Artikkeli: Suomi

29.1.2020 klo 15:42

Vesa Oittinen: Suuntana valistus ja ekologinen marxismi

Filosofian tohtori Vesa Oittisen elä­män­työ­tä juh­lis­te­ttiin aa­te­his­to­rian sym­po­siu­mil­la viime perjantaina. Oittinen siirtyi eläkkeelle marraskuussa 2019 hoidettuaan venäläisen aatehistorian professuuria Aleksanteri-instituutissa kahden vuosikymmenen ajan.

Suomalaisen filosofian tutkimuksen historiassa kääntyi lehti viime marraskuussa, kun professori Vesa Oittinen jäi eläkkeelle. Hänen pitkän elämäntyönsä kunniaksi järjestettiin Helsingissä viime perjantaina juhlaseminaari. Pääalustuksessa emeritus Oittinen katsoi, että yhteiskuntatieteitä pitkään leimanneen postmodernismin selkä on taittumassa.

Vesa Oittinen, 68, on tehnyt pitkän uran filosofina ja erityisesti Venäjän ja Karl Marxin tutkijana. Hän väitteli tohtoriksi vuonna 1994 hollantilaisesta Baruch Spinozasta. Pitkään julkaisuluetteloon kuuluu tutkimuksia Immanuel Kantista, Evald Iljenkovista, Aleksandr Bogdanovista ja Max Weberistä. Hän on kääntänyt suomeksi Spinozaa, Feuerbachia, Kantia ja Marxia. Vuodesta 2002 hän on ollut Suomen Karl Marx -seuran puheenjohtaja. Hän on ollut myös Tampereen yliopiston dosentti. Emeritusprofessorina Oittinen aikoo jatkaa tutkimustyötä Stalinin ajan neuvostokulttuurista sekä Marxista ja Venäjästä.

Viime perjantaina hänen kunniakseen järjestettiin seminaari The Contradictory Legacies of the Enlightenment: European Modernity and the Case of Russia and the Soviet Union. Seminaarissa alustanut hollantilainen professori Evert van der Zweerde sanoi, että ”Vesa Oittinen on aikamme merkittävimpiä Neuvostoliiton ja Venäjän filosofian tuntijoita.”

Vesa Oittisen esitys käsitteli marxismia ja valistusta. Hän nosti esiin kritiikin sekä intressin, edun käsitteet. Marxin poliittisen taloustieteen kritiikki on suoraa jatkoa valistukselle. Intressin eli edun käsitettä ovat marxilaiset tutkineet riittämättömästi. Marx itse otti käsitteen jokseenkin suoraan ranskalaiselta valistusmaterialisti Claude-Adrien Helvétiukselta (1715–1771), jonka mukaan ihmiset toimivat intressiensä, etujensa mukaisesti. Marx törmäsi yleisen ja yksityisen edun ristiriitaan 1842 kirjoittaessaan polttopuuvarkauksista. Neue Rheinische Zeitungin päätoimittajana hän joutui toteamaan, että yksityinen etu meni liberalistisen perusoikeuden sananvapauden edelle.

Esityksensä lopuksi Oittinen kävi kovasanaisesti postmodernismin kimppuun. Hän piti sitä eräänlaisena vastavalistuksena ja ihmetteli miten suuntaus on voinut olla vahvoilla 40 vuotta. Edes vuoden 1996 Sokal-skandaali ei sitä horjuttanut. Tuolloin New Yorkin yliopiston tutkija Alan Sokal sai julkaistua Social Text -lehdessä artikkelin ”Rajoja ylittämässä: Kohti kvanttigravitaation transformatiivista hermeneutiikkaa”. Artikkeli läpäisi vertaisarvioinnin, vaikka se oli täyttä puppua, lauseita ja sivistyssanoja peräkkäin ilman järjellistä juonta. Internetiin on sittemmin ilmestynyt sekä englannin- että suomenkielisiä postmoderneja puppugeneraattoreita.

Oittisen mukaan viimeistään ilmastonmuutos on pudottamassa postmodernismin pohjan. Ihmisen ja luonnon suhde on häiriintynyt. Jos ja kun ilmastonmuutos on ihmisen aiheuttama, se ei ole ”hybridiä, josta ei tiedä mistä alkaa yhteiskunta ja mihin luonto päättyy”, kuten Bruno Latour on väittänyt. On kehitettävä ekologista marxismia, jossa tutkitaan ihmisen ja luonnon vuorovaikutusta.

Mitä on intressi?

