Kuusikymmentäluvulla syntyneenä olen kasvanut hyvinvoinnin vahvistumisen tahtiin. 1970-luvulla rakennettiin hyvinvointipalvelujen keskeiset pilarit: peruskoulu, kansaterveyslaki ja kunnallinen päivähoito. Kunnissa kansalaisten hyvinvointia pidettiin tärkeänä tehtävänä, mikä näkyi monipuolisena kulttuuri- ja harrastustoiminnan tukemisena. Pieniinkin kuntiin, kuten omaan kotikuntaani Viialaan perustettiin nuorisotila. Toki oikeisto vastusti kaikkia uudistuksia ja näki hyvinvointiuudistukset kansankunnan turmiona. Tänään patamustinkaan porvari tuskin tahtoisi paluuta kansa- ja oppikouluihin tai julkisen päivähoidon puuttumiseen.
Suomi on vaurastunut merkittävästi sitten hyvinvointivaltion ensimmäisten rakennusvuosien. 1960-luvulta tähän päivään reaalinen bruttokansantuote on lähes viisin kertaistunut. Nykyisiä säästölistoja katsellessani ei voikaan olla ihmettelemättä, miten nykyistä paljon köyhemmällä Suomella oli varaa tuohon hyvinvoinnin rakentamiseen. Julkisten menojen säästöissä kyse ei ole vain julkisen velan kasvun pysäyttämisestä ja vähentämisestä vaan ilmeinen tavoite on murentaa yhteistä vastuuta ja lisätä yksilöiden välistä kilpailua. Talouspolitiikan kilpailu-usko levitetään kaikkialle yhteiskuntaan ja ihmisten elämään, mikä murentaa tahtoa yhteiseen tekemiseen, yhteiskuntaan, jossa ketään ei jätetä.
Veropuheessa ei ole kyse vain taloudesta eikä rahasta. Veropuhe kertoo arvoista. Siis siitä pidämmekö kaikista huolehtimista keskeisenä yhteiskunnallisena tehtävänä vai emme. Tampereen kaupungin taloudellisen ahdingon syy on ennen muuta työttömyyden aiheuttamassa verotulojen laskussa eikä niinkään ylivarojen elämisessä. Valtion talouden säästötarpeenkaan syynä eivät ole ylisuuret hyvinvointimenot vaan mittavat ja alati kasvavat puolustusmenot. Rauhantöille olisikin tarvetta paitsi inhimillisen kärsimyksen vähentämiseksi myös talouden vuoksi.
Tampereen kaupungin säästötarve olisi pienempi, jos maksaisimme hieman enemmän veroja. Muutaman kympin veron nousu kuukaudessa kaataa harvan talouden. Pienituloisimmat maksavat kuntaveroa vähän tai eivät lainkaan. Korkeampi vero palaa ainakin osin myös maksajilleen takaisin, halvempina tai maksuttomina palveluina. Maksuttomat tai matalamaksuiset palvelut hyödyttävät kaikkia kaupunkilaisia yhdenvertaisesti.
Ensi kevään eduskuntavaalit kuumottavat keskusteluja ja veroalen rinnalle tarvitaan hyvinvointipuhetta. Tahdommeko rakentaa kaikista ihmisistä huolehtivaa yhteiskuntaa vai kilparataa, jossa osa uupuu kesken matkan? Jos paljon köyhemmälle Suomella oli varaa rakentaa hyvinvointipalvelut, miten paljon rikkaammalla Suomella ei ole varaa sitä ylläpitää. Kyse ei ole rahasta vaan tahdosta. Kovat ajat vaativat kovia tekoja.
Kirjoittaja on vasemmistoliiton ensimmäinen varavaltuutettu Tampereen kaupunginvaltuustossa, Tampereen seudun joukkoliikennelautakunnan jäsen sekä Pirkanmaan hyvinvointialueen valtuutettu ja aluehallituksen asiakkuus- ja laatujaoston puheenjohtaja.
