Kansan ääni on kuulunut lähinnä lehtien yleisönosastoissa ja henkilökohtaista-palstoilla. Somettaako kansa vihdoin itsensä vallanpitäjien kuulo- ja näköetäisyydelle? Tätä tarkastellaan Juha Drufvan juttusarjassa Kansan sana journalismissa.
Älä turhaan lausu omaa nimeäsi, sillä Media ei jätä rankaisematta sitä, joka oman nimensä turhaan lausuu.
Suomen kansakunnan muokkaustyön alkumetreillä 1800-luvun alussa alkoi käydä kova ristiveto uskonnon ja kirjallisuuden suuntien etsimisessä.
Luku- ja kielitaitoinen sivistyneistö nautiskeli muodikkaasta romantiikan tunteilusta kirjallisuuden kautta. Luku-, kirjoitus- ja kielitaidottomalta rahvaalta tällainen tunteiden ilmaisukanava puuttui.
Herätysliikkeet alkoivat protestoida uskonnollisromanttisessa hengessä kirkon ulkokohtaisuutta vastaan. Ne vaativat, että uskoa piti tarkastella sisältä päin, sielun ääntä kuunnellen.
Kirkon piirissäkin valistuksen hengessä uskonnosta haluttiin säilyttää vain sellainen aines, mistä oli jotain hyötyä. Uskonnollista innostusta pidettiin kiihkoiluna ja haluttiin tunnustaa vain se, mikä oli ensi näkemältä selvää kylmän järkeisopin näkökulmasta.
Rahvaalla ei ollut esittää tätä yläluokan edustamaa asiallista viileyttä vastaan muuta todistusaineistoa kuin rajut tunteenpurkaukset. Ne osoittivat, että pappi oli lähettänyt mielikuvitustaan ja sydäntään kirkkoon lääkitsemään tulleen rahvaan pois tyhjin toimin. Väkevän romanttisen kaipuun vanavedessä tämä patoutunut tunnetyhjiö synnytti uskonnolliset herätysliikkeet.
Juhani Ahon vuonna 1890 lastukokoelmassaan lanseeraama katajainen kansa katsoi uutterasti taaksepäin. Vaikka sieltä ei hääppöiset näkymät avautuneetkaan, tulevaisuus epäilytti vielä enemmän.
Elämänarvot puntarissa
Eino Leino arvioi vuonna 1909 Juhani Ahon teoksen Kevät ja takatalvi. Hän maalaili, että pietismi oli katajaisen kansan oman syvällisimmän olemuksen syvyyksistä kumpuava puhtaan uskon ja sanan vaatimus.
Leinon mukaan Aholle pietististä uskoa tunnustava herännäisjohtaja Paavo Ruotsalainen (1777–1852) edusti kansalle korkeampia arvoja kuin muodikas kansallinen herätys tai talonpoikaisrealistien korostamat elämänarvot.
Syvällisin ja aidoin totuus löytyi silloin, kun terveen arkijärjen (common sense) järkeily loppui ja järki luovutti tosiasioiden pohtimisen uskonnollisille tunteille.
Tässä kipupisteessä ihminen huomasi maailmallisuuden turhuuden. Mitkään yhteiskunnalliset parannukset ja elämän kohennukset eivät tuoneet elämään todellista parannusta. Maallinen vaellus oli vain välivaihe suhteessa ikuisen elämän autuuteen. Tämän vuoksi paras lääke arkisen elämän tuomiin sielun haavoihin oli arjen vaivojen unohtaminen vaipumalla uskonnolliseen hurmosmaiseen haaveiluun.
Raamattu hyötykäytössä
Valistuksen deismiä ja vapaa-ajattelua kannattavat kirjailijat ja filosofit kampesivat vanhoja kristillisiä totuuksia jalustoiltaan ja vaativat yleistä kansanopetusta. Se asetti kirkon ja papiston uudenlaisten kysymysten eteen.
Maallistuminen uhkasi kirkon auktoriteettiasemaa. Kysymys siitä, kenellä oli oikeus tietoon ja totuuden arvioimiseen, kävi yhä kärjekkäämmäksi. Mikä oli oikeaa ja hyödyllistä tietoa, jota kansalle voitiin opettaa ja sitä sen avulla valistaa.
