka: Suomen maalaisköyhälistö, näköispainos vuonna 1968 ilmestyneestä teoksesta (WSOY), Into 2017.

-Hayek, Friedrich A.: Tie orjuuteen, suomennos ja jälkisanat: Jyrki Iivonen, Gaudeamus 1995.

-Heikkilä, Matti, Vähätalo, Kari (toim.): Huono-osaisuus ja hyvinvointivaltion muutos, Gaudeamus 1994.

-Helle, Veikko: Puuseppä Suomen eduskunnassa, Tammi 1981.

-Herrmann, Ulrike: Hyvästit kapitalismille – miten elämme tulevaisuudessa, suom. Heikki Eskelinen, Tammi 2024. 

-Hirschman, Albert O.: Taantumuksen retoriikka – kieroutuneisuus, turhuus, vaarantaminen, suom. Tapani Kilpeläinen, Eurooppalaisen filosofian seura ry. /  niin  & näin 2024.

-Jolkkonen, Arja, Koistinen, Pertti, Kurvinen, Arja: Naisen paikka – rakennemuutos, paikalliset työmarkkinat ja naiset, Tutkijaliitto 1991.

-Kekkonen, Urho: Puheita presidenttikaudelta 1956-67 (toim. Tuomas Vilkuna), Weilin + Göös 1967.

-Korpinen, Pekka: Suomi kääntyy länteen – talouden tarina sisäpiiriläisen kertomana, Into 2017.

-Kuusi, Eino & Reino: Sosiaalinen kysymys ja sosiaalinen liike kautta aikojen, WSOY 1948.

-Kuusi, Pekka: 60-luvun sosiaalipolitiikka, Sosiaalipoliittisen yhdistyksen julkaisuja 6, WSOY 1963, neljäs painos.

-Kuusi, Matti, Alapuro, Risto, Klinge, Matti (toim.): Maailmankuvan muutos tutkimuskohteena, Otava 1977.

-Laine, Jaana, Fellman, Susanna, Hannikainen, Matti, Ojala, Jari (toim.): Vaurastumisen vuodet – Suomen taloushistoria teollistumisen jälkeen, Gaudeamus 2019.

-Laitinen, Erkki (toim.): Rintamalta raivioille – Sodanjälkeinen asutustoiminta 50 vuotta, Atena 1995.

-Laukka, Petri: Pieni kansa pyristeli – Sata tarinaa itsenäisestä Suomesta, Into 2017.

-Lehtisalo, Liekki (toim.): Sivistys 2017, Sitra / WSOY 1994.

-Lindén, Carl-Gustav: Nokian valtakunta – Raportti hulluilta vuosilta, Gaudeamus 2016.

-Majander,  Mikko: Kylmän sodan ja ristiriitojen puolue – SDP:n historia 4, vuodet 1952-57, Siltala 2022.

-Mäkelä, Klaus: Valtio, väkijuomat ja kulttuuri – Kirjoituksia Suomesta ja sosiologiasta, Hanki ja jää-sarja, Gaudeamus 1999.

-Nenonen, Marko: Lapiolinjalla  – Työttömät pakkotöissä 1948-1971, Atena 2006.

-Neuvonen-Seppänen, Hellä: Evakkojen perilliset – Keitä me olemme, minne me kuulumme, Vastapaino 2023.

-Nousiainen, Jaakko ja Anckar, Dag (toim.): Valtio ja yhteiskunta – Tutkielmia suomalaisen valtiollisen ajattelun ja valtio-opin historiasta, WSOY 1983.

-Riihinen, Olavi (toim.): Sosiaalipolitiikka 2017 – Näkökulmia yhteiskunnan kehitykseen ja tulevaisuuteen, WSOY 1992.

-Robinson, Joan: Johdatus työllisyyden teoriaan, suom. Jussi Ahokas, Vastapaino 2023.

-Siipi, Jouko: Ryysyrannasta hyvinvointivaltioon – sosiaalinen kehitys itsenäisessä Suomessa, Tammi 1967.

-Siltala, Sakari: Oksalla ylimmällä – Metsäteollisuus poliittisena voimana 1918-2018, Siltala 2018.

-Suomi, Juhani: Kuningastie -Urho Kekkonen 1950-56, Otava 1990.

-Tuomioja, Erkki: Pekka Kuusi – Alkoholipoliitikko, Sosiaalipolitiikko, Ihmiskuntapoliitikko, Tammi 1996.

-Uljas, Päivi: Hyvinvointivaltion läpimurto, Into 2012.

-Veilahti, V.O.: Hyvinvointivaltio – sen taloudelliset, poliittiset ja sivistykselliset kehittämisedellytykset – esitelmä, Synteesi ry:n ajankysymyksiä I, Tammi 1957.

-Waris, Heikki: Muuttuva suomalainen yhteiskunta, WSOY 1974.

-Yliaska, Ville: Tehokkuuden toiveuni – Uuden julkisjohtamisen historia Suomessa 1970-luvulta 1990-luvulle, Into 2014.