KAISTAPÄÄ
Ranskan presidentinvaaleja seuratessa Kaistapäätä vaivasi koko ajan itsepintainen korvamato. Se ei veivannut musette-haitarilla Marseljeesia vaan lauloi Julie Andrewsin äänellä Maija Poppasen lempilaulua ”Just a spoonful of sugar helps the medicine go down / In a most delightful way”… lusikallinen sokeria saa lääkkeen solahtamaan liukkaammin kurkusta alas.
Monen nuoren ja vähän vanhemmankin ranskalaisen ihastelema salskea nuori presidentti on tarttunut toimeen tarmolla ja nimittänyt hallitukseensa tasa-arvon nimessä yhtä monta miestä (12) kuin naista (11) ja luvannut panna kuntoon niin kotimaan kuin Euroopankin asiat. Politiikan vaa’assa mahdollisimman keskellä tasapainoileva Emmanuel Macron on epäilemättä ranskalaisten oma uljas Barack Obama, kenties kerrassaan uusi Napoleon, uuden toivon tuoja.
Saksalaisten toivontuojaksi lupautuneelle sosiaalidemokraattien Martin Schulzille näyttää käyvän heikommin, vaikka Der Spiegel-lehden kansikuvatekstin alkuvuodesta jo pyhäksi Martiksi (”Sankt Martin”) irvimä Schulz on varmasti ottanut onkeensa Saksan demareiden entisen liittokanslerin Gerhard Schröderin puolueelleen antaman neuvon: ”vaalit voitetaan keskellä”. Kristillisdemokraattien tarjoama turvallinen äitihahmo, ”Mutti” Angela Merkel näyttää vetävän pidemmän korren ja taltuttavan uskottavammin riihattomasta maailmanmenosta huolestuneen keskiluokan mustia mörköjä ja painajaispeikkoja.
Merkelin ja Schulzin mittelö Saksan tulevasta suunnasta ei ole sisällöllisesti kovinkaan kiinnostava, sillä erot ovat olemattomat. Merkel tarjoaa turvaa ja Schulz pikkuisen lisää sosiaalista oikeudenmukaisuutta. Mielenkiintoisen vaalivoitosta, hallituksen kokoonpanosta ja liittokanslerin tehtävästä käytävästä kamppailusta kuitenkin tekee Merkelin ja Schulzin persoonat. Vallasta on kilpailemassa kaksi varttunutta poliitikkoa, joilla on ollut aikaa kehittää kokemuksen kypsyttämä luonne ja persoonallisuus.
Moni aina politiikan huipputehtäviin yltänyt nykypoliitikko vaikuttaa ‒ anteeksi vain ‒ sarjavalmistuksen tulokselta. Prototyypiksi voi nimetä Ison-Britannian taannoisen pääministerin Tony Blairin. Samaan teflonpinnoitettuun sarjaan näyttävät kuuluvan esimerkiksi brittipolitiikan sammunut tähti David Cameron, Ranskan Manuel Valls, Italian entinen pääministeri Matteo Renzi, ja ehkä Kanadan Justin Trudeau sekä Barack Obama ja Emmanuel Macron.
Tanskan ensimmäinen naispääministeri (2011‒2014), tiedotusvälineiden ”Gucci-Helleksi” pilkkaama sosiaalidemokraattien Helle Thorning-Schmidt sopii hyvin joukkoon samoin kuin se taannoin hymyllään häikäissyt kokoomuksen nuorekas ja sporttinen triathlonpoliitikko, jonka komeetanlaahuksena roikkui pitkä rivi toimittajia. Hänen seuraajakseen valittu uusi nuorekas poliitikko edustaa samoja asioita, mutta hiukan hillitympään tyyliin, ikään kuin konservatiivisemmin.
