VERTTI LUOSTARINEN
Rahul Jainin elokuva Machines kertoo intialaisen tekstiilitehtaan arjesta. Se kuvaa sitä modernisaation likaista kääntöpuolta, joka monesti jää meiltä sivuun siitäkin huolimatta, että erinäiset ihmisoikeusjärjestöt meille siitä materiaalia jatkuvasti tuuttaavat. Machines välttää kaikkea päälleliimattua humanistisuutta ja salonkikelpoista puhuttelevuutta. Se on tyylipuhdas koneiston kuvaus, joka ei sorru opetuselokuvamaisuuteen tai turhaan tarinallistamiseen.
Elokuva alkaa koneista ja päättyy koneisiin. Tehtaan armotonta rytmiä puhkovat vain satunnaisesti lyhyet työntekijöiden puheenvuorot. Kuuluu minuuttitolkulla aikaa, ennen kuin kukaan avaa suunsa. Kaksitoista tuntia työtä, hieman lepoa ja sitten mennään taas. Ajatuksille on liikaa aikaa, puhumiselle liian vähän.
Machines on kerrottu harkitusti. Elokuvan äänimaailma on rakennettu vahvojen kontrastien varaan: on kuurouttavia pulsseja, huumaavaa hiljaisuutta. Kamera vaeltaa levottomasti tehtaan käytävillä. Työ ei pysähdy ikinä, ja juuri siksi mikään ei muutu.
Lopulta harhailevan kameran katse tuntuu päätyvän osoittamaan meitä. Olemme nähneet näiden työläisten tarinan miljoona kertaa, mutta silti mikään ei muutu. Me tulemme ja näemme ja silti me jatkamme. Machinesin hienous piilee kuitenkin siinä, että se ei syyllistä yleisöään. Jokainen meistäkin on vain yksi ratas koneistossa.
*