Yhdysvaltojen presidentinvaalit marraskuussa 2020 kiinnostavat tiedotusvälineitä ja kaikkia jotka vielä jaksavat olla huolissaan maailmanpolitiikan nykytilasta. Suurvaltojen poliittinen tilanne vaikuttaa muihinkin kuin oman maan kansalaisiin.
Kiina vasta rakentaa uutta ”silkkitietään”. Venäjä on alueellinen suurvalta, joka koettaa laajentaa vaikutusvaltaansa Syyrian, Venezuelan, Afrikan avulla. Intia on suuri, mutta suuria ovat ongelmatkin eikä pääministeri Narendra Modin sisä- ja ulkopolitiikka niitä ainakaan pienennä. Yhdysvallat on toistaiseksi ylivoimainen globaali suurvalta, jonka vaikutus tuntuu koko planeetalla.
Trumpin saavutuksena on ollut jyrkentää Yhdysvaltojen poliittista ja sosiaalista kriisiä, lisätä sodanuhkaa purkamalla ja jättämällä uusimatta kansainvälisiä sopimuksia ja pahentaa ihmiskuntaa uhkaavia ilmasto- ja ympäristökriisejä.
Kirjoitin toukokuussa 2017:
”Kun Neuvostoliiton gerontokratian ukkokaarti kokoontui aikanaan vastaanottamaan juhlapäivien paraateja Punaisella torilla, länsimaiset tarkkailijat harrastivat kernaasti niin sanottua kremlologiaa [–].
Yhdysvaltojen uusi presidentti näyttää synnyttävän hallintonsa ja toimiensa selitysopiksi hiukan samanlaista poliittista astrologiaa: hänen ympärillään parveilevien klikkien ja yksittäisten lähipiirin henkilöiden kulloistakin etäisyyttä tai läheisyyttä aurinkokuninkaaseen tarkkaillaan kiihkeästi kuin kuumemittaria teho-osastolla”.
Trump on perintömiljonääri, mitätön tositv-tähti ja ahne vaikka usein epäonnistunut yrittäjä. Poliittisen kokemuksen puute, nepotismi, skandaalit ja tavallista vajavaisemmat tiedot ja taidot eivät vielä tee hänestä ainutlaatuista ilmiötä. Maan kyky tuottaa tällaisia poliitikkoja on ehtymätön. Entä jos John McCain olisi voittanut vuoden 2008 presidentinvaalit ja nostanut varapresidentikseen sivistystä säkenöivän Sarah Palinin?
Ja Yhdysvaltojen politiikassa voi menestyä Trumpin tyylilajissa myös paremmilla tiedoilla. Esimerkiksi Time-lehden vuonna 1995 ”Vuoden mieheksi” valitseman historianprofessorin ja edustajainhuoneen entisen puhemiehen republikaani Newt Gingrichin poliittiset huippusaavutukset eivät hevillä unohdu vaikka kuinka yrittäisi.
Trump ilmentää maansa poliittista sanomaa sellaisena kuin se todella on: ”America First”. Hän on aito moukka, karkea rabulisti vailla edeltäjiensä hiotumpia esiintymistaitoja, sulavaa valehtelua ja osaavaa virkamieskuntaa ja avustajajoukkoa.
Venäläiset muistavat varmaan edelleen Bill Clintonin rinnalla tv-kameroiden edessä huojuneen Boris Jeltsinin ja Yhdysvaltojen presidentin hillittömän naurukohtauksen Venäjän karhun edesottamuksia katsellessaan. Trump on antanut heille vihdoin täyden hyvityksen: Yhdysvalloista on tullut kämmeneensä tirskuvan maailman jatkuva pilkan kohde.
Trumpin rooli muistuttaa Douglas Adamsin tieteisparodian kaksipäistä ja kolmikätistä huijaria ja galaksin presidenttiä Zaphod Beeblebroxia, jonka tosiasiallinen tehtävä on ohjata ihmisten huomio pois sieltä, missä todellinen valta on. Trump ei ikävä kyllä ole fiktiivinen hahmo. Hänellä on todellista valtaa, ja sitä on paljon.
Mutta harkitun vallankäytön sijasta hän vetää tiedotusvälineiden huomion puoleensa tehtyään virastaan jatkuvan tv-shown, jossa kaikki pyörii yhden miehen temppuilun ympärillä ja näyttämönä on Valkoinen talo. Kulisseissa on pimeää eivätkä tiedotusvälineet suinkaan revi myyvimpiä juttujaan maan poliittisen järjestelmän ja talouselämän todellisista rakenteista ja valtasuhteista.
