MILKA HANHELA
Hampurin tapahtumat täyttivät somefeedini viime viikonloppuna. Uutisvirta oli lähes kokonaisuudessaan surullista luettavaa. Sen sijaan, että maailman huomio olisi kiinnittynyt G20-maiden ylimitoitettuun valtaan sekä niiden rooliin ilmastonmuutoksen ja konfliktien aiheuttamisessa ja ratkaisemisessa, ei mediassa puhuttu juuri muusta kuin niistä mellakoista, joita mitättömän pieni osuus paikalla olleista protestoijista oli saanut aikaan.
Palatessani sunnuntaina mökiltä olivat Twitterissä seuraamani oikeistopoliitikot penänneet vasemmistolta irtisanoutumisia G20-mellakoiden tapahtumista. He myös saivat vastauksensa; muun muassa vasemmistonuorten sekä vasemmistoliiton puheenjohtajat Hanna-Marilla Zidan ja Li Andersson tuomitsivat väkivallan. Samoin tehtiin vihreissä.
Kannanottoja selatessani minulle kävi selväksi, että mielenosoittamisen ja mellakoinnin käsitteellinen ero on monelle suomalaiselle epäselvä. Lieneekö kyse siitä, että arvostelijat eivät ole koskaan kokeneet tarpeelliseksi osallistua suurmielenosoitukseen. Jos olisivat, he ymmärtäisivät varmasti, että jokaisessa mielenosoituksessa on sekä maltillisia että radikaalimpia blokkeja, jotka voivat olla hyvinkin eri mieltä siitä, mitä keinoja yhteisiin tavoitteisiin pääsemiseksi tulisi käyttää.
Mielenosoituksia tai muita ihmisjoukkoja koluamattomille voi olla myös epäselvää, että jo muutaman tuhannen ihmisen kokoontuessa kaduille eivät joukon eri osat välttämättä missään vaiheessa tule edes tietoisiksi toisistaan. Hampurissa protestoineiden vasemmistonuorten syyttäminen mellakoiden “mahdollistamisesta” on tässä valossa suunnilleen yhtä järkevää kuin väittää, että Ruisrockissa viikonloppuna sammuneiden ihmisten krapula on toisella puolella kenttää toista bändiä kuunnelleiden festarivieraiden vika.
Väännetäänpä siis asia rautalangasta silläkin uhalla, että joku väärinymmärtää seuraavan lausumani. G20-mielenosoitus oli rauhanomainen. Paitsi että ylivoimainen valtaosa, matematiikkani mukaan ainakin 99 prosenttia protestoijista, toimi rauhanomaisesti, painotettiin jo näkemissäni koollekutsuissa väkivallattomuutta ja päihteettömyyttä. Näin ollen mellakoitsijat toimivat ilman mielenosoituksen järjestäjien tai siihen osallistuneiden järjestöjen hyväksyntää, eivätkä ne sitä ole myöskään jälkeenpäin näiltä saaneet.
Mutta nyt kun tämän asian käsittely on saatu pois alta, siirtykäämme siihen tärkeämpään. Miksi G20-kokousta vastaan oikeastaan protestoitiin?
Mielenilmaisuille oli monia syitä, joista useimmin mainittu lienee G20-maiden valta ympäristö- ja talouspoliittisessa päätöksenteossa. Mielenosoittajat tahtoivat ilmaista näkemyksensä siitä, että ilmastonmuutos, globaali köyhyys, pakolaiskriisi, konfliktit ja eriarvoisuus ovat ratkaistavissa – ja että on paljolti G20-maiden vallassa tehdä niin.
Ja tähän tiivistyy oikeastaan protestien perimmäinen syy. G20-maiden johtajilla on suhteettomasti valtaa. Näissä tapaamisissa pienen pieni joukko ihmisiä hallitsee käytännössä 80 prosenttia maailman bruttokansantuotteesta. Kun G20-kokouksessa muutama kymmenen ihmistä tekee päätöksen, se vaikuttaa miljardeihin maapallon asukkaisiin, planeetan ekosysteemistä puhumattakaan. Tämä on mielestäni väärin jo sinänsä: yhdelläkään ihmisellä ei pitäisi olla niin paljon valtaa kuin tähän kokoukseen osallistujista jokaisella on. Ei edes vaikka heidät olisi valittu avoimilla, demokraattisilla enemmistövaaleilla – ja kaikkia G20-johtajia ei suinkaan ole.