Näitä yhä runsastuvia dynaamisia ja sulavakäytöksisiä huippupoliitikkoja taustajoukkoineen yhdistää hyvä koulutus, vapaamieliset arvot ja liberaali suvaitsevaisuus, nuorekas ja huoliteltu olemus, mainio ulosanti ja kyky siirtää innostuksensa kuulijoihin ‒ ja keskiluokan maailmankuvaan sovitettu, mielikuviin ja huolellisesti rakennettuun imagoon perustuva poliittinen sanoma. Se muistuttaa ilotulitusta: kun värikkäät kieli- ja mielikuvat ovat lakanneet räiskymästä, jää jäljelle vain tyhjyys ja kaunis muisto, jota on vaikea pukea sanoiksi.
Kansalaisen ja äänestäjän valinnan vapautta on sitten tuon suvaitsevaisen keskusta-oikeiston ilosanoman vertaileminen laitaoikeiston populistipoliitikkojen suvaitsemattomuuden saarnan papatteina paukkuvaan pajatukseen. Tertium non datur ‒ kolmatta mahdollisuutta ei ole. Tai niin äänestäjän ainakin annetaan uskoa.
Näissä nuorissa tai ainakin nuorekkaissa ‒ vaikutelma on todellisuutta tärkeämpi ‒ ja eteenpäin pyrkivissä porvaripoliitikoissa ei ole mitään pahaa. He ovat varmasti hyviä ja vilpittömiä ihmisiä. Nuorten ja nuorekkaiden vuoro tulee aina väistämättä, koska poliitikotkaan eivät ‒ eipä edes Kekkonen ‒ elä ikuisesti, vaikka näyttävät vallankahvaan pikiintyessään monasti niin luulevan. Nuoruus on usein etu eikä puute. Vika on siinä, että nuo mainitut nuorekkaat porvaripoliitikot tekevät sitä, mitä tekemään heidät on pantu eli kääntävät äänestäjien huomion niistä yhteiskunnallisista epäkohdista, jotka oikeasti pitäisi korjata.
He antavat nuorennetut kasvot sille uusliberalismin ideologian ohjaileman oikeistolaisen poliittisen vallankumouksen sanomalle, johon koko Eurooppaa on kiedottu Margaret Thatcherin valtakaudesta alkaen. Uuden polven poliitikkojen tehtävänä on päivittää uusliberalismin viesti tuoreimpaan versioonsa ja tuoda se digitalisaation kyllästämän sukupolven tajuntaan.
Ohjelman ydin on pysynyt samana: julkisen omaisuuden yksityistäminen pilkkahinnalla; yksityisen velan muuttaminen julkiseksi; yrittäjäriskin siirtäminen julkisen sektorin kannettavaksi (ei koske pieniä yrityksiä); sosiaalivaltion purkaminen ja valtion kutistaminen yövartijavaltioksi; progressiivisten tulonsiirtojen korvaaminen regressiivisillä tulonsiirroilla vähävaraisilta vauraammille; yritysten välisen kilpailun korvaaminen yhä harvempien ja yhä isompien suuryritysten hallitsemilla ”markkinoilla”.
Tämän kaiken sinetöiminen peruuttamattomaksi ja siirtäminen kansalaisten poliittisten valintojen ja kuluttajan ja työntekijän oikeuksien ‒ demokratian ‒ ulottumattomiin onnistuu näppärästi kansainvälisillä kauppasopimuksilla (esimerkiksi CETA ja tietysti TTIP, jonka valmistelu on jäädytetty, mutta tuskin kovin pitkäksi aikaa).
Sopimuksiin sisältyy aina määräys siitä, että yritysten (monikansallisten suuryritysten, ei jonkin Suur-Savon osuuskaupan) ja valtion väliset eturistiriidat ratkaistaan erillisessä, kyseisen valtion oikeusjärjestelmään kuulumattomassa välityselimessä. Sen ainoa tarkoitus on taata, että kansalliseen lainsäädäntöön ei voi tehdä uusia tiukennuksia eikä parannuksia, joita voi tulkita esteeksi kilpailulle: Ja ihan mikä tahansa muutos on tarpeen vaatiessa tulkittavissa ”kilpailun esteeksi”.
