Ihmiskunta seisoo kuilun partaalla. Tuhoa ja kuolemaa kylväville valtiojohtajille ja pienemmille kihoille hurrataan. Maailman jälleenrakentamisesta ja sen järjellisille raiteille palauttamisesta vaietaan. Onko ihmiskunta kadottanut lopullisesti järkensä, mielikuvituksensa ja elämänhalunsa?
Näinkin voi tiivistää kirjallisuustutkija Toni Lahtisen teoksen Maailmanlopun alkuja – Myytit ja ympäristöhistoria suomalaisessa nykykirjallisuudessa (Vastapaino 2025) peruslähtökohdan.
Lahtinen tarkastelee, miten suomalainen nykyromaani on osallistunut ympäristökeskusteluun yhdistelemällä ympäristöhistoriaa ja myyttejä. Kohdeaineistona ovat: Veronica Pimenoffin Risteilijät, Leena Krohnin Pereat mundus Romaani, eräänlainen, Heleena Lönnrothin Sikakosto, Leena Lehtolaisen Tuulen puolelta, Ilkka Remeksen Ikiyö, Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa, Annika Lutherin Kodittomien kaupunki ja Emmi Itärannan Teemestarin kirja.
Heidän teostensa kautta Lahtinen tarkastelee ympäristöajattelun kannalta keskeisempiä myyttejä, joita hyödynnetään niin fiktiossa kuin ei-fiktiossa. Erityistä huomiota saavat paratiisimyytti suomalaisesta lintukodosta, teknologiapohjaisesta itseluottamuksesta varoittavat myytit sekä ympäristöliikkeisiin kytkeytyvät myyttiset lapsipelastajat.
Ilmastonmuutoskeskustelua 130 vuotta
Kiinnostavassa, jargonvapaassa kirjassaan Lahtinen huomauttaa, että kansainvälisesti ilmastonmuutoksesta on keskusteltu jo 130 vuotta. Edelleen siihen suhtaudutaan epäuskoisesti kuin Jeesuksen uuteen tulemiseen. Kuten filosofi Slavoj Žižek on todennut, maailmanloppu on helpompi kuvitella kuin kapitalismin loppu.
Vuonna 1896 Svante Arrhenius teki ensimmäiset laskelmat siitä, miten hiilen polttamisen sivutuotteena syntyvä hiilidioksidi voi vaikuttaa koko maailman lämpötilaan.
Laajemmin kysymys alkoi yhdistää tutkijoita 1950-luvulla, jolloin saatiin uusia todisteita hiilidioksidipitoisuuden haitoista ilmakehälle. Tutkimusta rahoittivat myös sotilaalliset tahot, joita merien ja säätilojen muutokset kiinnostivat turvallisuuspolitiikan näkökulmasta.
Varsinainen ilmastohuoli alkoi kyteä 1970-luvulla nousevan ympäristöliikkeen myötä, 1980-luvulla kuvaan mukaan tuli kasvihuoneilmiö. Tšernobylin ydinvoimalakatastrofi 26.4.1986 räjäytti potin. Kirjallisuudessa sitä alettiin verrata 10.4.1912 tapahtuneeseen Titanicin haaksirikkoon. Ihmisjärki ei ehkä sittenkään kykene muokkaamaan todellisuutta haaveidensa ja tarpeidensa mukaiseksi. Ehkä lopputuloksena onkin Frankensteinin hirviö.
Neljä perusmyyttiä
Toni Lahtisen mukaan nykyistä ilmastokeskustelua jäsentää neljä myyttiä, joiden ympärille myös kaunokirjalliset teokset rakentuvat: Eedenin puutarha, apokalypsi, Baabelin torni ja riemuvuosi.
Jumala häätää Aatamin ja Eevan Eedenin puutarhasta heidän maistettuaan hyvän ja pahan tiedon puusta kiellettyä hedelmää.
Johanneksen ilmestyksessä kuvataan lopun aikoja ja vitsauksia, joilla Jumala langettaa tuomionsa ihmiskunnalle pelastaakseen uuden Jerusalemin.
Vedenpaisumuksesta selvinneet Nooan jälkeläiset ryhtyvät Jumalan tahdon vastaisesti rakentamaan Baabelin tornia tavoittaakseen taivaan, kunnes Jumala hajottaa rakennelman.
Mooseksen kirjan mukaan riemuvuosi, jonka aikana velat annetaan anteeksi, orjat vapautetaan ja maan annetaan levätä koittaa joka viideskymmenes vuosi.
Huoli ympäristöstä esiintyy jo Topeliuksen Vattumato-sadussa vuodelta 1854. Tutkimusmatkailija A.E. Nordenskiöld esitti vuonna 1880 huolensa luonnonmaisemien tuhoutumisesta. Hän rinnasti taiteen maisemakuvaukset todellisten luonnonmaisemien säilyttämiseen.
