Kansanliikkeen kuuluu toimia kansan parissa

Vuodesta 1972 lähtien järjestetty Valkeakosken Työväen musiikkitapahtuma on erityislaatuinen kesätapahtuma. Sen lisäksi, että festareilla esiintyy useista muistakin tapahtumista tuttuja suomalaisen populaarimusiikin nimiä, näkyy työväenkulttuuri, työväenaate ja ammattiyhdistystoiminta vahvana tapahtuman ohjelmistossa. Tänä vuonna Mokoman, Stam1nan ja Pyhimyksen rinnalla saattoi seurata myös keskusteluja ilmastokriisistä ja itsensätyöllistäjistä.

Vasemmistolaisen politiikan ja ajatusten oleminen siellä, missä ihmisetkin ovat, ei ole merkityksetön asia. Työväen musiikkitapahtuma on hyvin omintakeinen kesäfestari, joka on pyrkinyt säilyttämään alkuperäisen luonteensa. Erityislaatuisuudessaankin se on hyvä esimerkki siitä, miten vasemmiston, on sitten kyse sosialidemokraateista, sosialisteista, vasemmistoliittolaisista, anarkisteista tai ammattiyhdistysliikkeestä, tulisi olla esillä yhteiskunnassa.

Vasemmisto on sekä kansanliike että poliittinen liike. Politiikkaa moititaan usein ylätason toiminnaksi, jossa omaa etuaan tavoittelevat poliitikot pyörittelevät kansalle etäisiä asioita kaukana sen käsityskyvyn yläpuolella. Analyysi on lyhytnäköinen ja arkipäivän politiikkaa ymmärtämätön, mutta palauttaa silti perusongelman äärelle: Miten politiikasta tehdään entistä kiinnostavampaa? Miten aktiivisten politiikan suurkuluttajien ulkopuolella olevat saadaan kiinnostumaan siitä ja ottamaan itse selvää? Ennen kaikkea, miten vasemmisto saisi vietyä sanomaansa paremmin kansalaisten keskuuteen? Vasemmistolaisessa järjestötoiminnassa hääriville ei ole epäilystäkään siitä, että vasemmiston yhteiskunta-analyysi ja poliittiset ratkaisut ovat tie parempaan maailmaan. Tämä sanoma tulisi saada leviämään myös vasemmistoa ja demareita äänestävien reilun neljänneksen ulkopuolelle.

Tämä ei tarkoita pelkästään perinteisiä torien laidoille pystytettyjä telttoja, joissa pääasiallisena vetonaulana on lämmin kahvi, ja kävijäkuntana puolueiden teltoilla harrastuksekseen käyvät. Tällaisellakin toiminnalla on oma arvonsa tietylle kävijäkunnalle. Tämän rinnalle tulisi kuitenkin kehittää toimintamuotoja, jotka ovat omiaan houkuttelemaan jokaista kansalaista vasemmistolaisen politiikan ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen äärelle.

Vaalien kampanjakaudet ovat hyviä esimerkkejä tällaisesta toiminnasta. Teltalla pönöttämisen lisäksi ehdokkaat ja tukiryhmät ideoivat mitä moninaisempia tempauksia: milloin ohikulkijoille jaetaan aamupalaa, milloin järjestetään joogaa, milloin järjestetään keskusteluja baareissa. Vaalien alla politiikka täyttää kadut mitä moninaisimmissa muodoissa. Vaikka kaikki nämä toimintamuodot eivät olisi julkilausutun poliittisia, on niissä kuitenkin kaikissa mukana poliittinen, vasemmistolainen, konteksti.

Tämän toiminnan rajoittaminen pelkästään vaalien alle on kuitenkin riittämätöntä, sillä sitä tekevät silloin kaikki muutkin. Vasemmiston ei pitäisi olla kaduilla vain silloin, kun se haluaa itseään äänestettävän. Tai oikeammin, vaalikampanjointi pitäisi ymmärtää laajempana ja pidemmän tähtäimen toimintana kuin vain puristuksena kolme kuukautta ennen vaalipäivää. 

