Vuoden 1918 merkityksestä

Kansanedustaja Anna Kontulan kirjoitus ja puhe vuoden 1918 merkityksestä julkaistaan sekä tekstinä että videona tekstin lomassa. (Kuva: ruutukaappaus videotallenteesta)

 

Kuva:Rami Marjamäki

ANNA KONTULA
Sata vuotta sitten Suomessa käytiin verinen sisällissota. Vastaitsenäistynyt maa jakautui kahtia, Neuvosto-Venäjän avustamaan punaiseen etelään ja Saksan tukemaan valkoiseen pohjoiseen. Valkoiset voittivat.

Sisällissodan aikana ja sen jälkiselvittelyissä kuoli lähes 40 000 ihmistä, näistä merkittävä osa varsinaisten sotatoimien jo päätyttyä. Tapahtumat traumatisoivat kokonaisia sukuja ja heijastuvat edelleen Suomen poliittiseen kulttuuriin.

Ei siis ihme, että näin merkkivuotena sisällissotaa on käsitelty paljon. On tehty teatteria, elokuvaa ja jopa oopperaa. On julkaistu tutkimuksia, muisteluaineistoja ja lehtiartikkeleita. On järjestetty keskustelutilaisuuksia ja pidetty puheita haudoilla. Vuosikymmenien mittaan paljon tutkittuun ja käsiteltyyn aiheeseen on etsitty uusia näkökulmia esimerkiksi korostamalla naisten kokemusta ja vertaamalla tapahtumia muiden maiden sisällissotiin.

Itse olen sinnikkäästi vältellyt osallistumista tähän kaikkeen.

En siksi, että pitäisin sisällissotaa merkityksettömänä. Päinvastoin, nykyistä yhteiskuntaamme ei mielestäni voi ymmärtää tuntematta noita tapahtumia. Vuosi 1918 on tärkeä minulle myös henkilökohtaisesti, edelleen vien kynttilän vakaumuksensa puolesta kaatuneiden muistomerkille aattoiltaisin.

Olen pysynyt sivussa siksi, että koen keskustelun kulkevan perustavalla tavalla vääriä teitä. Siksi, että valtaosa vuodesta 1918 käydystä puheesta on oikeastaan ollut ääneen vaikenemista.

Kyselyissä suomalaiset nimeävät sisällissodan vaikeaksi, jopa häpeälliseksi jaksoksi kansallisessa tarinassa. Kilpailevat historian tulkinnat ovat saaneet elää rauhassa vuosikymmeniä, kun kouluopetuksessa aihetta on vältelty ja itsenäisyyspäivänäkin muistellaan mieluummin talvisotaa.

On myös paljon tarinoita, jotka jäivät kokonaan kertomatta. Monissa suvuissa sisällissodan tapahtumista ei puhuttu, ilmeisesti siksi, että vanhemmat halusivat säästää lapsiaan omilta traumoiltaan. Tai sitten sanoja ei vain ollut. Ehkä vasta kolmas tai neljäs sukupolvi olisi ollut valmis, ja silloin merkittävä osa perimätiedosta oli jo kadonnut.

Hyvin vähän tiedämme esimerkiksi heistä, jotka ryhtyivät sodanaikaiseen terroriin tai sen jälkeiseen kansanmurhaan. Toinen mielestäni varjoon jäänyt näkökulma ovat äitien tarinat. Mitä ajatteli se nainen, joka sisällissodan jälkiselvittelyissä tuomittiin sopimattomaksi äidiksi ja menetti lapsensa? Entä se, jolle nämä punaisten perheiden lasten uudelleensijoitukset mahdollistivat kauan haaveillun äitiyden?

Sen me tiedämme, mitä ne äidit ajattelivat, jotka kielloista ja uhkauksista huolimatta veivät kukkia maanpettureina ammuttujen tai tutkintavankeudessa kuolleiden lastensa joukkohaudoille. Heidän äänensä nimittäin kuuluu 1920-luvulla syntyneissä muistelulauluissa ja runoissa. Niitä ei tosin ole tänä keväänä kuultu kovin paljoa.

Historian opetuksista ja tosiasioiden tunnustamisesta

Usein ihmiset ajattelevat historian hyödyn olevan sen opetuksissa. Kouluissa lapsillemme selitetään, että menneisyys pitää tuntea, koska niin voi välttää virheiden toistamista.