Vesa Oittinen antoi esityksensä jälkeen Vasen Kaistalle haastattelun, jossa täsmensi sanomaansa.

‒ Minusta on parempi käyttää sanaa ”intressi” myös suomessa kuin puhua ”edusta”, vaikka yleisesti ottaen vastustan liiallista sivistyssanojen käyttöä. Intressin käsitteeseen kuitenkin sisältyy ajatus etujen objektiivisuudesta, joka erottaa sen sellaisista enemmän psykologisista termeistä kuin ”motiivi” tai ”tarve”. Siinä missä motiivi on usein yksilöpsykologinen, intressi taas on sosiaalinen käsite. Myös eläimillä on tarpeita, sen sijaan vain ihmisellä on intressejä. Ihmiset eivät myöskään aina ole tietoisia todellisista intresseistään. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että köyhät voivat äänestää Trumpia, tai meillä persuja.

Claude-Adrien Helvétius (1715‒1775). Kuva: Wikimedia Commons

‒ Itse termi intressi tulee latinasta: inter-esse merkitsi alunperin ”välissä olemista”, ja samasta juuresta tulee suomenkin verbi ”välittää (jostakin)”. Nykyisen merkityksensä intressi sai 1700-luvun valistusfilosofiassa, jossa sitä kehitteli Claude-Adrien Helvétius. Hänen mielestään kaikki ihmisten edesottamukset voitiin viime kädessä palauttaa siihen, että he noudattavat intressejään. Intressin käsite on siitä lähtien esittänyt rooliaan yhteiskuntateoreettisissa keskusteluissa. Marx ja Engels omaksuivat sen, eikä ihme, sillä juuri intressillä oli mahdollista selittää ihmisten toimintaa materialistisesti. Minusta vaikuttaa myös, että Marx ja Engels käyttivät intressiä melko lailla samassa merkityksessä kuin jo Helvétius. Ainakaan he eivät näytä analysoineen kyseisen käsitteen sisältöä kovin seikkaperäisesti, muutamia kommentteja lukuun ottamatta.

‒ Helvétius ajautui intressiteoriassaan ristiriitoihin. Tärkein oli yksityisen ja yleisen intressin ristiriita. Helvétius pohti sitä pitkään, ja päätyi lopputulokseen, että intressi pitää ”ymmärtää oikein”. Intérêt bien entendu onkin kuuluisa ilmaus jota lähes aina siteerataan, kun Helvétiuksesta puhutaan. Oikein ymmärretty intressi on yhteiskunnan kokonaisetujen mukaista. Helvétiuksen oli näin pakko myöntää, että yksityinen intressi voi joutua ja joutuukin ristiriitaan yleisen intressin kanssa. 

‒ Helvétiuksen intressiopin ristiriidat taas vaativat, että kehitetään teoriaa luokkien intresseistä, luokkataistelusta ja ideologiasta. Miksi ideologiasta? Koska ideologia voidaan määritellä intressiteorian kautta illusoriseksi väitteeksi siitä, että jonkun luokan, kuten porvariston, erityiset intressit olisivatkin muka yleisinhimillisiä ja kaikkia sitovia intressejä. Työnantajien ”istumme kaikki samassa veneessä”-teesi on juuri tällaista illusorisen yleisintressin esittämistä, eli ideologiaa. Valistusajattelijoilta puuttui vielä luokan käsite siinä mielessä kuin se marxilaisessa teoriassa esiintyy, eivätkä he puhuneet ideologiasta, mutta kylläkin ”ennakkoluuloista”, jotka heidän mielestään olivat ihmisten onnen ja järkevän yhteiskunnan luomisen esteenä.

Mitä ongelmia seuraa, kun yksityinen etu nostetaan ohi yleisen edun?

‒ Nykyvasemmistoa on pitkään kritisoitu siitä, että se kohdistaa huomiotaan liikaa elämäntapakysymyksiin, onko joku kasvissyöjä, johonkin vähemmistöön kuuluva ja niin edelleen, jonka elämäntapa on saatava sosiaalisesti hyväksytyksi, ja liian vähän ihmisten tosiasiallisten aineellisten intressien puolustamiseen. Kuitenkin jos ajattelemme materialistisesti, sellaisten perustavien luokkaintressien kuten palkka, työllisyys, sosiaaliturva ajamisen pitäisi asettua ensi sijalle. Vasemmisto on vähän samanlaisen valinnan edessä kuin Helvétius jo 1700-luvulla: mitkä ovat ihmisten todellisia, perustavia, siis ”oikein ymmärrettyjä” intressejä? 