Moni G20-maa on lisäksi vähemmän kuin esimerkillinen ihmisoikeus- tai ympäristöpolitiikan toteuttaja. Yhdysvallat, Venäjä, Turkki, Kiina ja Saudi-Arabia ovat vain esimerkkejä maista, joiden johtajien sallimat ihmisoikeusrikkomukset huimaavat päätä. Se, että nämä ihmiset saavat yhdessä päättää ihmiskuntaa koskevista asioista, on sietämätöntä.
Saatan olla mustan blokin kanssa eri mieltä siitä, mitkä keinot ovat G20-kokousten protestoimisessa järkeviä tai hyödyllisiä, tai mistä niiden käytön oikeutus syntyy. Sen sijaan olen täysin samaa mieltä heidän kanssaan kokousten perustavanlaatuisesta ongelmasta.
Se on ruohonjuuritason demokratian puute.
– Mikä tahansa järjestelmä, joka mahdollistaa byrokraateille ja valtion johtajille päättää miljardien ihmisten elämästä, on perustavanlaatuisesti ulossulkeva ja perustuu pakkovallalle, kirjoittaa Anarkistinen takku.net.
Valtioiden väkivaltamonopoli on fakta, jonka tunnustaakseen ei tarvitse olla anarkisti. Se tarkoittaa vain sitä, että valtiovallalla on rajojensa sisällä yksinoikeus säätää lait ja valvoa niitä, päättää kansalaistensa elämästä ja vapaudesta. Myös Suomen kaltaiset maat, joissa valtion suorat ihmisoikeusrikkomukset rajoittuvat lähinnä transihmisten sterilisaatioon tai epätasa-arvoiseen asevelvollisuuteen, ovat väkivaltamonopoleja. Täällä ei esimerkiksi saa perustaa kilpailevaa poliisilaitosta tai armeijaa, hakata kaveria nakkikioskin jonossa, tai järjestää väkivaltaista mellakkaa. Valtion väkivaltamonopoli tarkoittaa sananmukaisesti yksinoikeutta päättää väkivallan sallitusta käytöstä.
Kaikissa ihmisyhteisöissä tapahtuu jossain määrin vallan keskittymistä ja väkivallan käyttöoikeuden sälyttämistä joillekin yksilöille tai instituutioille. Se, onko tällä tavalla keskittynyt väkivalta ongelma, riippuu nähdäkseni siitä, kuinka paljon yhteisön jäsenet pääsevät vaikuttamaan tämän väkivallan käyttöön ja sen rajoituksiin. Niinpä oikeus osallistua demokraattiseen päätöksentekoon – myös mielenosoitusten kautta – on paitsi osa ihmisoikeuksia, myös edellytys kaikelle oikeudenmukaiselle politiikalle ja ihmisoikeuksien toteutumiselle.
Anarkistien tavoin katson, että ruohonjuuritason demokratia ehkäisee vallan keskittymistä ja sen väärinkäyttöä. Kun päätöksenteossa on mukana riittävän paljon ihmisiä, ei kukaan voi käyttää yhteistä valtaa ajaakseen vain pienen piirin etuja. Ei ainakaan tavalla, joka uhkaa maapallon elinkelpoisuutta ja koko ihmiskunnan selviytymismahdollisuuksia.
Siksi demokratia on tärkeimpiä asioita, mitä #NoG20-mielenosoituksella vaadittiin. Demokratiaa talouteen, demokratiaa ympäristöpolitiikkaan, demokratiaa maailmanpolitiikkaan ja globalisaatioon. Enemmän ihmisiä päätöksentekoon. Enemmän edustusta maailman kansalaisille.
Ei mikään helppo tavoite, mutta siihen on päästävä.
Kirjoittaja on tamperelainen kaupunginvaltuutettu.
*