Sota nuoren tytön näkökulmasta

Sota, pakolaiskriisi, ihmisen suhde luontoon ja eläimiin. Nämä päivittäiset mediasta tutut probleemit ovat osa globaalia maailmanmelskettä, mutta myös kiinteä osa Suomen lähihistoriaa.

Tämä kolminaisuus on keskiössä Mikko Roihan ohjaamassa monologinäytelmässä Väylä. Se sai Tampereen ensi-iltansa TTT:n Kellariteatterissa 15. tammikuuta. Pääosan esittää Olavi Veistäjä -palkittu näyttelijä Ella Mettänen.

Näytelmä perustuu Rosa Liksomin (Anni Ylävaara) saman nimiseen romaaniin.

Väylä kuvaa kolmetoistavuotiasta, herkkää ja viisasta sotapakolaistyttöä ja monia muita, jotka kuljettavat Lapin sodan loppuvaiheessa heille tärkeää karjaa Väyläksi nimetyn Tornionjoen yli.

Ruotsiin pakenevia oli kymmeniä tuhansia. Tytön perhe on hajonnut, isä on rintamalla ja äiti lähtenyt omille teilleen. Näytelmää ryydittää rehevä meänkieli. Pakomatkan vaivat ja tuskat avartavat nuoren tytön maailmankuvaa, pakolaismatkan aikana hänestä kasvaa henkisesti ja fyysisesti nainen.

Pimeässä on aina vähän valoa

Kansan Uutisten haastattelussa (25.12.2021) Rosa Liksom muistutti, miten vähälle huomiolle jatkosodan aikaiset ruotsalaiset pakolaisleirit ovat jääneet. Suomalaiset elivät piikkilanka-aitojen takana paikoitellen puutteellisissa oloissa. Lapsia ja vanhuksia kuoli kylmään ja tauteihin.

Väylän päähenkilö on ikäisekseen kypsä ja älykäs tyttö, syvätunteinen lapsi, jonka lapsuuden loppu on traaginen. Uskonnollisessa yhteisössä varttunut lapsi pohtii monia asioita, uskontoa, maailmankaikkeutta ja ihmisyyttä. Hän suhteuttaa erilaisia elämänviisauksia, mitä hänelle on kotikylässä kerrottu. Mutta, pätevätkö ne puutteen ja hädän keskellä.

Tytöllä on myös taito vaipua omiin mielikuvitusmaailmoihinsa. Hän näkee näkyjä ja palaa lapsuuden hyviin muistoihin selviytyäkseen epäinhimillisestä vaelluksesta ja tylystä kohtelusta:

– Vaelsin tyhjänä kuin sakea pimeys. Ajattelin, että pimeässä on aina vähän valoa.

Valoisien muistojen voimalla tyttö tuntee selviävänsä koettelemuksista. Hän luottaa siihen, että kaikki päättyy lopulta hyvin, vai päättyykö sittenkään.

Luomakunnan olennoilla samat perustarpeet

Väylän yksi tärkeimmistä viesteistä on myös eläinten ja ihmisten tasavertaisuuden kuvaus. Tyttökin haluaisi olla lehmä. Tunteen tasolla hän ymmärtää ihmisen olevan yksi eläinlaji ja sen, että kaikilla meillä luomakunnan olennoilla on samat perustarpeet.

Mikko Roihan ohjauksen kiireettömyys sekä pelkistetty lavastus ja näyttelijän tauotukset antavat tilaa päähenkilön tunteille ja katsojalle aikaa päähenkilön kohtaloihin samaistumiseen. Ella Mettäsen herkkä ja syvällinen tulkinta vain pienin elein, ilmein ja vihjein ilmaisee ihmeenomaisesti suuria tunteita ja asioita.

Esityksen kaunis valaistus ansaitsee erityismaininnan. Valon hyväillessä päähenkilön kasvoja, vaikutelma hakee vertaistaan Vermeerin maalauksesta Tyttö ja helmikorvakoru, vain helmikoru puuttuu. Muutenkin karussa esityksessä on tavoitettu myös kauneutta.

Väylä on TTT:n, Vapaan Teatterin, Teatteri Jurkan ja Lahden Kaupunginteatterin yhteistuotanto. Se jatkaa Mikko Roihan dramatisoiman ja ohjaaman Ei kertonut katuvansa -produktion myötä käynnistynyttä sarjaa, jossa sotien aiheuttamia olosuhteita tarkastellaan naisten näkökulmasta.

Vaikuttava esitys on saanut hyvän vastaanoton Helsingissä ja Lahdessa sekä Suomussalmella Pakko sanoa -festivaalilla.

Tampereen ensi-ilta on neljän yhteisöteatterin ensi-illoista viimeinen. Väylän esityksiä nähdään keväällä 2026 yhteisöteattereiden lisäksi myös Kuopiossa, Oulussa, Kolarissa, Kittilässä, Kemijärvellä, Rovaniemellä, Seinäjoella ja Pieksämäellä.

Väylää esitetään Tampereen Työväen Teatterin Kellariteatterissa 7.3.2026 saakka.

Tykkää ja jaa artikkelia verkossa