Elämme toksisen huumetarjonnan kriisissä. Valvomattomilta markkinoilta ostetun aineen koostumusta ei tiedä kukaan ja seuraukset näkyvät kuolinsyytilastoissa ja päivystyksissä. Tarjonnasta vastaavat rikolliset, jotka vievät Suomen kansalaisilta fyysisen ja henkisen turvallisuuden sekä Suomen valtiolta paljon pääomaa. Huumeita käyttävät alakulttuurit ovat myös muovautuneet toksisiksi kulttuureiksi, joissa itsetuhon ilmapiiri vallitsee ja rikollinen toiminta on arkipäiväistä.
Tämä tilanne ei ole luonnonlaki. Se ei ole välttämätön seuraus huumeiden vaikutuksista. Se on seurausta vuosikymmenten poliittisista valinnoista, joten myös reformi on mahdollista. Päihdepoliittinen reformi koetaan tabuna ja pelottavana hyppynä tuntemattomaan, mutta on harhaista kuvitella että olisimme turvallisessa tai kestävässä tilanteessa ja että voisimme jatkaa samaa politiikkaa menettämättä koko demokratiaamme.
Kriminalisointi on epätasa-arvoista päihdepolitiikkaa
Psykoaktiivisten aineiden käyttö sisältää paljon riskejä, miellän käytön kuin biokemiallisena haulikkona omaan päähän tähdättynä. Tulevaisuuden farmakologia luultavasti tulee kehittämään tarkempia teknologisia ratkaisuja saavuttaakseen nykyisten psykoaktiivisten aineiden käytön tavoitellut hyödyt, mutta käyttö ei ole pelkästään hyötyä tavoittelevaa optimointia vaan on ehkäpä perimmiltään ihmisyhteisöjen kulttuuria. Se että käyttö aiheuttaa tavoiteltujen hyötyjen lisäksi paljon haittoja on jotain minkä hyväksymme alkoholin kohdalla, koska se on osa kulttuuriamme.
Nykyinen päihdepolitiikka tavoittelee huumeiden osalta täydellistä nollatoleranssia kriminalisoimalla yhden suuren päihteitä käyttävän kansanryhmän: huumeita käyttävät ihmiset. Seuraus on, että osa kansalaisista on tuomittu käytännössä lainsuojattomiksi ja pakotettu asioimaan rikollisten kanssa. Kun suuri joukko ihmisiä tekee viikoittain rikoksen pelkästään hankkiakseen käyttämänsä aineen, rikollisuudesta tulee arkipäivää. Samalla rangaistuksen pelko vaikeuttaa avun hakemista silloin, kun sitä eniten tarvitaan, ja vieraannuttaa ihmisiä demokraattisesta yhteiskunnasta. Instituutiot, joiden pitäisi mahdollistaa osallistuminen, oikeuksien toteutuminen ja avun saaminen, alkavat näyttäytyä ennen kaikkea kontrollin ja rangaistuksen lähteinä.
Yhteiskunnan on hyväksyttävä huumeita käyttävät ihmiset osaksi yhteiskuntaa ja haittojen vähennys ensisijaiseksi tavaksi suhtautua huumeiden käyttöön. Haittojen vähennys ei poista kaikkia ongelmia, mutta se on inhimillinen ja realistinen suhtautuminen. Haittojen vähennys ei ole vain keino estää huumekuolemia. Se on myös filosofia, joka asettaa huumehaitat yhteiseksi poliittiseksi ongelmaksi eikä vain yksilön syyksi. Eikä dekriminalisaatio ole pelkkä lakimuutos, vaan pitkä prosessi, jossa huumeiden käyttö irrotetaan rikollisuudesta.
Ruotsin malli vai Norjan tie?
Usein puhutaan Yhdysvaltojen vaikutusvallasta maailman päihdepolitiikkaan, mutta nollatoleranssifilosofian juuria ei tarvitse etsiä kauempaa kuin naapurista. Ruotsalaisen Nils Bejerotin ajattelusta juontuva bejerotismi on muovannut koko maailman huumepolitiikkaa. Ruotsissa tiukin mahdollinen linja on tuottanut huumeettoman yhteiskunnan sijaan jengirikollisuutta, jonka pelkäämme leviävän Suomeen.
