Teksti: LIISA AHOLA, kuvat: CAI MELAKOSKI
Suomen aluemaantiede on ollut jo vuosikymmeniä myllerryksessä. Kuntia on erotettu toisistaan ja sitten taas yhdistetty uusiksi kokonaisuuksiksi joko sellaisinaan tai osiksi pilkottuina. Kuntamuutosten mukana ei oikein ole tahtonut pysyä.
Syrjäkylästä kunnaksi
Pohjoisella Pirkanmaalla, Keuruun ja Virtain vesireittien välissä, nykyaikaisesti ilmaistuna keskellä ei mitään, sijaitsee maisemallisesti erittäin kaunis alue. Tunnettuja karttapisteitä ovat Ruovesi, Virrat, Keuruu ja Mänttä.
Metsän keskeltä, korkealta mäeltä pilkottaa punainen tiilikatto puiden latvojen tasalta. Risti katolla kertoo rakennuksen olevan kirkko. Se ei ole keskellä kylää. Wikipedia mainitsee sen kuitenkin merkittäväksi nähtävyydeksi ja se on kirkkohallituksen päätöksellä suojeltu. Kirkon on suunnitellut arkkitehti Kauno Kallio. Se valmistui vuonna 1931.
Ennen oman kirkon rakentamista Pohjaslahden asukkaat olivat käyneet Ruoveden kirkossa, kuuluneet Ruoveden kuntaan ja olleet kaikin tavoin sivukylä. Pohjaslahtelaiset kokivat yhteydet Ruovedelle hankaliksi. Matkaa oli yli 30 kilometriä eikä maitse joukkoliikennettä ollut. Sulan veden aikana ihmiset kulkivat Ruovedelle ja Tampereelle laivalla tai soutaen.
Kuvassa Tarjanne on Syvinkisalmessa matkalla Virroilta Tampereelle.
Talvella matka taittui hevosella, hiihtäen tai potkukelkalla. Huonojen kulkuyhteyksien vuoksi pohjaslahtelaiset alkoivat valmistella itsenäistymistä. Ensin muodostettiin oma kappeliseurakunta, joka erotettiin Ruovedestä vuonna 1927. Kunnallinen itsenäisyys alkoi vasta vuonna 1941.
Elinkeinorakenteen muutos johtaa maaltapakoon
Pohjaslahdella pääelinkeinona olivat maa- ja metsätalous. Sahateollisuus tuli merkittäväksi 1800-luvun loppupuolella. Sahat olivat tärkeitä työnantajia ja niitä oli Pohjaslahdella kaikkiaan kolme. Tosin ne eivät toimineet yhtä aikaa. Suurin saha oli Vehkakoskella ja se sai energiansa vedestä. Työntekijöitä siellä oli sata, mutta saha paloi jo vuonna 1916. Ala-Kolkissa toimineet kaksi sahaa saivat energiansa höyrykoneista. Viimeinen saha lopetti toimintansa 1960-luvulla.
Elinkeinorakenteen muutos koetteli Pohjaslahden kaltaisia pikkukuntia. Maatalous koneellistui, eikä työvoimaa enää tarvittu. Laivat eivät enää poikenneet Pohjaslahden rannassa. Linja-autoliikennettä oli niin kauan kuin se oli kannattavaa. Nuoret lähtivät toimeentuloa etsimään etelän kasvukeskuksiin. Väki väheni ja vanheni. Pohjaslahden itsenäistyessä siellä oli asukkaita 1800; vuonna 1973 kunnassa asui enää 1000 asukasta. Kouluja oli lakkautettu, myymäläverkko supistui ja postin palvelut vähenivät. Kunnan päättäjät olivat tulleet siihen tulokseen, ettei Pohjaslahdella ollut kykyä selviytyä kuntalain edellyttämistä velvoitteista. Peruskoulu ja Pirkanmaan sairaanhoitopiirin kustannukset ylittivät sietokyvyn.
Kotikunta katosi
Pohjaslahtelaisille oli kehittynyt oma identiteettinsä. Kunta muodostui neljästä kylästä, joissa jokaisessa oli oma koulu ja kauppa. Kunnan syrjäisestä sijainnista kertovat jopa kylien nimet: Ylä-Kolkki ja Ala-Kolkki (vertaa kolkka). Pohjaslahdella sijaitsi Vehkakosken tanssilava, esteettisesti Hämeen kauneimmaksi maisemaksi arvioitu Salussärkkä ja sen jatkeena oleva Rantalansärkkä.
Molemmat ovat rauhoitettuja luonnonsuojelualueita. Kauniilla maisemilla ei kuitenkaan eletä eikä makseta opettajien palkkoja. Tosin ei oppilaitakaan ollut riittävästi. Ratkaisuja oli siis etsittävä. Yhteydet Ruovedelle olivat katkenneet eikä yhtä järkevää asiointisuuntaa ollut.
Ratkaisuksi löytyi kunnan jakaminen liitoksen yhteydessä. Kaksi kolmannesta Pohjaslahdesta liittyi Vilppulan kuntaan ja yksi kolmannes Virtain kuntaan. Kunnan jako ja liitos toisiin kuntiin tapahtui vuonna 1973. Sittemmin Virrat on muuttunut kaupungiksi ja Vilppulaan siirtyneet ovat muuttuneet jälleen yhden kuntaliitoksen kautta mänttä-vilppulalaisiksi. Status on kaupunki, mutta kaupunkimaista asutusta on vain entisen Mäntän kauppalan alueella. Mahtaako mänttä-vilppulalainen identiteetti milloinkaan muodostua yhtenäiseksi?
