Toimittaja CAI MELAKOSKI
Tampereen kaupungin varhais- ja perusopetuksen johtokunnan käsittelyssä oli eilen esitys vuosisuunnitelmaksi, johon sisältyy aikomus rajata lapsen subjektiivista päivähoito-oikeutta.
‒ Tämä tarkoittaisi sitä, ettei lapsella olisi oikeutta kokopäiväiseen hoitopaikkaan vanhemman ollessa hoitovapaalla toisen lapsen kanssa. Mielestäni subjektiivinen kokopäivähoito on jokaisen lapsen oikeus, eikä siihen pidä olla niin sanottuja sosiaalisia tarpeita, sanoo johtokunnan jäsen Virva-Mari Rask (vas.).
Rask teki seuraavan ponsiesityksen varhais- ja perusopetuksen johtokunnan kokouksessa: ”Lapsen subjektiivista oikeutta kokopäivähoitoon ei saa rajoittaa. Toivomme kaupungin lisärahoitusta.” Raskin ponsiesitystä kannattivat kaikki kokouksessa olleet johtokunnan jäsenet Ulla Aatsinki (vas.) Tero Arvonen (kok.) Kalle Kiili (kesk. ), Vesa Koskinen (sd.) ja Laila Räikkä (komm.), eli ponsi hyväksyttiin kokouksen yksimielisenä päätöksenä.
Ulla Aatsinki teki kokouksessa ponsiesityksen, että koulunkäynnin ohjaajien määrää ei vähennettäisi 37 henkilötyövuotta suunnitelman mukaisesti, mutta Aatsinkin esitys hylättiin äänestyksessä. Äänestyksessä Aatsinkin esitystä kannattivat Virva-Mari Rask ja Laila Räikkä.
Asiasta eilen Vasen Kaistassa:
Päivähoito on jokaisen lapsen oikeus
|||
Juttua on julkaisemisen jälkeen täydennetty tiedolla, että Raskin ponsiesitystä kannattivat kaikki läsnäolleet johtokunnan jäsenet, ja että ponsi siten hyväksyttiin yksimielisesti.
Subjektiivinen päivähoito-oikeus tarkoittaa, jokaisen lapsen oikeutta varhaiskasvatukseen. Kyse on siis lapsen oikeudesta osallistua kasvatukseen. Se, että on oikeus varhaiskasvatukseen ei tarkoita, ettei olisi oikeutta vanhempiin, kasvatukseen ja huolenpitoon kotona. Toisin sanoen varhaiskasvatus ei ole työmarkkinapoliittinen toimenpide, jolla mahdollistetaan vanhempien työssäkäynti. Jos vanhempien asema vaikuttaa lapsen oikeuteen se tarkoittaa, ettei kaikkia lapsia kohdella samalla tavalla. Yhtä hyvin voisi esittää, että jokainen vanhempihan osaa lukea ja kirjoittaa, mihin alakouluopetusta tarvitaan, senhän voisivat vanhemmat opettaa kotona.
Mutta on tietysti totta sekin, että monelle pienelle lapselle, alle kolmivuotiaalle, pitkä päiväkotipäivä on raskas. ja niinpä vanhemmat, joilla siihen on mahdollisuus, hoitavatkin pikkulapsiaan osin kotona. Mutta kaikilla ei ole sitä mahdollisuutta ja on monenlaisia syitä, miksi vanhempi katsoo, että lapsen on parempi olla kokopäivähoidossa kuin kotona. Minusta pitää luottaa vanhempiin ja antaa heidän valita.
Nykyinen varhaiskasvatuskäytäntö on tuonut niin paljon hyvää, kuten hyvät oppimistulokset peruskoulussa, että sitä ei ole syytä lyhytnäköisten säästöjen vuoksi romuttaa. 1990-luvun laman aikaan lapsiin ja perheisiin kohdistuneiden leikkausten seurauksia maksamme edelleen.
Jos oikeus rajattaisiin vain niin sanotuille ongelmaperheille, niin kuinka moni sellaiseksi haluaisi ryhtyä? Tuskin moni.
Ei pitäisi kuitenkaan unohtaa lapsen oikeutta kasvamaa omassa kodissaan vanhempiensa kanssa. Jos toinen tai jopa molemmat vanhemmat ovat kotona, en ymmärrä, että lapsi viedään päiväksi pois kotoa. Eikö vanhempien kuuluisi hoitaa itse lapsensa? Miltä tuntuu isommasta lapsesta, jos vain nuorempi saa jäädä kotiin ja hänetl ennätetään aamutuimaan tarhaan.
Ymmärtäisin, että lapsi kävisi jonkinlaisessa päiväkerhossa oppimassa sosiaalisia taitoja, saamassa virikkeitä jne.
Jos kerran on lapsia itselleen halunnut, pitää heistä kantaa myös vastuu mahdollisuuksien mukaan, eikä sälyttää sitä yhteiskunnalle.
Ongelmaperheet on eri asia, muuten kuuluu kasvatus- ja hoitovastuu vanhemmille.
Työssäkäyvän yksinhuoltajan ja molempien vanhempien työssäkäynti velvoittavat yhteiskunnan hoitamaan lasta työssäoloajan.