Italialainen kolumnisti Alessandro Robecchi tiivisti heinäkuussa 2020 ulkopuolisen tarkkailijan ällistyksen:
”Lyhyesti sanoen [–] pitäisi käsittää kuinka pirussa on päässyt käymään niin että Amerikka on muuttunut ”alitajuntamme kolonialisoineesta” (Wim Wenders) poliittis-sotilaallis-kulttuurisesta kolossista jonkinlaiseksi valtavaksi sirkukseksi parrakkaine naisineen, kahdeksaan laskevine koirineen, Grönlannin ostoa havittelevine presidentteineen, tyyssijaksi hampaisiin saakka aseistautuneille hulluille”.
Ei kannata silti uskoa, että häntä heiluttaisi sirkuskoiraa. Donald Trump ei ole Yhdysvaltojen nykytilan perussyy vaan seuraus ‒ ei välttämättä päätepiste ‒ eikä hänen korvaamisensa kellarista kaivetulla koronaevakko Joe Bidenilla merkitsisi paluuta mihinkään kuviteltuun ”normaalitilaan ennen Trumpia”, vaikka monimiljonääri Nancy Pelosin ja kumppaneiden taakse ryhmittyneet demokraattipuolueen silmäätekevät niin uskottelevat.
Heidän suurin huolensa näyttää näissäkin presidentinvaaleissa olevan mahdollisimman nopea paluu siihen vanhan poliittisen eliitin ‒ niin demokraattien kuin republikaanien ‒ kansalta kyselemättä johtamaan korkeaan politiikkaan, jota Hillary Clinton ei onnistunut jatkamaan tavoitellessaan Valkoisen talon emännyyttä.
Kaikki presidentin miehet
Trump on presidenttikautensa aikana koonnut ympärilleen oman näköisensä hallinnon erottamalla hallituksestaan, neuvonantajistaan ja virkamiehistöstään itselleen epämieluisat henkilöt näiden pätevyydestä tai mistään muustakaan piittaamatta.
Organisaatiomalli näyttää olevan peräisin pikemmin Venäjältä, Valko-Venäjältä tai Turkista ‒ tai mafialta ‒ kuin läntisistä demokratioista: yksi johtaja, jonka sana on ainoa laki. ‒ Tai ehkä Trump on pakolaisia ja mielenosoittajia terrorisoivine rajavalvonta-armeijoineen oman aikansa rauhantuomari Roy Bean, ”Pecosjoen länsipuolen laki”.
Lojaalin mutta ei ihan tarpeeksi lojaalin Jeff Sessionsin jälkeen Trumpilla on vihdoin omien vaatimustensa mukainen oikeusministeri: William Barr on kuin Francis Ford Coppolan Kummisetä-elokuvien lakimies Tom Hagen, jolla on vain yksi asiakas.
Kun tiedustelupomo Mike Pompeo siirtyi ulkoministeriksi Trumpille pettymyksen tuottaneen ExxonMobilin entisen johtajan Rex Tillersonin jälkeen, Pompeon jäljessä vaelsi kokonainen sorsapoikue West Pointin sotilasakatemian vuoden 1986 vuosikurssin entisiä oppilaita, jotka ovat sijoittuneet korkeisiin asemiin ulko- ja sotilaspolitiikassa.
Samoin kuin hänen hallituksensa, myös Trumpin peruskannattajakunta on loppuun asti uskollista. He äänestävät häntä myös marraskuussa 2020. Presidentillä on kuitenkin poliittisia vastustajia republikaanipuolueessa. Monet syvästi moraalista ‒ varsinkin toisten ‒ huolestuneet republikaanit vastustavat tämän republikaanipresidentin uudelleenvalintaa.
Historian tuomiolla
The Atlantic-lehteen kirjoittava kokenut toimittaja ja professori Anne Applebaum pelotteli hiljan Trumpin tukijoita republikaanipuolueessa varoittamalla esimerkkien avulla, kuinka ”historia tulee tuomitsemaan rikokseen osalliset”. Yhdysvaltojen demokratian traditioiden puolesta vedotessaan hänelle jää vanhan tädin osa varoitella hurjia mukuloita rikkomasta antiikkisia perintökaluja.