* * *
Nykyinen uusliberalistinen Euroopan unioni mielikuva- ja julkisivupoliitikkoineen muistuttaa suurta rakennustyömaata, jonka esittelemiseksi on pystytetty kadunvarteen jättiläismäinen, työmaan kätkevä mainostaulu. Mainos kuvaa uutta, viihtyisää asuinkeidasta. Siellä asukkaita eivät häiritse muut äänet kuin puron solina, puiden humina ja jatkuva sataääninen linnunlaulu.
Mainostaulun takana kaadetaan viimeistä puuta ja pystytetään betonierämaata, jonka autojen täyttämien katujen varsilla työntyy ilmoille muutama keltainen ruohonkorsi. Takapihoille, piiloon ohikulkijan silmiltä, on museoitu sellaista ikivanhaa autoritaarista politiikan arkkitehtuuria, jota ei ole raatsittu hävittääkään, koska se voi osoittautua vielä käyttökelpoiseksi: näiden vajojen seinässä lukee ”Puola”, ”Unkari”… Kaikkein vinoimman tönön lahoavaan oveen on sutaistu viesti ”Kreikka (sortumavaara, ovea ei saa avata!)”.
Uusliberalismin ideologia on selvinnyt uhista ja kriiseistä, jopa vuonna 2008 alkaneesta kansainvälisestä talouskriisistä, joka viimeistään osoitti sen täydellisen onttouden sokeimmallekin tarkastelijalle. Yksi osa tuota selviytymistä on ollut politiikan liuottaminen yhä epämääräisemmäksi aatepuuroksi, jonka makua tohtoroidaan yhdentekevillä vivahde-eroilla. Ja sitten on aina vielä vaihtoehto, velli, jolla äänestäjää voi pelotella, ellei puuro enää maistu.
Äänestäjälle ei tietenkään pidä kertoa, että tuo ”vaihtoehto”, äärioikeistolaisten ja -kansallismielisten liikkeiden kannatuksen kasvu, on suoraa ja johdonmukaistakin seurausta juuri uusliberalistisen politiikan syrjäyttämien ja uloslyömien ihmisten huolesta ja katkeruudesta, joka on auttanut satulaan yhä uusia köyhän selässä ratsastajia pitkin ja poikin Eurooppaa.
Uusliberalismi on onnistunut synnyttämään äärioikeistolaisten liikkeiden avulla uhkakuvan ja kangastuksen, jonka vastavoimana se on sitten esiintyvinään. Uhkaava kangastus peittää näppärästi näkyvistä sellaiset politiikan suunnanmuutokset, joiden toteuttaminen veisi mennessään sekä uusliberalismin että sen muassaan tuoman oikeistopopulismin tarjoaman illuusion. Ajatus on nerokas: ihmiset hätistetään äänestämään keskusta-oikeistoa (tai keskusta-”vasemmistoa”), koska kansalaisten enemmistö ei halua päästää valtaan oikeistopopulisteja.
Niin Ranskan, Saksan kuin vaikka Suomen vaaleissa tarjoillaan samaa poliittista asetelmaa: äänestäjän täytyy valita joko umpionationalistisen populistisen laitaoikeiston (Ranskan Front National, Saksan AfD, Suomen persut) tai globalisaatiota edistävän ja arvoliberalismiaan korostavan keskusta-oikeiston (tai keskusta-”vasemmiston”) välillä.
Äänestäjä saa valita, siemaistako uusliberalistinen politiikankorvike pikimustana ja luonnonkitkeränä vai pyytääkö silmät ummessa sekaan lusikallinen epämääräisten valinnanvapauslupausten valheellista makeutta. Ja vaihtoehtolääkitykseen luottaville on tietysti aina tarjolla oikeistopopulistien puoskaroimaa sapenkarvasta politiikanvastiketta.
|||
Etusivun kuva:
*