En ole tästä aivan varma. Se mikä toimii yksittäisen ihmisen henkilöhistoriassa (jos silloinkaan), ei välttämättä toimi yhteiskunnallisen kehityksen tasolla. Sisällissodan virheistä oppiminen edellyttäisi sellaista ymmärrystä sadan vuoden takaisista olosuhteista ja sotaan johtaneista kehityskuluista, että tuon tiedon hankkiminen ja hyödyntäminen nykypäivässä tuntuu varsin haasteelliselta.


Mikäli historialla jonkinlainen opetustehtävä kuitenkin on, se alkaa tosiasioiden tunnustamisesta. Juuri tämä on kevään mittaan huutanut poissaolollaan, vaikka käytettävissä olisi varsin yksityiskohtaista tutkimustietoa.

On kuultu lukuisia juhlapuheita siitä, kuinka Suomea kohtasi sisällissota-vitsaus ikään kuin kohtalon tai jonkin hallitsemattoman luonnonvoiman toimesta. Ei kohdannut. Sisällissota syttyi, koska jotkut päättivät sen sytyttää. Koska riittävän monet päättivät tarttua aseisiin.

Vankileirien helvetti ei sekään johtunut elintarvikepulasta ja epidemioista, vaan ihmisten päätöksistä. Suuri osa leirikuolemista ajoittuu kesäkuukausille, jolloin omavaraustalouteen tottuneet ihmiset olisivat kyllä löytäneet metsistä ja järvistä syötävää. Oli jonkun valinta pitää piikkilankojen takana enemmän väkeä kuin pystyttiin huoltamaan. Olisi voitu valita toisinkin, nopeuttaa oikeudenkäyntejä tai päästää ihmiset koteihinsa niitä odottelemaan. Edes lapset.

Kaikkien valintojen taustalla on tietysti tapahtumia ja olosuhteita, jotka tekevät niistä ymmärrettävämpiä. Tuskin kukaan osasi ennakoida eikä kukaan varmasti halunnut Suomeen sitä murhenäytelmää, joka päätösten yhteissummana syntyi.

Sata vuotta sitten ihmiset tekivät valintansa hämärässä. Ei ollut koulutusta tai luotettavia medioita. Hyvin harvalla oli henkilökohtaista kokemusta sodasta. Vaikka sisällissotaa usein kuvataan kahden aatteen sotana, suurimmalla osalla väestöstä oli näistä ideologioista varsin hatara kuva. Osa valkoisen puolen sotijoista ei ilmeisesti aluksi edes tiennyt sotivansa toisia suomalaisia vastaan.

Nämä ovat yhtä lailla tosiasioita kuin niiden puitteissa tehdyt valinnatkin. Me emme voi hallita tai edes ennakoida kaikkia valintojemme seurauksia. Se on historian suurin opetus.

Tästä syystä pidän totuuden välttelynä tai jopa totuudenvastaisena myös niitä lukuisia kevään mittaan kuultuja puheenvuoroja, joissa kyseenalaisia valintoja oikeutetaan toteutumatta jääneellä historiankululla – esimerkiksi valkoisen puolen kostotoimia sillä, että punaisten voitto olisi johtanut Suomen liittämiseen Neuvostoliittoon.

Nämä argumentit olettavat yhteiskunnan yksinkertaiseksi ja sen kehityskulut ennakoitaviksi. Ne eivät tunnista, että aivan kuten oma aikammekin, koostuu menneisyys loputtomasta joukosta ristikkäisiä, limittäisiä, eri kokoisia ja eri tahtisia kehityskulkuja.

Toteutumattomiin historioihin pätee siten aivan sama epävarmuus kuin valintojen seurauksiin. Me emme tiedä, millaisen historian olisimme saaneet, jos yksikin vuoden 1918 tapahtuma olisi mennyt toisin, jos yksikin aikalaisista olisi valinnut toisin. Totta on vain se, mikä tapahtui.

Mitä vuodesta 1918 sitten voidaan oppia? Ainakin se, että sisällissodat eivät synny tyhjästä. Tarvitaan syvää ja laaja-alaista epäoikeudenmukaisuuden kokemusta. Tarvitaan resursseja, joiden ihmiset uskovat riittävän näiden epäkohtien korjaamiseen.

Lisäksi tarvitaan vakaumusta, että väkivallalla on mahdollista synnyttää muutos parempaan. Ja tietysti paljon viholliskuvia, inhimillisten piirteiden häivyttämistä, liioiteltuja ja jopa kokonaan keksittyjä kauhutarinoita vastapuolen toiminnasta.