Kansanliikkeenä vasemmiston ei myöskään pitäisi yksinomaan keskittyä äänestäjien havitteluun vaan kouriintuntuvasti auttaa ihmisiä toteuttamaan itseään yhteiskunnassa. Vasemmiston tulee olla välittäjänä prosessissa, jossa ihmiset löytävät itse oman toimijuutensa. Vasemmistolaiseen eetokseen tulisi kuulua ratkaisujen avaimien antaminen ihmisten itsensä käsiin, ei pelkästään massojen edustajana toimiminen. Kun taannoin Marjatta Stenius-Kaukonen avusti ja nykyään Anna Kontula avustaa ihmisiä Kelan byrokratian rattaiden pyörittelyssä, kyse on aktiivisesta ihmisten elämäntilanteen parantamisesta. Näiden kahden lisäksi lukuisat muut aktiivit ja poliitikot tottakai tekevät tätä ja muuta arvokasta työtä kaikessa hiljaisuudessa, kukin omalla areenallaan, eivätkä välttämättä kaipaa muuta tunnustusta kuin hyvin tehdyn työn. Mutta voimme aina tehdä enemmän.

Tällaisen uurastuksen tulisi lävistää koko puolue ja koko kansanliike. Ei tulisi olla niin, että kansan äänestämät poliitikot häärivät yksinomaan vallan saleissa ja aktiivit kenttätyössä. Myös valtuutettujen ja kansanedustajien näkyminen katutason toiminnassa on arvokasta niin kansalaisten kuin muidenkin aktiivien kannalta. Äänestäjien kannalta se lisää poliitikon näkyvyyttä, aktiivin kannalta se tuo hänen arkiseen uurastukseensa mielekkyyttä, kun toiminta ei näyttäydy kahden kerroksen väen työnä. Yksi ihminen ei voi tietenkään tehdä kaikkea, mutta kun jokainen tekee vähän, ei kenenkään tarvitse tehdä liikaa.

Sille, mitä tulisi tehdä, ei voi antaa valmista sapluunaa. Kunkin piirijärjestön, puolueosaston, porukan ja yksittäisen aktiivin tulisi tykönään kehittää toimintaa, mikä parhaiten sopii kuhunkin lähipiiriin ja paikalliseen tilanteeseen. Puolueessa olisi kuitenkin hyvä rakentaa kulttuuria, jossa aktiivisesti tuotaisiin ihmisiä yhteen ideoimaan, kertomaan mitä on tehty, mitä ei kannata tehdä, mitä aika vaatii.

Vasemmistoliiton ja Kansan Sivistystyön Liiton yhteistyössä järjestämä poliitikkokoulu on oiva esimerkki tällaisesta kulttuurista. Politiikanteosta kiinnostuneita ihmisiä tuodaan yhteen ympäri Suomea, jaetaan heille olemassa olevaa tietämystä ja luodaan samalla uutta. Tällaisia järjestelmiä tulisi kuitenkin olla useita erilaisia ja niiden tulisi olla avoimia useammille. Puolueen ja liikkeen ei tietenkään tule liiaksi ohjata toimintaa, mutta niillä on erityiset mahdollisuudet toimia mahdollistajina.

Kaikenlaiset baarivalistusiltamat, käytännön antifasismi ja kansainvälinen solidaarisuustyö ovat jotain mitä vasemmisto jo harjoittaakin. Parlamentaarisessa vasemmistossa tottakai valtaosa vaikuttamisesta tapahtuu virallisissa julkisissa elimissä, eikä se olekaan ongelma. Mitään areenaa ei kuitenkaan tule sivuuttaa vasemmistolaisempaa maailmaa rakennettaessa.

|||

Kirjoittaja on Vasen Kaista -verkkolehden varapäätoimittaja, joka haluaisi vasemmistolaisuuden olevan muutakin kuin vain poliittinen mielipide.