Kenellekään ei liene enää epäselvää, että vapaa markkinatalous on ainoa järkevä tapa järjestää yhteiskuntien talouselämä rationaaliseksi, kitkattomasti toimivaksi kokonaisuudeksi.
Kuten Francis Fukuyama vuonna 1992 todisti, ihmiskunnan historian kehitys ideologioiden välisenä taisteluna päättyi, kun Neuvostoliitto lakkautettiin 26.12.1991. Tuolloin kaikki inhimillisen historian kannalta merkittävä oli tehty, kun luokkataistelumelskeet päättyivät kapitalismin ja liberaalin demokratian voittoon. Ainoana ideologiana globaali vapaakauppa jäi jäljelle: sinä myyt, minä maksan, minä maksan, sinä myyt. Siitä lähtien olemme katselleet vain historian perävaloja.
Suorastaan naivilta kuulostaa saksalaisen filosofi Walter Benjamin (1892–1940) vuonna 1921 muistivihkoonsa luonnostelema näkemys, että kapitalismi ei ole talousjärjestelmä vaan uskonnollinen liike.
Se on ankarin koskaan olemassa ollut kulttiuskonto, jolla ei ole teologiaa eikä uskonkappaleita. Kulttia vahvistetaan muotinäytöksillä ja mainoksilla. Ne näyttävät, että kapitalismissa ei ole arki- eikä lepopäiviä. Rahan alttarilla vietetään päättymätöntä ikuisen sunnuntain juhlapäivää julkkisten ohjaamien suureellisten palvelusmenojen säestyksellä.
Benjamin väitti, että kristinuskon historia oli loisensa, kapitalismin historiaa, jonka vanavedessä ihminen kasvoi taivaankannen läpi. Että kapitalismin tavoitteena on loputon maailmanlaajuinen epätoivo, jolloin Jumalakin on ikuisesti velkaa monopolikapitalisteille:
– Kapitalismi on kultti, joka ei pyri anteeksiantoon vaan universaaliin velallisuuteen. Kapitalistit tavoittelevat maailmanlaajuista monopoliherruutta, jolloin kansalaiset, valtiot ja Jumala pyytelevät heiltä velallisina armoa ja anteeksiantoa, jota kapitalistit eivät anna.
Muista uskonnoista kapitalismi poikkeaa myös siinä, ettei sen uskonto ole olemassaolon uudistamista vaan olemassaolon ajamista tuhoon sotien, ihmisten elinmahdollisuuksien ja ympäristön tuhoamisen kautta. Jumala ei ole kuollut, hänet on vain sisällytetty ihmisen kohtaloon.
Kauaksi taakse ovat jääneet myös Parta-Kallen synkät ennustukset suhteellisesta kurjistumisesta, että palkka- ja pääomatulot muka koko ajan erkaantuisivat toisistaan niin, että lopulta ihmisten enemmistö ajautuu kurjuuteen, kun vain reikä jää leipojan käteen.
Parta-Kallehan väitti, että pääoman edellytyksenä on palkkatyö, joka perustuu työläisten keskinäiseen kilpailuun. Siksi kapitalismi toimiikin vain teollisuuskapitalismina.
Finanssikapitalismin vallitessa työläisestä tulee köyhimys, ja suhteellinen kurjistuminen lisääntyy nopeammin kuin väestö ja rikkaus.
Tässä tilanteessa finanssiporvaristo on kykenemätön hallitsemaan, koska sen on pakko antaa orjansa vajota sellaiseen tilaan, jossa tätä on pakko elättää, sen sijaan että orja elättäisi kapitalistia itseään.
Yhteiskunnan ja reaalituotannon ulkopuolelle asettunut finanssikapitalismi ei sovellu enää yhteiskunnan puitteisiin vaan rajoittaa ja kahlitsee aidon yhteiskunnallisen edistyksen ja kehityksen.
Parta-Kalle vitsaili, että kapitalismin jatkuvaa kurjistamisvaikutusta vastaan taistelu on sama kuin taistelu painovoimaa vastaan hyppimällä. Työläisten on mahdollista saada taistelulla itselleen parannuksia, mutta kapitalistisen tuotantotavan oloissa parannukset ovat täysin riippuvaisia poliittisista voimasuhteista. Saavutetut edut saattavat kadota yhdessä yössä.
Tuolloin toistasataa vuotta sitten oli tietenkin ymmärrettävää, etteivät kaikki jaksaneet uskoa kapitalismin muodonmuutokseen, että se joskus pääsisi eroon ahneesta aggressiivisuudestaan.
Viimeiset historian lopun jälkeiset 35 vuotta ovat kuitenkin tehneet tyhjäksi nämä Benjaminin ja Parta-Kallen synkät ennustukset. Ne ovat osoittaneet meille, miten tasapuolinen talousjärjestelmä globaali vapaa markkinatalous pohjimmiltaan on. Miten oikeudenmukaiset yritys- ja valtiojohtajat sekä osakkeenomistajat ohjaavat näkymättömällä kädellä kaikkien maiden kansalaiset onneen yhteiseen.
Turhaa oli vasemmistolaisten yli sata vuotta jatkunut vihanpito kapitalismin lempeitä äidinkasvoja kohtaan. Onneksi vuonna 1992 järki voitti, kun enemmistö asettui tukemaan liberaalilla demokratialla höystettyä globaalia, vapaata markkinatalousjärjestelmää. Jossa jokaisella pitää kohta olla kaksi pankkitiliä, kun toinen tili on jo täynnä.
Toki silloin tällöin vielä kuulee soraääniä, että kapitalismin rikkautta mitataan köyhien määrän vähenemisellä tai lisääntymisellä.
Että bruttokansantuote ei kerro mitään köyhyydestä tai elintasosta. Se vain kertoo kuinka paljon maassa on ollut tuotantoa.
Siitä, kenen taskuun BKT:n tuotto on mennyt, siitä bkt-tilastot vaikenevat. Mutta nämähän ovat vain sellaisten henkilöiden esittämiä kommentteja, joiden parasta ennen meni jo ennen vuotta 1992.
Joka aamu luettuani talousuutiset sanon vaimolleni: kuinka ihanaa onkaan elää tässä historian lopun jälkeisessä vapaassa markkinataloudessa! Kun kaikki sujuu kuin silavalla pöytää pyyhkisi.
Kirjoittaja on tamperelainen toimittaja ja tietokirjailija
Neuvostoliittohan sai aikanaan peukutuksia sen takia, että se sentään oli edes jonkinlaisena vastavoimana jenkkien röyhkeän ylimieliselle dollarikapitalismille ja sen synnyttämälle epäsikiölle: – uusliberalismille.
Niin, ja parta-Kalle ennusti aikoinaan vallankumouksen puhkeamista kehittyneissä teollisuusvaltioissa.
Mutta – hupsista – vallankumous tulikin Vileenin lietsomana maailman viheliäisimmässä helvetin takapajulassa, siis ”kansojen vankilassa” (= Venäjällä) kuten Vilen itte oli joskus todennut.
Samanlainen kansojen vankila Vennään maa on vieläkin…