Edelleen voidaan oppia, että valinnoilla on yleensä myös tarkoittamattomia seurauksia. Siksi vastuun kantaminen ja viisas valitseminen vaativat valppautta. Jotta asiat eivät pääsisi menemään hirveällä tavalla pieleen, on vahingollinen kehitys yritettävä tunnistaa ja pysäyttää ajoissa.

Sovinnosta

Vuoden 1918 tapahtumien muistelulle on annettu myös sovintotehtävä. Sisällissodan vakiintuneeseen tarinaan kuuluu korostaa, miten nopeasti yhteiskunta palasi yhteistoimintaan, ja miten kansa vähitellen eheytyi. Toisaalta sovinnon nimissä on myös kaipailtu anteeksipyyntöjä ainakin niiden instituutioiden edustajilta, joiden sisällissodan aikainen toiminta ei kestä tämän päivän tarkastelua.

Kulunut kevät on osoittanut, että yhtä suurta kansallista sovintoa ei ole olemassa muualla kuin poliitikkojen juhlapuheissa. Harvassa ovat olleet ne puheenvuorot, joissa jompaankumpaan leiriin identifioituva henkilö osoittaisi ymmärrystä tai katumusta oman viiteryhmänsä hirmuteoista.

Myös tutkimus tukee näkemystä pikemminkin erillisistä kuin yhteisestä historiasta. Suomalaisten muuten varsin yhtenäinen historiakäsitys jakaantuu nimenomaan vuoden 1918 osalta, vieläpä siten, että jako myötäilee suomalaisten luokkataustaa ja jopa puoluekantaa. Suomalaiset ovat edelleen erimielisiä sisällissodan syistä, tapahtumista, seurauksista, osapuolista, merkityksestä ja nimestä.

Sovintoa ei voi tehdä, jos ei ensin tunnusteta riitaa. Ilman sitä syntyy vain eltaantuneita latteuksia kansallisesta tragediasta, jossa oli uhreja, mutta ei tekijöitä.

Oma kysymyksensä tietysti on, pitääkö sitten ylipäätään sopia. Eikö se riitä, että sodan jälkeen opittiin jotenkuten pärjäämään keskenämme, elämään tätä maata ja rakentamaan vähitellen vahvistuvaa hyvinvointia ja oikeusvaltiota?

Ehkä sovinnonteon aika meni jo ja nyt olisi viisainta vain antaa ajan huuhtoa vähitellen haalenevaa riitaa?

Tämän näkemyksen puolesta puhuu erot sukupolvien käsityksissä. Nuorille vuoden 1918 sisällissota on ehkä häpeällinen jakso menneisyydessä, mutta ei enää omakohtainen tragedia. Heidän suhtautumisensa on vahva osoitus siitä, että aika todella parantaa, että menneisyyden muistamisen ei tarvitse tarkoittaa haavojen peittelyä tai auki repimistä.

Sisällissodan parantumisprosessi on kesken, mutta nuorten kypsä ja etäinen asenne antaa odottaa, että se on hyvässä vauhdissa. Ehkä nyt tarvitsemme ennen muuta aikaa.

Lopuksi

Miten vuodesta 1918 sitten pitäisi puhua?

Kaikilla niillä tavoilla ja kaikessa siinä laajuudessa, jonka ihmiset kokevat tarpeelliseksi. Niin kauan on puhuttava kuin puhututtaa. On mahdollista ja ehkä toivottavaakin, että vielä syntymättömät sukupolvetkin keksivät uusia käsittelytapoja ja näkökulmia.

Sen sijaan en kaipaa niitä tekstejä, kulttuuritekoja ja kinkereitä, jotka järjestetään tavan vuoksi, kun nyt on juhlavuosikin. Joissa joko häveliäisyyttään tai välinpitämättömyydestä vaietaan tosiasioista, vastuusta ja sovinnosta. Joissa toistetaan sisällissotapuheen vanhaa kaanonia, koska ei rohjeta sanoa sitä, mitä ei ole rohjettu ennenkään sanoa.

Luulen, että tänä keväänä kokemani vaivautuneisuus johtuu juuri tästä. Minulle vuosi 1918 on vielä niin merkityksellinen, että en soisi sen liudentuvan yhdentekevään jargoniin, yhdentekevien rituaalien tekosyyksi. Jos ei ole muuta antaa, on parempi vaieta.