Vaihtoehtoa ei tarvitse etsiä kauempaa kuin Norjasta. Siellä huumeita käyttävien ääni on otettu mukaan yhteiskunnalliseen keskusteluun ja palvelujen suunnitteluun. Maassa on käyttöhuoneita, käyttäjien itsensä pyörittämiä toimintakeskuksia, ja myös ongelmakäyttäjät on käytännössä dekriminalisoitu. Vastaavaa on myös Tanskassa, ja laajemmin toimivat European Network of People Who Use Drugs (EuroNPUD) sekä maailmanlaajuinen International Network of People Who Use Drugs (INPUD).
Kaksitoista suositusta Pohjoismaille
Norjalainen Foreningen for human ruspolitikk järjesti huhtikuussa Oslossa Pohjoismaiden ministerineuvoston DEMOS-ohjelman rahoittaman konferenssin, johon kutsuttiin huumeita käyttävien ihmisten omia järjestöjä ja liittolaisiksi koettuja järjestöjä. Konferenssissa perustettiin Pohjoismainen verkosto ihmisoikeuksien ja päihdepolitiikan puolesta, johon kuuluu kahdeksan järjestöä viidestä Pohjoismaasta: Suomesta Humaania Päihdepolitiikkaa ry. Verkosto nosti esiin käsitteen pohjoismainen paradoksi: meillä on pohjoismaissa vahvoja demokratioita ja olemme sitoutuneita edistämään tasa-arvoa ja ylläpitämään ihmisoikeuksia, mutta huumepolitiikkamme tuottaa yhä ehkäistävissä olevia kuolemia, syviä eroja elinajanodotteessa ja laittomia markkinoita, jotka rahoittavat järjestäytynyttä rikollisuutta. On eräs ihmisryhmä, jonka oikeuksista ja hyvinvoinnista emme piittaa: huumeita käyttävät ihmiset.
Verkosto on lähettänyt Pohjoismaiden ministerineuvostolle sekä Suomen, Ruotsin, Norjan, Tanskan ja Islannin hallituksille suosituskirjeen, jonka kaksitoista suositusta perustuvat YK:n kansainvälisiin ihmisoikeus- ja huumepolitiikan ohjeisiin (International Guidelines on Human Rights and Drug Policy):
- Sovitetaan kaikki päihdepoliittiset päätökset yhteen ihmisoikeuksien kanssa.
- Varmistetaan huumeita käyttäviä ihmisiä ja heidän liittolaisiaan edustavien järjestöjen todellinen osallistuminen päätöksentekoon ja turvataan niiden rahoitus.
- Otetaan haittojen vähennys pysyväksi osaksi sosiaali- ja terveyspalveluja ja turvataan sen rahoitus.
- Perustetaan kansalliset naloksoniohjelmat kaikkiin Pohjoismaihin, niin että naloksonia saa maksutta ja ilman reseptiä.
- Otetaan käyttöön ja rahoitetaan valvottuja käyttöhuoneita.
- Parannetaan lääkekannabiksen saatavuutta ja yhtenäistetään käytännöt Pohjoismaissa.
- Kurotaan umpeen huumeita käyttävien ihmisten ja muun väestön välinen ero elinajanodotteessa.
- Turvataan mielenterveyspalvelut huumeiden käytöstä riippumatta.
- Perustetaan pohjoismainen päihdepolitiikan seurantakeskus.
- Laajennetaan ja parannetaan matalan kynnyksen agonistihoitoa, kuten korvaushoitoa, opioidien lisäksi myös stimulanttien ja muiden aineiden käyttäjille.
- Seurataan kansalaisyhteiskunnan maailmanlaajuista rahoituskriisiä ja vastataan siihen yhdessä, sillä se uhkaa alan työtä kansainvälisesti.
- Käytetään ennaltaehkäisyssä vain menetelmiä, joiden hyödyistä on näyttöä, ja lopetetaan huumekoirien satunnaiset etsinnät kouluissa sekä oppilaiden satunnaiset huumetestit.
Verkoston ehkäpä tärkein viesti on kuitenkin huumeita käyttäville ihmisille itselleen: olemme kansalaisia emmekä rikollisia. Päihdepolitiikka ei loppujen lopuksi ole vain auttavien tahojen, poliitikoiden saatika poliisin vastuulla vaan vain me huumeita käyttävät ihmiset voimme pelastaa itsemme ja sitä myötä pelastaa yhteiskuntamme.