Valistusaika käänsi mielenkiinnon ehdottoman auktoriteetin tutkimattomien teiden pohtimisesta ihmiseen itseensä. Se tarkasteli ihmisjärjen saavutuksia ja luotasi ihmisen omia mahdollisuuksia parantaa omia elinolosuhteitaan.
Rahvaan edustajien taholta esitettiinkin syytöksiä, että sivistyneistö papit mukaan lukien, oli luopunut Raamatun kunnioituksesta ja sivistyneistö ajatteli ylimielisesti Raamatun lukemisen kuuluvan vain oppimattomalle rahvaalle.
Kärjekkäimmät kriitikot väittivät, että valistuksen ja hyödyn aikakauden sivistyneistö tulkitsi Raamattua kuin kasvitieteen, mineralogian ja psykologian oppikirjaa pelkän maallisen hyödyn näkökohdista.
Kansan keskuudessa elettiin menneissä hyveissä. Raamatun, Jeesus Siirakin kirjan, postillojen, katekismuksen, virsikirjan ja Siionin virsien asema ei ollut vakavasti uhattuna. Ilman kyseisten teosten tuntemista ei myöskään kansan syvien rivien mielenliikkeiden tunteminen ollut mahdollista.
Tästä syystä Runebergiä ja Lönnrotia kiinnosti virsien merkitys kansan elämässä. Onhan Siionin virsiä sanottu suomalaisen rahvaan bluesiksi. Lönnrot liittyi 1863 virsikomitean jäseneksi. Hän sepitteli runsaasti virsirunoutta. Vuoden 1886 virsikirjassa oli 17 Lönnrotin omaa virttä, sekä 64 hänen suomentamaansa.
Hurskaita toiveita ristiriitaisessa maailmassa
Herännäisyyden tuulet alkoivat puhallella valistuksen ja romantiikan ristivedossa samaan aikaan, kun Suomi oli liitetty osaksi Venäjää. Maan tulevaisuus oli tiukasti sidottu yksinvaltaisen keisarin henkilöön ja tämän hyväntahtoisuuteen.
Napoleonin sotien jälkeinen Pyhä Allianssi ei katsonut hyvällä aisan yli potkijoita, ei myöskään uskonkiihkon nimissä tehtyjä tekoja tai uskonnon varjolla pidettyjä puheita.
Kansan keskuudessa leviävä herännäisyys imi vaikutteita 1600-luvun saksalaisesta pietismistä ja 1500-luvun sveitsiläisestä kalvinismista. Pietismi patisti ihmistä miettimään ja keskittymään yksinomaan oman sielunsa pelastamiseen kadotukselta. Vain sielun syövereiden väsymätön tutkiminen esti lankeamasta maallisten pikkuseikkojen pauloihin, kun Herra kutsui omiaan. Tässä pelko ja elämänhalu sekoittuivat oudoksi vyyhdeksi, ettei tiennyt, kummanko ääntä olisi pitänyt ensisijaisesti kuunnella.
Herännäisliikkeisiin tuli hengellisiä vaikutteita monelta suunnalta. Varhaisin niistä oli Philipp Jakob Spenerin (1635–1705) pietismi, joka oli saanut jalansijaa vuosina 1700–15 suuressa Pohjan sodassa Venäjän ja Siperian vankileireille joutuneiden kaarlelaisarmeijan upseerien keskuudessa. Se saapui Suomeen Baltian varuskuntakaupunkien kautta.
Spenerin pääteoksessa Hurskaita toiveita esitettiin luterilaisen kirkon uudistusohjelma. Ihmisiä kehotettiin lukemaan Raamattua, välttämään uskonkiistoja ja panemaan enemmän painoa kristilliseen elämään kuin opillisiin kysymyksiin. Yhteiskunnan maallistuminen tuli korvata elävällä kristillisyydellä. Spener toimi ylihovisaarnaajana Saksin vaaliruhtinaan hovissa Dresdenissä sekä myöhemmin pappina Berliinin Brandenburgin vaaliruhtinaan kutsusta.
Holger Pohjola-Pirhosen mukaan tämän puhdasoppisuuden pohjalta nousseen kovan ja karun persoonallista uskonelämää korostavan soturikristillisyyden ydin kirkastui elettäessä vuosikausia silmätysten kuoleman kanssa sekä myöhemmin sotavankeuden ja muukalaisuuden vuosina.