Applebaumin ja monen muun päättelyssä on pielessä oletus, että on kysymys vain yksilöiden moraalisista valinnoista: Moraaliltaan heikot yksilöt ne vain kelvottomuuttaan turmelevat hyvän järjestelmän ja kannattavat Trumpia.
Itäisen Euroopan ja edesmenneen Neuvostoliiton historiaan hyvin perehtyneeltä toimittajalta jää arviossaan huomaamatta, että juuri samaa perustelua käytettiin aikanaan ‒ ja käytetään parhaillaan Valko-Venäjällä ‒ niissä maissa joiden suhteen hän koettaa Yhdysvaltojen paremmuutta osoittaa: virallisen selityksen mukaan vika oli aina ahneissa, juonivissa ja pettävissä ihmisissä (tai ”ulkomaisissa agenteissa”), ei koskaan itse neuvostojärjestelmän kelvottomuudessa.
Gilles Martinet totesi ”kommunismin viisiä kasvoja” tarkastelevassa kirjassaan, että jos kysyy uskooko Neuvostoliiton kommunistisen puolueen keskuskomitea yhä sosialismiin voisi yhtä hyvin kysyä, uskovatko katolisen kirkon kardinaalit edelleen jumalaan.
Valta ja sen säilyttäminen on itsetarkoitus. Aatteella ja uskolla ei ole mitään merkitystä. Stuart Stevens osuu Applebaumia paljon lähemmäksi totuutta sanoessaan, että ”republikaanit ovat olemassa vain valitakseen republikaaneja. Heillä on vain yksi ajatus: Kuinka voimme voittaa?”
Stevensin mielestä ei ole kysymys vain republikaanipuolueen vähittäisestä liukumisesta pois demokraattisista arvoistaan ja ihanteistaan vaan siitä että se ei ole noita arvoja koskaan edustanutkaan.
Applebaum ottaa esimerkiksi moraalisen ryhdin lysähtämisestä tunnetun republikaanin Lindsey Grahamin, joka muuttui Trumpin arvostelijasta liehakoksi. Mutta kun toimittaja vertaa Grahamia ja entistä presidenttiehdokasta Mitt Romneya ja esittelee Romneyn periaatteen miehenä, se osoittaa vain ettei Trumpia vastaan nouseminen vielä paljon moraalia vaadi.
Eikö samainen Romney jäänyt rikkaille suunnatussa vaalivarojenkeruutilaisuudessaan vuonna 2012 kiinni väitteestä, että 47 prosenttia kansasta ei maksa veroja, elää sosiaaliturvalla ja äänestää siksi Obamaa?
Historioitsija Rick Perlstein tiivisti miehen uran jo v. 2012: ”Mitt Romney on valehtelija”. Toimittaja Steve Benen piti aikanaan kirjaa Romneyn kroonisesta valehtelusta (verkossa ”Chronicling Mitt’s Mendacity”); mutta ei hän tietenkään mestarivalehtelija Trumpille pärjää. Trump on valehtelun Usain Bolt. Trump oli The Washington Postin laskujen mukaan valehdellut tämän vuoden heinäkuun 9. päivään mennessä presidentin virassaan jo 20 000 kertaa.
Applebaumin luulisi tietävän, että niljakkeen vertaaminen nuljakkeeseen on jotain, mikä sopii paremmin sienioppaaseen.
Nancy Pelosin ‒ satojen lakiesitysten tahallisen jarruttamisen vuoksi ‒ ”Viikatemieheksi” ristimä senaatin republikaanienemmistön johtaja Mitch McConnell ja muut silmäätekevät republikaanipoliitikot tuskin pelkäävät tulevaa historian tuomiota. He pelkäävät äänestäjiä ja ovat epäröimättä Trumpin takana, koska heidän poliittinen tulevaisuutensa saattaa riippua presidentinvaalien tuloksesta.
Kapina laivalla
Vaalien lähestyessä Trumpin arvostelijoita alkaa Mitt Romneyn ohella löytyä muitakin puolueen taustajoukoissa. Järjestäytyneen vastarinnan ilmauksia on esittänyt muiden muassa joukko ilmoituksensa mukaan aiemmin republikaaneja kannattaneita sotaveteraaneja, jotka kutsuvat Trumpia ”valehtelevaksi kutsuntojenkarttajaksi”. Tällä vetoomuksella voi olla jotakin vaikutusta. Sotaveteraanejahan Yhdysvalloissa riittää ikuisten sotien lopputuotteena.