Oman kotikunnan menetys on ollut haikeaa. Asukkaiden identiteetinmuodostus ei tahdo pysyä kuntamuutosten mukana. Varsinkin toimeentulon takia pois muuttaneiden haikeus syntymäkotikunnan menetyksestä on vahva. Se on tuonut juurettomuuden ja kodittomuuden ajatuksia ja tunteita. Paikkakuntalaisille sopeutuminen on ollut arkista. Metsät, talot ja pellot pysyvät paikoillaan ja asioihin mukautuu. Asukas on saattanut syntyä Ruovedellä, käydä kansakoulunsa Pohjaslahdella, muuttua vilppulalaiseksi vuonna 1973 ja kuolla tai tulla kuolemaan Mänttä-Vilppulassa muuttamatta kertaakaan elämänsä aikana.
Uutta identiteettiä etsimässä
Aktiivinen kylätoiminta on tullut avuksi luomaan uutta identiteettiä. Vaikka ei enää olekaan Pohjaslahden kuntaa, on Pohjaslahden kylä, joka vuonna 2009 sai Pirkanmaan liiton tunnustuksen ja nimettiin vuoden kyläksi. Kylätoiminta ylittää kuntarajan. Virroille siirretyt ja erityisesti Pohjaslahden kirkonkylän koulua käyneet kokevat olevansa pohjaslahtelaisia. Maakunta kaikilla on kuitenkin yhteinen: Pirkanmaa.
|||
Tämä on Pohjaslahdesta kertovan artikkelisarjan ensimmäinen kirjoitus.
Lue myös seuraavat osat:
Yllätyksiä erämaassa ‒ Pohjaslahden Egypti (21.6.2017)
Pohjaslahden Vehkaniemi: aikamatka antaa levollista voimaa (28.6.2017)
Lue lisää muualta verkossa:
*
Vaarini Eelis Erkkola hoiti vaimonsa Olgan kanssa Pohjanlahden Osuuskauppaa lapsuudessani 50-luvulla
Sotien kynnykselle syntyneen muistan elävästi -40 luvun kirkkossa käynnit. Isälläni oli useana joulu aamuna tapana koota perheemme ja lähteä hummalla joulukirkkoon.
On jäänyt mieleeni punaisena hehkuvat kaminat ja valuvat kynttilät. (sähköä ei vielä ollut) Kovat pakkas talvetkin on jäänyt mieleeni. Jatkosodan ajasta muistan
sankarivainajien siunaus tilaisuudet. Lähes koko pitäjän väki oli tullut saattamaan nuoria sankareita haudanlepoon. Kunnian laukaukset elävöittivät lapsen mieltä.
Olen samaa mieltä Heimon ja Liisan kanssa, metsää on syytä raivata laajemminkin. Aikoinani paljon veneilin Tarjanteella. Valkoinen kirkkomme punakattoisena näkyi
selkeästi, etenkin Visuveden suunnasta tultaessa. Oli upea nähdä vihreyden keskeltä, mieleeni jäänyt.
Kellojen harvat sointi kumahdukset kuuluivat etäälle ns. kirkkokankaalle Haapamäentien varteen. Siellä joskus kevään sunnuntai aamuna istuin pilkillä eräällä lammella.
Vehkaniemen tanssilava toimii edelleen – koronarajoituksin.
Tämän kevään kuluessa valmistuu näkötorni Palellusvuorelle.
Hanke Iso-Tarjanne-veden pinnankorkeuden ennallistamiseksi voi hyvin.
Lauri, tarkoitat kai Vehkakosken lavaa.
Isäni Heimo Heinola oli rakentamassa ym. kirkkoa, josta oli elämänsä ylpeä ja hänen vastuullaan oli valvoa muurauslastin laatu. Jälkiseuraus oli tästä, että sain penskana istua isän polkupyörän tarakalla tarkastamassa lähes kaikki Tampereen lähitienoon kirkot ja yhä jatkuva innostukseni kirkkosymboliikkaan johtuu siis faijasat.
Hyvä artikkeli. Tuo Pohjaslahden kirkko näkyisi komeasti Viskarinmäeltä jos metsikköä raivattaisiin. Ylväs temppeli, ja harvinaismallinen basilikatyyppinen sellainen, ansaitsisi näkyä. Sen eleetön harmonisuus kohottaa mieltä. Lapsena, kun Pohjaslahdella kävimme, kirkko näkyi kauemmas. Opaste sinne ja hautausmaalle saisi olla näkyvämpi.
Olet aivan oikeassa. Kauan sitten kirkko näkyi kauas ja sen kellojen sointi on aivan ihana. Ne soivat enää niin harvoin. Näkymä hautausmaalta järvelle ansaitsee tulla mainituksi. Kirkko on kulttuurihistoriallisesti arvokas. Onneksi se on ymmärretty myös seurakunnassa ja kirkossa on lämmitystä talvella.