Luksuskulttuurin tavoittelu torjuttiin
Samaan aikaan, kun herännäisyys alkoi vaatia yhä tiukempaa sitoutumista Raamatun ilmoittamaan sanaan, Suomen kulttuuristen johtohenkilöiden ja sivistyneistön keskuudessa virisi halu rakentaa Suomesta kukoistava kansakunta, jolla olisi korkea sivistys- ja koulutustaso sekä oma vahva kulttuuri.
Kansan syvien rivien perustuntoja tutkailevat pietistiset herännäispiirit eivät tätä luksuskulttuuritavoitetta valtion johtohenkilöiden kanssa jakaneet eivätkä hyväksyneet. Sen sijaan he alkoivat saarnata maailmankielteisyyden sanomaa, jossa isänmaa löytyi taivaasta, eikä suinkaan tästä maailmasta.
Pietistien silmissä siinsi syvän uskonnollisen herätyksen kokenut uusi ihminen. Tähän muottiin eivät sopineet kansakunnan rakentamiseen liittyneet ajatukset. Päinvastoin kulttuuri, taide, koulutus, sivistys, kirjallisuus ja runous näyttäytyivät turhanpäiväisiltä, jopa sielulle vahingollisilta asioilta, synnilliseltä luksukselta.
Ne saivat ajatukset kääntymään pois Jumalasta ja oman sielun tilasta. Kansakunnan rakentaminen nähtiin täysin turhana ja turmiollisena hankkeena yksilön sielunpelastukseen verrattuna.
(Riikka Purra ja Petteri Orpo jatkavat urhoollisesti tätä herätysliikkeiden kulttuurikielteisyyttä. Helvetin pelon on korvannut valtion velka).
Monien pappien keskuudessa valistusajan vapaammat tuulet aiheuttivat kuitenkin sen, että tämän maailman tuomat etuudet kohosivat saarnoissa etusijalle. Papin sivuuttaessa saarnassaan synnin synkeyden, parannuksenteon välttämättömyyden ja armon autuuden, se aiheutti syvää hämmennystä rahvaan keskuudessa.
Papit salonkileijonina
Valistushengen ja talousrationalismin autuuden lävistämä pappi saattoi saarnata tuntikausia lunastuksen sanan sijasta lampaanjalostuksesta ja pellon lannoituksesta. Tämän päätteeksi pappi saattoi vakuutella, että avokätinen hyväntekeväisyys toi varmuuden sielun pelastuksesta.
Ainaisen nälän, sairauden ja kuoleman varjon alla elävä kirkkokansa katsoi saaneensa sielunsa hätään kiviä leivän asemesta.
Ja 1800-luvulle tultaessa varsinkin nuoremman papiston piirissä oli tullut yhä suositummaksi maailman ystävyyden etsiminen kaidan tien etsimisen sijaan.
Samaan aikaan murheittensa alla huokaava kansa ryhtyi etsimään taivaallista isänmaata, kun maallisella isänmaalla ei ollut muuta annettavaa kuin pettuleipää.
Kansan hädästä piittaamatta moni valistuskärpäsen puraisema pappi pitikin vaikutusvaltaisten ja ylhäisten henkilöiden seuraa, viljan- ja karjankymmenysten runsautta sekä hyvää ruokapöytää pappiskutsumusta tärkeämpänä.
Papeista oli hyvää kyytiä kehittymässä salonkileijonia, jotka oppineen nokkelin sanankääntein selvittivät tiensä seurapiirien suosioon.
Tämä ilmiö aiheutti pappisviran arvostuksen alenemisen niin yläluokan kuin kansan keskuudessa. Papin uralle hakeutuvien määrä varsinkin sivistyneistön piirissä romahti jo 1700-luvun lopulla.
Rahvas alkoi vaatia uskontoon enemmän potkua, tunnetta ja mielikuvitusta samoin kuin romantiikan suuntauksen edustajat halusivat antaa tunteille enemmän sijaa taiteessa ja runoudessa.
