Jouluista aivopesua

PIRKKO SEPPI
Kuten olen jo tunnustanut villit hevosetkaan eivät pidättele minua poissa telkkarin äärestä Kaunareitten aikaan. Jopa kesäisin ihanalta, tyveneltä ulapalta soutelin kiiruusti pirttiini puoli kuudeksi. Jännitystä on Forrestereilla riittänyt viime aikoina. Äskettäin paljastui että Ridge on tuhkamuna. Siitä huolimatta hänen 40 vuotta nuorempi nykyinen vaimonsa, Caroline on raskaana. Tulevan lapsen isä on Ridgen poika, Thomas, joka tosin ei itse asiasta tiedä. Carolinea näyttelevä typy näyttelee niin karseasti ja tökerösti yli, että on ilo katsella kuinka kauniskin ihminen näyttää tosi rumalta. Välillä tapahtumia seuratessa tosin tuntuu, että käsikirjoittajat kilpailevat, kuka osaa kirjoittaa niin omituisia juonenkäänteitä, että toisilla on työ ja tuska keksiä jotenkin uskottava tapa luovia ulos tilanteista. Toivottavasti Kaunarit ei pidä joulutaukoa, sillä silloin on pyhät pilalla.

Pienet lapset tietävät, että joulupukki  oikeasti on olemassa. Miten sen voi kukaan kiistää, kun pukki joka joulu oikeasti tulee ja tuo lahjoja – usein juuri niitä joita on pukille lähetetyssä kirjeessä toivottukin. Joulupukki ei oikeasti ole yksi ja ainoa, vaan pukkeja on monta, koska omaa joulupukkia odotellessa voi ikkunasta nähdä yhtä aikaa kolmekin pukkia kadulla kulkemassa. Jossain vaiheessa, siinä kouluikään tullessa vanhemmat suorittavat lapselle ikävän aivopesun ja väittävät ettei joulupukkia ole.

Kukahan pesisi kasvu-uskovaisten aivot siitä joulupukki-uskosta, että maailmaan mahtuu 20 miljardia tehokkaasti kuluttavaa ihmistä, jotka ajavat yksityisautoilla, lämmittävät talojaan öljyllä ja hiilellä, syövät lihaa loistoristeilyillä ja uusivat vuosittain koko vaatevarastonsa. Iltansa he viettävät telkkarin ja muitten vempaimien äärellä idoleilleen hurraten. Olisikohan vasemmistolaisilla viherpipertäjillä tsaanssia. Tuskinpa. Sillä enemmistö tietää, että Jumala, joka siis on, kehittää uutta vettä ja ilmaa sitä mukaa kun sitä tarvitaan.

Keinot kulutuksen hillitsemiseen ja ympäristön säästämiseen on, mutta onko keinoja saada massat kuuntelemaan, hyväksymään ne ja rajoittamaan kulutustaan ja muuttamaan tapojaan.

Ihmisten enemmistöä ei toistaiseksi huoleta pätkääkään resurssien loppuminen tai muutkaan isot asiat. Sen huomaa siitä, mikä heitä oikeasti kiinnostaa, mikä saa miljoonien ihmisten jakamattoman huomion. Viime viikkoina Saara Aallon kitarisat paistoivat telkkarissa joka ilta, ja tietenkin sen lisäksi joka ikisen isolevikkisen lehden kannessa ja keskiaukeamalla. Kaupassakin kuuli ihmisten arvailevan, voittaakohan se. Tuntui niin absurdilta ja hölmöltä, että sen verran kapinoin etten ainuttakaan juttua lukenut enkä yhtään ohjelmaa katsonut. Saattoi olla hyväkin laulaja, mutta mediahuomio tuntui jokseenkin kohtuuttomalta. Jos sama määrä huomiota, energiaa, resursseja ja kiinnostusta olisi kohdennettu jollekin järkevälle hankkeelle: aseriisunnalle, köyhyyden poistamiselle, terveydenhoidolle niin johan pikapuoliin oltaisiin ihanneyhteiskunnassa. No ehkä siinä tarvittaisiin muutaman muunkin höpöhankkeen vaihtamista tositoimiin.