Ja vaalitaistelun tiimellykseen ovat lähteneet myös Lincoln Project, 43 Alumni for Biden, Republican Voters Against Trump… Presidentti lienee silti paljon huolestuneempi Yhdysvaltojen kauppakamarin lausumasta, jonka mukaan Trump on pahaksi liiketoimille. Suuri diilintekijä ei varmasti halua ärsyttää kapitalismin luvatun maan kauppasodista hermostunutta kaikkivaltiasta liike-elämää.
Trumpin kolhitulle arvovallalle oli varmaan kolaus myös voimakkaan liittolaisen ja varauksettoman kannattajan kääntyminen häntä vastaan, kun Northwestern Universityn lainopin professori, Federal Societya johtava Steven Calabresi pahoitti julkisesti mielensä Trumpin pohdittua, pitäisikö presidentinvaaleja lykätä.
Trumpia vastaan ryhmittyneet yksilöt ja yhteenliittymät ovat varmasti huolissaan oikeasta asiasta. Ulkopuolisen silmin on kuitenkin outoa, että nämä ilmeisen ongelmitta George W. Bushin (ja hänen varapresidenttinsä Dick ”Darth Vader” Cheneyn) politiikkaa kannattaneet republikaanit ovat nyt äkkiä kovin huolissaan puolueensa ja maansa moraalista ja pitävät samalla edelleen arvojohtajanaan George W. Bushia…
Mutta onhan Yhdysvallat suuri ja suuripiirteinen. Mitäpä nyt yhdestä Guantanamosta ja Abu Ghraibista ja Irakin tuhoamisesta. Sodan aloittamiseksi valehdeltiin, että Irakilla oli muka joukkotuhoaseita vaikka varmuudella oli tiedossa ettei niitä ollut.
Runsaita öljyvaroja sillä sen sijaan oli, ja ne piti saada Yhdysvaltojen haltuun. Se oli Irakin sodan todellinen syy niin kuin esimerkiksi entinen keskuspankin johtaja Alan Greenspan ja Bushin valtiovarainministerinä joulukuuhun 2002 toiminut Paul O’Neill ovat vahvistaneet. George W. Bush oli harkinnut sotaa kuukausia ennen vuoden 2001 syyskuun 11. päivän terrori-iskua, joka antoi sopivan tekosyyn. Irakilla ja diktaattori Saddam Husseinilla ei ollut tuon terroriteon kanssa mitään tekemistä.
* * *
Toimittaja Chauncey DeVega kommentoi huhtikuussa 2017 mielipidetiedustelua, jonka mukaan Donald Trumpin kannattajista 96 prosenttia olisi edelleen äänestänyt häntä: ”Ovatkohan amerikkalaiset äänestäjät ihan vain typeriä”.
‒ Muitakin retorisia kysymyksiä varmasti esitetään taas ennen marraskuun presidentinvaaleja ja niiden jälkeen.
(7.8.2020)
Lue artikkelin aikaisemmat osat:
Amerikkaa etsimässä ‒ osa 1: maailmanvaltana (25.9.2020)
Amerikkaa etsimässä ‒ osa 2: kyynelten polkuna (2.10.2020)
Amerikkaa etsimässä ‒ osa 3: demokratiana (9.10.2020)
Lainaus Vesa Suomisen varhaisemmasta artikkelista:
Auringonlaskun maa (27.5.2017)
Lue lisää muualta verkossa:
Sekä Trump että Biden voivat julistautua voittajiksi – USA:n presidentinvaalista voi tulla ennennäkemätön demokratian testi (Esko Varho, Yle, 18.10.2020)
Trump on merihädässä – Rotat jättävät uppoavan laivan Washingtonissa (Mika Hentunen, Yle, 11.10.2020)
Trump vs. World, Round 2 (Ryan Heath, Politico, 9.10.2020)
Republicans are finally ready to diss Don (John F. Harris ja Melanie Zanona, Politico, 9.10.2020)
History Will Judge the Complicit. Why have Republican leaders abandoned their principles in support of an immoral and dangerous president?(Anne Applebaum, The Atlantic, July/August 2020 issue)
Podcast-sarja, käynnissä
The Intercept, Intercepted-podcast: AMERICAN MYTHOLOGY