Omintakeinen kansanrunous
Saksalaisen papin J.G. Herderin (1744–1803) vastaisku valistuksen viileälle asiallisuudelle oli, että luonnontilassa tai maaseudulla elävä ihminen puhui voimallisesti ja vakuuttuneesti. Puhuessaan omalla murteellaan, kansanihminen oli ylivoimainen verrattuna sivistyskansan jäseneen, joka vain toisteli muiden ajatuksia.
Herder asetti kansanrunouden klassisen runouden edelle, koska klassistinen runous oli vain jäljittelyn tulosta ja siltä puuttui omintakeisuus, joka on kaiken aidon taiteen tuntomerkki. Kansanrunous puolestaan kuvasi aitoa kansanihmisen persoonallista erikoislaatuisuutta. Elias Lönnrot napsi näitä ideoita omiin hankkeisiinsa.
Kansa halusi omista lähtökohdistaan samaa kohdistaen kuitenkin kaipuunsa hengellisen ilmaisun rikastuttamiseen. Virallinen kieli oli ruotsi, kansa oli suurelta osin luku- ja kirjoitustaidotonta eikä suomenkielistä kirjallisuutta ollut. Kansa jäi auttamatta kirjallisten ja taiteellisten harrastusten ulkopuolelle.
Siinä mielessä herätysliikkeet merkitsivät askelta kohti eksistentialismia, kansan omaa kulttuuria, jota suodatettiin Raamatun tarinoilla. Pentti Haanpää tunsi Raamatun kauttaaltaan ja viittasi siihen teoksissaan noin 700 kertaa. Erityisen raamatullisia ovat Haanpään 1930-luvun yhteiskuntakriittiset romaanit.
Papisto puolestaan katsoi itse olevansa paras asiantuntija uskon asioissa. Se katsoi kykenevänsä huolehtimaan Suomen kansan hengellisestä johdatuksesta tarvitsematta siinä herännäismaallikkojen apua tai varsinkaan näiden antamia johtamisneuvoja.
Telppäs-niityn hurmosherätys
Kansan keskuudessa kuivakiskoinen hyödyn, valistuksen ja onnellisuuden oppi sai aikaan voimakkaan vastareaktion herätysliikkeiden myötä. Pohjois-Savon herännäisyyden syntymähetkenä pidetään hurmoksellista herätystä, joka tapahtui heinäkuussa 1796 Lapinlahden Savojärven kylän Telppäs-niityllä, Lapinlahden kirkon lähellä.
Kesken heinänteon tuli raju tuulenpuuska, jolloin niityllä olleet Asikkalan ja Heikkilän talon ihmiset kokivat kuin suuri käsi olisi kaatanut heidät maahan. Koska Ilmatieteen laitoksen kovan tuulen varoitusta ei tuohon aikaan ollut saatavissa, tulkitsivat niityllä olijat ilmiön Pyhän Hengen ilmestymisenä.
Lisäksi jotkut heistä alkoivat puhua kielillä ja nähdä näkyjä. Kielenoppimisen pikakurssit yhdessä muiden shokeeraavien tekijöiden kanssa saivat niityllä olijoissa aikaan voimakkaan hengellisen herätyksen. Aluksi tämä tieto syvästä hengellisestä kokemuksesta levisi kyläläisten keskuuteen ja nopeasti myös laajemmalle.
L.J. Niskanen kertoo muistokirjassaan muutamien Telppäs-niityllä mukana olleiden saaneen kyvyn vaipua horrostilaan ja saarnata unissaan. Tunnetuin heistä oli Juhana Martiskainen, joka horrostilaan jouduttuaan meni tunnottomaksi. Hartaustilaisuuksissa hän vaipui tainnoksiin ja alkoi saarnata. Paavo Ruotsalaisen kertomuksen mukaan horrostilassa Martiskainen nuhteli ja tuomitsi ihmisiä: ken oli totisesti Herran edessä, ken petollisesti ja jaetulla sydämellä, toisin sanoen vanhurskasta teeskennellen. Martiskaisen horrostilassa pitämiä saarnoja kuulijat pitivät sekä voimallisina että Raamattuun perustuvina.