‒ Usein kuulee arvosteltavan ihmisten ”ahneutta” ja valitetaan sitä, että ahneus on vain lisääntynyt kaikkien tavoitellessa omaa etuaan. Ahneutta ilmeneekin enemmän kuin vaikka 1950-luvulla, koska sen osoittaminen nykyisin sallitaan aivan toisella tavalla kuin ennen. Mutta silti ahneuspuhe psykologisoi ilmiötä liiaksi. Uusliberalistinen politiikka tähtää tietoisesti juuri sellaisen ihmisen luomiseen, jolla olisi vain yksityisiä intressejä – meistä kaikista pitäisi tulla ”oman elämämme yrittäjiä” ja vastaavia. On aika ongelmallista, jos vasemmistokin alkaisi nähdä yhteiskunnan ongelmien johtuvan ”ihmisten ahneudesta”, siis tietystä psykologisesta piirteestä, sen sijaan että ulottaisi katseensa yksilöpsykologian taustalla oleviin sosiaalisiin rakenteisiin, jotka määräävät intressit. Silloinhan esimerkiksi kasvihuoneilmiökin johtuisi vain ”ihmisen ahneudesta”, jolle ei voi mitään, koska se on ihmiseen lajityypillisesti kuuluva piirre. Jäljelle jää vain pessimismi ja maailmanlopun odottelu. Jos oivallamme, että ympäristötuhojen takana on aivan tiettyjen piirien aineellisten intressien häikäilemätön ajaminen, saamme konkreettisen kiinnekohdan vastarinnalle.

Kutsuit postmodernismia vastavalistukseksi. Ymmärränkö oikein, kun väität että ilmastonmuutos on viemässä pohjan postmodernismilta?

‒ Postmodernismissa ja vastavalistuksessa on monia yhteisiä piirteitä. Yksi on ”suurien kertomusten” ja edistysajattelun kiistäminen. Tärkeä piirre postmodernismissa on myös totuusrelativismi, joka ilmenee etenkin väitteinä, että kaikki tieto, koska se syntyy yhteiskunnassa, on myös läpikotaisin ”sosiaalisesti konstruoitua” eikä kerro todellisesta maailmasta sitä mitä me naiivisti luulemme. 

‒ Ilmastonmuutos kuitenkin osoittaa, että luonnonlait eivät ole pelkkiä ”sosiaalisia konstruktioita”, vaan vaikuttavat vääjäämättömästi ja objektiivisesti. Onkin osoittautunut, että postmoderneilla ajattelijoilla ei ole tarjota adekvaattista käsitteistöä ekologisen kriisin pohtimiseen.

‒ Postmodernistinen ajattelu ei enää nykyään ole maineensa ja vaikutusvaltansa kukkuloilla, joilla se oli vielä 80- ja 90-luvuilla. Silloinhan suuri osa läntisistä vasemmistointellektuelleistakin sai postmodernistisen tartunnan. Jo vuoden 2008 finanssikriisi osoitti, että talouselämä ei ole irrallaan reaalitodellisuudesta, vaan Marxin jo osoittamat kapitalismin peruslainmukaisuudet vaikuttavat edelleen. Heti perään, tai oikeastaan samanaikaisesti, on tietoisuus ympäristökriisistä kasvanut voimakkaasti. Mielestäni molemmat tapahtumat ovat vaikuttaneet siihen, että postmodernismi ei enää ole niin chic intellektuellien parissa kuin aikaisemmin; ehkäpä saamme vielä todistaa ilmiön lopullista siirtymistä aatehistorian museoon.

‒ Minulle on huomautettu, että kritisoin postmodernismia liian jyrkästi ja ylimalkaisesti. Totta ‒ kyse on monitahoisesta ilmiöstä, jonka rajaaminen ei ole helppoa. Voidaanko esimerkiksi Derridan kaltaiset poststrukturalistit lainkaan lukea postmodernismi-käsitteeseen? Kaikesta moninaisuudestaan huolimatta postmodernismissa on mielestäni kuitenkin kyse ilmiöstä, joka piirtyy melko selvästi esiin läntisen akateemisen vasemmiston intellektuaalisessa historiassa 1970-luvulta alkaen. Siinä on esiintynyt aika ikävää flirttailua Nietzschen, Heideggerin ja Carl Schmittin kaltaisten ajattelijoiden kanssa, joiden ei todellakaan voi sanoa edistäneen humanismin tai emansipaation asiaa. Mitä he edustivat, on aika selvästi liittynyt vastavalistuksen traditioon. Mielestäni se ei ole marxismin traditio.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.