Artikkeli: Pääkirjoitus

5.2.2020 klo 14:12

Ammatillinen järjestäytyminen on ihmisoikeus – ja välttämättömyys

Vappumarssit eivät ole enää massojen kulkueita, mutta liittojen tärkeä vaikutustyö koskee silti edelleen miljoonia suomalaisia. Liittojen liput liehuvat Tampereella vuoden 2015 vappuna. (Kuva: Cai Melakoski)

Työmarkkinaneuvottelujen kausi on lähtenyt taas kiihkeänä liikkeelle ja ammatillinen järjestäytyminen on jälleen kiistelyn keskiössä. Erityishuomiota on nyt saanut lakkorikkurointi. Työnantajaleiri ylistää lakkoa rikkovien työntekijöiden rohkeutta ja syyttää liittoja kiusaajajoukoksi ja mafiaksi. Ammattiliittoja maalataan työnantajia ja rikkureita uhkailevaksi rosvojoukoksi, joka ilmeisesti ilman näkyvää syytä haluaa vain tehdä kiusaa. Kiusaaminen ja painostaminen onkin todella tuomittavaa. Se ei edistä työntekijöiden asiaa eikä ole omiaan lisäämään liittojen houkuttelevuutta. Liitot kuitenkin ajavat kaikkien sopimusten alaisten työntekijöiden asemaa. Turhautuminen niitä työntekijöitä kohtaan, jotka eivät seiso yhdessä etujen puolesta, on myös luonnollista. Kiusaaminen on kiusaamista, mutta oikeutettu paheksunta ei ole.

Kun viime vuoden lopulla postityöntekijät kävivät kiivaita neuvotteluja valtio-omisteisen Postin kanssa, käytettiin suunniteltuja rajuja heikennyksiä lyömäaseena hallitusta vastaan ja vaadittiin hallitusta tilille. Nyt kun teollisuuden aloilla, palvelualoilla ja julkisella sektorilla ammattiliittoja vaaditaan nielemään raskaita heikennyksiä, säilyttämään kilpailukykysopimuksen heikennykset ja “varjelemaan Suomen kilpailukykyä”, on oikeistomielinen leiri tavalliseen tapaansa ryhmittynyt voimakkaasti työnantajien taakse.

Työnantajien kipupisteet ovat tuttuja. Suomen kilpailukyky ei kestä kilpailukykysopimuksen perumista tai palkankorotuksia. Keskitettyjä neuvotteluja ei voida enää käydä ja työpaikoille on pikimmiten saatava paikallista sopimista. Työntekijöiden lakkoilu johtaa kestämättömiin tappioihin ja tyhjentää teollisuuden tilauskirjat. Kansanedustaja Hjallis Harkimo on ehtinyt jo parahtaa, miten Suomessa ei koskaan aiemmin ole ollut yhtä paljon lakkoja kuin nyt. Retorinen liioittelukin huomioon ottaen väite on aiempiin vuosikymmeniin verrattuna ilmeisen valheellinen ja säilyttää kaiken vastuun työntekijöiden harteille ikään kuin neuvotteluissa ei olisi toista osapuolta.

Viime vuosina työnantajien ja oikeiston pyrkimykset liittojen murskaamiseksi ovat olleet armottomia. Liittoja vastaan pystytetty Yleinen työttömyyskassa on jo pitkään repinyt työntekijöitä irti liitoista. Vuodesta 2016 lähtien Elinkeinoelämän keskusliitto on keskitettyjen palkkaratkaisujen sijasta siirtynyt liittokohtaisiin neuvotteluihin. Juha Sipilän hallitus otti työntekijäliitot kuristusotteeseen pakkolaeilla uhkaamalla. Työnantajat uhkaavat toistuvasti myös lopettaa liittojen jäsenmaksujen perimisen.

Oikeisto tulee aina inhoamaan työntekijäliittoja, jotka pyrkivät vahvaan yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ja solidaarisuuteen. Ennen kaikkea katseen tulisi ollakin työntekijöissä. Tärkeää olisi saada jokainen huomaamaan, että ihmisarvoisista eduista ja palkoista huolehditaan parhaiten yhdessä rivissä seisomalla. Työnantajien hyväntahtoisuuteen luottaminen on lyhyt tie. Jokainen työntekijä ei ole upea neuvottelija, joka juuri hän saa työnantajalta mahtavat edut.

Viimeiset 200 vuotta työnantajat ovat päivitelleet, miten talous ei yksinkertaisesti kestä palkankorotuksia, työnantajien vastuiden lisäämistä ja vastuullisia työmarkkinoita. Työntekijän on varaa sivuuttaa ammattiliitot vain silloin, jos hän uskoo etteivät hänen alansa työehdot koskaan tule heikentymään tai hänestä itsestään tulee vielä jokin päivä kapitalisti. Kaikkien muiden kannattaa pitäytyä yhdessä rintamassa ja muistaa, että vain työntekijät voivat ajaa työntekijöiden etuja. Lakkoja rikkovan työntekijän taas kannattaa katsoa 200 vuotta menneisyyteen ja selvittää itselleen, millaisten jättiläisten harteilla hän 2020-luvun Suomessa seisoo.

Lisää aiheesta Vasen Kaista-verkkolehdessä:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.