Liikkeen johtajaksi nousi Torniosta paikkakunnalle muuttanut pyöräntekijä Juhana Puustjärvi, sotilasnimeltään Lustig. Hän asui torpassaan Iisalmen Ollikkalan kylässä ja hankki uskonveljilleen hengellisiä kirjoja ja hoiti heidän sielujaan hyvien puhujanlahjojensa avulla.
Ukko-Paavo herätysliikeen johtajaksi
Luonteeltaan Lustig oli suvaitsevainen ja elämänmyönteinen. Hän soitteli viulua ja hyväksyi tanssin ja kaikenlaisen maallisen ilonpidon, ja seurusteli mielellään suruttomienkin kanssa. Tästä syystä häntä ei katsottu kelvolliseksi johtajaksi.
Ennen pitkää Lustigin tilalle astui erämaan profeetta, jonka julistus- ja opetustyö alkoi kaikua Ylä-Savossa ja Pohjanmaalla. Nilsiän Aholansaaresta kotoisin oleva maanviljelijä Paavo Ruotsalainen tuomitsi Lustigin markkinoiman kristillisyyden, joka arkisen kilvoituksen sivuuttaen pani luottamuksensa hurmoksellisiin armonliikutuksiin. Samalla Ukko-Paavo julisti juopottelunsa ohessa sodan kaikkea maailmanmielisyyttä vastaan.
Ukko-Paavon evankeliumiin kuului, että ihmisen oli joka päivä aloitettava alusta, ikävöitävä armon Herraa silloinkin, kun Hän kasvonsa peittää ja murheeseen heittää. Tästä huolimatta oli korpitaipaleellakin uskon silmin tähyttävä kohti aikaa, jolloin salattu Herra, valossa asuva johdattaisi matkamiehen armonsa keitaalle.
Armon kerjäläisenä ihmisen oli etsittävä Vapahtajaansa, kunnes hän kerran Isän kotiin päästyään saisi nähdä tämän kasvoista kasvoihin.
Heränneiden katsannossa kansa ymmärsi kristillisyyden ytimen jotenkin niin, että Jumala osoitti vihansa ja tuomionsa turmeltuneelle ihmiselle elämän turvattomuuden ja kohtalon ankaruuden kautta.
Tämän puoleisen epävarman todellisuuden vastakohdaksi Jumala tarjosi lupauksen iänkaikkisesta elämästä. Tosin tämä armon lupaus oli lunastettavissa ankarien ehtojen vallitessa, joka edellytti ehdotonta kuuliaisuutta ja alistumista Jumalan tahtoon.
Ja nämä ehdot oli luettavissa ainoastaan Raamatusta Katekismuksen ohjeiden avustuksella.
Tieteen ja uskonnon ihmetohtorit
Tieteestä ei ole ollut uskonnon korvikkeeksi. Tiede ei tarjoa vastauksia rukoukseen, ystävyyteen tai ihmeisiin. Eikä sillä ole tarjota vastausta elämän tarkoitukseen. Tuomas Nevanlinnan mukaan tiede tarkastelee väsyneesti rakkautta kemiallisena ilmiönä ja ilmoittaa kuivasti, milloin maapallo ja koko maailmankaikkeus kutistuvat kokoon. Teknologia on megalomaanista, se on käynyt tieteen kanssa maailman hautajaisissa ja riemuitsee omasta eloonjäämisestään:
– Kun teknolgia mahdollistaa kuussa käymisen, se ilmoittaa ”valloittaneensa” avaruuden. Kun aivot hyrisevät kovalevyllä ja kirurgin geenitekonologian kera kokoonkursimaa ruumista katsotaan sopivassa valaistuksessa, on teknologia ”voittanut” kuoleman.
Tieteen tavoin moni saarnamies haluaa esiintyä ihmetohtorina nykyajan ihmisen elämänongelmissa, vaikka hänellä olisi annettavanaan hyvin vähän yhteiskunnallista tietoa.
Rahvaan syvimmät pyrkimykset ja tunnot jäivät kenties hämärän peittoon, kun ymmärrys herätysliikkeiden ilmiöistä rajoitettiin koskemaan vain uskonnollisia tunteita.
Olosuhteet muovaavat ihmisen
Rahvaan 1800-luvun herätysliikkeet ovat herättäneet tutkijoissa monenlaisia kysymyksiä. Jos uskonto mitätöi maailmassaolon arvottomaksi, eikö samalla ihmisen mielikuvitus ja sydän lähetetä pois tyhjin toimin? Miten näkymättömän Herran olemassaolosta voi saada täyden vakuuden?