Lahtisen mukaan suomalaisen kansankuvauksen suurena kertomuksena on pidetty modernisaation kuvausta, jolle tunnusomaista ovat epäluulot teollistuvaa ja kaupungistuvaa yhteiskuntaa kohtaan.
Tunteilla mässäily synnyttää avuttomuutta ja väsymystä
Mutta onko uhkakuvien luominen riittävä keino todellisen ympäristöhuolen synnyttämisessä niin, että se johtaisi myös muutoksen mahdollisuuksien etsimiseen? Lahtinen kysyykin, miksi länsimainen kaunokirjallisuus ja kulttuuriteollisuus kierrättävät tarinoita aikojen lopusta, vaikka sekasortoinen maailma on aina tulvillaan kärsimystä ja katastrofeja:
– Ihmiskunnan historia ei ole ollut koskaan vapaa sodista, pandemioista tai luonnonmullistuksista. Mutta niiden loputtomuudesta huolimatta katastrofeja on aikakaudesta toiseen tulkittu tuomiopäivää edeltävänä tapahtumina. Maailmanlopun odotus on yksi tapa käsitellä yksilön kuolemaa: ihmisellä on taipumus sijoittaa elämänsä aina keskikohtaan, lukea muutoksia enteinä lähestyvästä kaaoksesta ja tulkita suuret tuhot, kuten sodat tai taudit, maailmanlopun alkuna. Toisin sanoen apokalyptiset tulkinnat historiallisista tapahtumista ovat yleisinhimillinen tapa jäsentää alati muuttuvaa ja hallitsematonta todellisuutta, Lahtinen kirjoittaa.
Sanotaan, että tieto on pisin ja kivisin tie ihmisten luokse. Niin se varmaan on myös ilmastokysymyksessä, jonka edessä monet poliitikotkin ovat kuin Don Quijote tuulivoimalapuistossa. Miten romaani voisi kuvata näin monimutkaista asiaa sortumatta yksinkertaistuksiin. Lahtinen ehdottaa, että kenties on jo aika etsiä ympäristöaiheille monipuolisempia kehyksiä kuin maailmanloppua povaavat pelkistykset:
– Viime aikoina suositut dystopiat ja katastrofikertomukset on tulkittu merkiksi siitä, että kirjailijoilla ja toimittajilla on käytössään liian kapea keinovalikoima planetaarisien ongelmien käsittelemiseksi. Tunteella kaavamaisesti mässäilevä uutisointi sodista, köyhyydestä ja taudeista synnyttää yleisössä myös avuttomuutta ja väsymystä. Kaivataan utopioita alistuneiden dystopioiden sijaan, sillä yhteiskunnallinen muutos vaatii tulevaisuudenuskoa. Syystäkin eri alojen tutkijat ovat huolissaan tuomiopäivän uupumuksesta.
Romahdusta tutkiva kollapsologia
Lahtisen teoksen ulkopuolelta todettakoon, että vuodesta 2015 käytössä ollut kollapsologia lähtee siitä, että yhteiskuntamme romahdus on paitsi vääjäämätön, myös koko ajan käynnissä. Vaikka elämä maailman eri kolkissa on hyvin erilaista, globaali talousjärjestelmä määrittelee niin voittajien kuin hyväksikäytettyjen arkea ja toimintaa. Ilmastonmuutos ja luontokato vaikuttavat kaikkialla.
Romahdus näyttää erilaisesta aaltojen pyyhkimällä Tyynenmeren saarella, Lontoossa tai New Yorkissa tai keskikokoisessa suomalaisessa kaupungissa. Se etenee eri alueilla eri tahtiin ja eri muodoissa ja vaikuttaa eri tavalla eri yhteiskuntaluokkien ihmisiin. Meillä jokaisella on enemmän aikaa ja mahdollisuuksia varautua tai kieltää tämä kehityskulku. Kollapsologian tutkimus kysyy kolmea asiaa:
– Mikä romahtaa ja miksi?
– Miten romahdukseen sopeudutaan?
– Millaisen yhteiskunnan voimme romahduksen jälkeen rakentaa?
Toni Lahtisen mukaan paremman lukutaidon avulla opitaan hahmottaman ympäröivän todellisuuden lisäksi myös niitä vaikutuskeinoja, joita yksilöllä on maailman muutoksiin sopeutumiseen:
– Maailmanlopun ennustaminen on aina monimutkaista, ellei mahdotonta, mutta voimme opetella lukemaan tarkemmin aikaamme ja sen lopun merkkejä, Lahtinen kirjoittaa.
Kirjoittaja on tamperelainen toimittaja ja tietokirjailija