Muutenkin ihmettelen, miksi viihteen ja kulttuurin pitää aina olla jotain ihmeellistä raskasta työtä, kilpailua ja taiturointia. Mielestäni hyvä oikea kulttuuri on sitä, mitä jokainen voi itse tykönään ja lähipiirissään harrastaa. Eno pikkupöhnässä saunalaiturilla soittamassa huuliharppua, täti maalaamassa vesiväreillä orvokkeja. Kaikki pienet lapset ovat kulttuurisesti lahjakkaita: piirtävät, maalaavat, loruilevat, laulelevat ja soittavat mielellään. Ammattilaisuuden ja virtuositeetin vaatimisen ei pitäisi kuulua taiteen maailmaan. Oikea aito taide-elämys syntyy siitä, kun joku jollain tavalla oikealla hetkellä herättelee ja sykähdyttää hauraita syviä tuntoja.

Ja ah. Nyt on puhuttava Guggenheimista. Luojan kiitos järki voitti ja sitä luxus-hirvitystä ei miljardeilla pystytetty Helsinkiin. Joopa, joo, siitä piti tulla suomalaisten ylpeydenaihe turisteille näytettäväksi – näin meillä yhteistä rahaa haaskataan prameaan pöljyyteen, joka totisesti on keisarin uudet vaatteet, muka jotain oivaa ja ihmeellistä, jota vain harvat ja fiksut oikeasti ymmärtävät. Samassa paketissa olisi tietysti saatu näkyvyyttä rannoilla liehuvalle resuiselle, hampaattomalle, asunnottomalle pultsarijoukolle ja köyhien leipäjonoille.Jos minä jotain haluaisin turisteille näyttää, niin se olisi  kyllä se ihme, että kaikilla köyhillä olisi tuliterät hampaat, omat tai tekarit ja leipää jota pureskella ja kullakin kohtuuhintainen asunto.

Näitä miettiessä tulee mieleen kysymys, tietääkö kukaan, pääseekö Pohjois-Koreaan siirtolaiseksi. Ainakin mitä dokumenteista olen nähnyt, siellä iloinen ja terveen näköinen hyvinvoiva kansa elelee siisteissä kämpissään ja tekee yhdessä järjellistä työtä.

No ehkä tämän joulun vielä vietän Suomessa. Aika vaan tulee pitkäksi tämän joulukohkaamisen keskellä. Lehdissäkään ei ole lukemista, kun sen osan tilasta, mikä viihteeltä jää, täyttää opastus miten hyvät ruoka-aineet tulee tärvellä monimutkaisella säätämisellä. Itse olen niin tympiintynyt koko hervottomaan ravinnolla leikkimiseen, että olen vienyt viimeisenkin kattilani kierrätykseen, ja siirtynyt täydelliseen apinan ruokavalioon, johon kuuluu lähinnä hedelmiä pähkinöitä ja muuta ruohotavaraa. Terveellistäkin ilmeisesti on, koska olen ikäisekseni erinomaisen hyvinvoiva ja terve.

Ruokaohjelmien ja viihteen vieroksunnasta huolimatta joudun nyt kyllä tunnustamaan senkin paheen, että olen hurahtanut katsomaan usein Jyrki Sukulan Kuppilat kuntoon-ohjelmaa. Show on vaan niin hauska. Jyrki usuttaa kuppilanpitäjät käymään haukkana alaistensa kimppuun, hengittämään niskaan ja komentelemaan koko ajan. Siinä itketään ja purraan hammasta. Taitaa kyllä olla tekoitkua  ja show-meininkiä. Jos työnjohto yleensä sujuisi Jyrkin malliin, niin johan tulisi  työttömiä, kun itseään arvostavat ihmiset joukolla lähtisivät lätkimään työpaikoistaan.

Joulu siis on tulossa. Ellen ole Pohjois-Koreassa, vietän aaton yksin yksiössäni näkkileipää pureskellen ja murukahvia hörppien ja Kaunareita katsellen. Valitettavasti tämäkään ylevä protesti tuskin merkittävästi maailmaa parantaa, mutta saanpahan kuitenkin itselleni hyvän mielen.

P.S.

Älkää silti hätääntykö lähettämään lähetystöä tuomaan minulle joulukuusta ja pehmeää pakettia. Nimittäin juhliani vietän silloin kun oikeasti juhlittaa. Tavallisesti se on toukokuun lopussa. Vuokraan pikkumökin järven rannalta, rämmin koskemattomilla soilla kuuntelemassa käkien ja kurkien kuoroa ja haistelemassa suopursun tuoksua. Sitä odotellessa erinomaista vaalivuotta kaikille.

Kirjoittaja on akaalainen toimittaja, joka tunnusti seuraavansa Kauniita ja rohkeita kolumnissaan Vanhan Kansan kulttuuria (Vasen Kaista 27.1.2016)

*