Jos uskonto takaisi ihmisen persoonallisuuden yhtenäisyyden ja toimisi yksilön siteenä yhteiskuntaan ja arkielämään voittamalla yksilön ”onnettoman tietoisuuden”, silloin uskonto kenties auttaisi ihmistä tuntemaan ”olevansa kotona maailmassa,” ilman, että yksilön tarvitsisi kääntyä pois maailmasta.
Erosiko herätysliikkeiden kiihko rock- tai jalkapallofanien, saati radikaalien maailmanparantajien kiihkosta ja tunteenpurkauksista? Pohjimmiltaan kysymys oli varmaan myös pyrkimyksestä itsensä ilmaisemiseen, kansan sanasta, rakkauden ja seksuaalisten tunteiden pintaan kuohahtamisesta, modernistisen yksilön ilmaantumisesta esiin suomalaismetsistä!
Konkreettisessa todellisuudessa ihmiset eivät elä yksin omissa taivaallisen hengellisissä korkeuksissaan, vaan he elävät yhdessä toistensa kanssa iloineen ja suruineen. Olosuhteet muovaavat ihmisen.
Tällöin köyhän ainoa todellinen turva on toinen köyhä. Ja tämä arkirealistinen totuus alkoi paljastua vähitellen. Herätysliikkeiden vetovoima hiipui jäsenistön ja johtajien keskinäisiin erimielisyyksiin, johtajien kuolemaan tai väsähtämiseen. Kansan sana joutui palaamaan takaisin maan pinnalle, tunnustamaan että elämme sekä leivästä että kulttuurista.
Murheellinen totuuden henki
Herännäisyyden sanottiin olevan ilotonta, koska totuuden henki oli aina murheellinen. ”Parannuksen” tehtyään ihminen ikään kuin luopui aiemmista ajatuksistaan ja asenteistaan hymyilemällä menneisyydessään harjoittamalleen väärälle ajattelulle ja toiminnalle.
Valistus hylkäsi armon ja hyväksyi luonnon autonomian. Pietismi väheksyi luontoa ja muodosti lunastuksesta sisäisen koeteltavan pelastuksen, joka ohitti tärkeysjärjestyksessä kaiken muun.
Teologi Seppo A. Teinonen (1924–95) jakoi lahkot seitsemään perustyyppiin: täydellisyyteen pyrkijät, parantamisliikkeet, lopun odottajat, utopian rakentajat, salaisuuksien etsijät, oman arvovallan korostajat sekä uusien jumaluuksien inkarnaatiot.
Teinosen mukaan kirkko tekee virheen, jos se mukautuu liikaa maallistumisen vaatimuksiin tai jos se eristäytyy maallistumisen vaatimuksista. Pietistit eivät hyväksy, että kirkko on yhtä aikaa sekä yhteisö (kolnonia) että laitos eli instituutio. Tämän tapainen horjuminen saattaa viedä toisaalta ”yhdistyskirkkoon” tai ”kirkkolaitokseen”.
Vuoden 1918 jälkeen kaikki herätysliikkeet asettuivat poliittisesti oikealle, ja useat liikkeiden jäsenet olivat aktiivisesti mukana niin Akateemisessa Karjala Seurassa (AKS), Lapuan liikkeessä kuin Isänmaallisessa Kansanliikkeessä (IKL).
Sodan jälkeen herätysliikkeet ovat olleet omista poteroistaan tuomitsemassa ja jarruttamassa mitä erilaisimmilla perusteilla kaikenlaisia yhteiskunnallisia uudistuspyrkimyksiä.
Kirjoittaja on tamperelainen toimittaja ja tietokirjailija
Juha Drufvan aiemmat artikkelisarjat Filosofit journalismin kimpussa sekä Juoruja, journalismia, julkkiksia ovat ilmestyneet Kansan Uutisten verkkolehdessä sekä Drufvan esseekokoelmissa Jokamies joutilasluokan vahakabinetissa (Atrain & Nord 2020) ja Varjojen teatteria näkyjen torilla (Atrain & Nord 2023).