Kaikki suomalaiset ovat sisällissodan perillisiä. Sodan haamu istuu edelleen tiukasti kansallisessa muistissamme ja vaikuttaa sieltä juhlaperinteisiin, keskustelukulttuuriin, poliittisiin jakoihin ja ihmiskäsityksiin. Tämän yhteisen muistin lisäksi on yksittäisillä suvuilla omia kummituksiaan, toisilla tietysti enemmän kuin toisilla.

Sisällissota on tärkeä, koska kuten muukin menneisyys, on se osa meitä. Siltä ei pääse pakoon, mutta sen kanssa voi päästä väleihin.

Kirjoittaja on vasemmistoliiton kansanedustaja.

*

 

One Response to “Vuoden 1918 merkityksestä”

  1. Meikä Manne

    ”On kuultu lukuisia juhlapuheita siitä, kuinka Suomea kohtasi sisällissota-vitsaus ikään kuin kohtalon tai jonkin hallitsemattoman luonnonvoiman toimesta. Ei kohdannut. Sisällissota syttyi, koska jotkut päättivät sen sytyttää.”

    Niin, ainakin vasemmiston juhlapuheissa sivuutetaan toistuvasti vuoden 1918 tapahtumista sen alkukuukausien
    osuus. Kaikista tapahtumajakson vihollisuuksistahan oli varsinaista sisällissotaa vain lyhyt jakso sen loppuvaiheesta. Vasemmisto jättää toistuvasti kertomatta, että tapahtumista suurin osa koski sitä toimintaa, että Suomen laillista hallitusta vastaan vieraan valtion sotavoimiin turvautumalla yritettiin maahamme luoda yksipuoluejärjestelmä, jonka jälkeen Suomi oli kommunistidiktatuurina tarkoitus integroida tai liittää osaksi Neuvostoliittoa.

    Vuoden 1918 väkivaltaisuuksista siis ajallisesti pisin vaihe koski tätä vieraan vallan tuella harjoitettua vallankaappaushanketta ja sen torjuntatoimia. Väkivaltaisuudet muuttuivat sisällissodan tunnusmerkit täyttäviksi vasta sen jälkeen, kun venäläisiltä sotilailta loppui into tukea vieraan maan kapinahanketta; helpot voitot loppuivat, ryöstösaalis tyrehtyi ja huolto alkoi kangerrella. Kapinalliset joutuivat tämän jälkeen rekrytoimaan väkeä työväenyhdistyksistä, jonka jälkeen sotatoimia ehdittiin jonkun aikaa ennen punaisten lopullista tappiota käydä sisällissodan omaisesti. Ehkä jostakin Tampereen pohjoispuolen taisteluista alkaen sota alkoi em. tunnusmerkit täyttää.

    Sisällissotaa ei vielä venäläisen sotaväen livistämisen jälkeenkään olisi saatu pystyyn, ellei sekasortoon saatetun maan tuotantolaitokset olisi pysähtyneet ja työväeltä loppunut toimeentulo. Punakaartitien oli helppo rekrytoida väkeä, kun ne jakoivat ympäristön maatiloilta pakkolunastamiaan elintarvikkeita ja maksoivat jonkinlaista palkkaa. Tähän liittyy se selitys, että miksi maamme torpparit osallistuivat vain laimeasti vihollisuuksiin: Toisin kuin kaupunkien teollisuustyöväellä, heillä oli omasta takaa elintarvikkeita, eikä sen takia suurempaa intoa hakeutua osapuoleksi väkivaltaisuuksiin.

    Vaikka vasemmisto korostaa koko 1918 väkivaltaisuuksia sisällissotana, valkoisen Suomen ikämiehet kutsuivat loppuun saakka ajanjaksoa nimellä kapina. Todennäköisesti suurin osa heistä oli sodan loppuun saakka tietämättömiä siitä, että vihollisuudet olivat jossain vaiheessa muuttuneet yhteiskuntaluokkien väliseksi.

    En pidä kummallisena sitä, että kouluja käymättömät vasemmistolaiset jättävät 1918 tapahtumista sen todellisen tavoitteen ja ainakin kaksi kolmasosaa tapahtumien alkuvaiheen kulusta käsittelemättä. Sen sijaan pidän kummallisena, että tohtoriksi kouluttautunut Anna Kontulakin (vastoin parempaa tietoa ja tieten tahtoen) näin menettelee. Sisällissota todellakin syttyi, mutta sen syttyminen oli paremminkin kapinaa tukeneiden vieraan vallan sotilaiden passivoitumisen seurausta, kuin kotimaisten osapuolten ”sytyttämisen” syytä.

    Vastaa

Leave a Reply