Maailma, Näkökulma

VESA SUOMINEN

15.7.2022 klo 11:29

Eurooppa lautasella

Venäjän suuria onnettomuuksia on, että se kuuluu toisen maailmansodan voittajavaltioihin eikä joutunut koskaan pakosta selvittämään välejään historiansa kanssa toisin kuin Saksa. Kuvassa voittajavaltioiden päämiehet, Ison-Britannian Winston Churchill, Yhdysvaltain Franklin Roosevelt ja Neuvostoliiton Josif Stalin Jaltan konferenssissa Krimillä helmikuussa 1945. (Kuva on julkaistu Wikimedia Commons -verkkokirjastossa lisenssillä CC BY 4.0)

Venäjän fasistisen hallituksen Ukrainassa käymä tuhoamissota synnyttää lukemattomia selityksiä. Syiden ja seurausten tulkitseminen ja seulominen on usein vaikeaa.  Olisi mukava saada selitykset valmiina lautasella.

Niin keisarillisen Saksan syntymisen kuin Saksojen yhdistymisen jälkeistä Euroopan historiaa voi havainnollistaa liemilautasen avulla. Kun sen asettaa pöydälle oikein päin, se kuvaa heikkoa keskustaa (Saksa) ja reunoilta (Venäjä) työntyvää painetta. Kun lautasen kumoaa, se esittää vahvan Saksan keskustaa ja väistyvää reunaa, heikkoa Venäjää.

Neuvostoliiton luhistumisen jälkeisen voimatasapainon omituisuuksia Euroopassa on ollut näytelmä, jossa vahva yhdistynyt Saksa on esittänyt heikkoa ja heikko Venäjä on käyttänyt rekvisiittanaan muinaisen Neuvostoliiton mahtia. Yhdysvaltojen käsitys Venäjästä on poikennut  eurooppalaisten näkemyksestä. 

Oman sukupolvensa yhdysvaltalaispoliitikkojen asenteen tiivisti republikaanisenaattori John McCainin halveksiva toteamus Venäjästä ”bensa-asemana, joka on naamioitunut valtioksi”. Demokraattiedustaja Denny Heckin tokaisu osoittaa jo hiukan suurempaa realiteettien tajua: Venäjä on ”bensa-asema, jolla on ydinaseita”.

Kaksi kotkaa, kolme päätä

Saksa on joutunut toisen maailmansodan jälkeen tekemään tiliä historiansa kanssa enemmän kuin mikään muu Euroopan valtio. Natsi-Saksan rikokset on puitu läpikotaisin tutkimuksen keinoin, ja tutkimustulokset ovat näkyneet yhtä hyvin kouluopetuksessa kuin maan asevoimien käyttämisen rajoituksina. 

Uusien sukupolvien ei ole sallittu unohtaa kuuden miljoonan juutalaisen ja miljoonien muiden ihmisten murhaamista. Suhtautuminen Israelin apartheid-valtioon on usein suorastaan harhaisen kunnioittavaa: asiallinenkin arvostelu saa helposti ”antisemitismin” leiman. 

Yhdysvaltojen omien markkinoidensa tarpeiksi maailmansodan jälkeen vauhtiin avittama Saksan talousihme ei ole saanut maata pyrkimään johtoasemaan Euroopassa. Historiasta on opittu jotakin, mutta ”Bundesadler”, Saksan musta vaakunakotka, on samalla saanut pallon jalkaansa. 

Historiansa pelossa Saksa ei ole ottanut itselleen suurempaa osaa eikä näyttävämpää johtajuutta Euroopan unionissa. Venäjän aloittama hyökkäyssota vaatisi päättäväisyyttä, mutta liittopäivävaalien tulos ei tuonut muutosta kristillisdemokraattien CDU:n Angela Merkelin johtaman edellisen hallituksen politiikkaan, kun vaalitulos nosti päähallituspuolueeksi sosiaalidemokraattien SPD:n. Sen  hapuileva ja jahkaileva politiikka on muistuttanut lähinnä elokuvaa Muumion paluu.

*   *   *

Venäjän kaksipäinen kotka on outo lintu. Venäjä on anomalia, poikkeus säännöstä. Se on eurooppalaisista kolonialistisista suurvalloista ainoa, joka havittelee kahden maailmansodan jälkeen edelleen etupiiriä, vaikka sen tekaisema ”historiallinen” perustelu on yhtä hatara kuin jonkun Boris Johnsonin hourailu Ison-Britannian menneen suuruuden palauttamisesta Brexitin avulla.

Venäjän suuria onnettomuuksia on, että se kuuluu toisen maailmansodan voittajavaltioihin eikä joutunut koskaan pakosta selvittämään välejään historiansa kanssa toisin kuin Saksa. Putinin Venäjän kovasti arvostama Hitlerin ja Stalinin pakti oli kahden jättiläisen yritys jakaa Euroopan kakku. 

Saksa petti sopimuksen. Neuvostoliitto joutui liittoutuneiden leiriin, ja puna-armeija pääsi Berliiniin. Ja Neuvostoliiton historiasta lukemattomine Stalinin ja Rodinan (isänmaan) puolesta kaatuneineen sävellettiin voittajien historiaa ilman riitasointuja.

Stalinismin ja koko Neuvostoliiton kauden miljoonien uhrien historiaa on tutkittu ja pohdittu lukemattomissa länsimaisissa tutkimuksissa, mutta sen merkitys on edelleen ruotimatta noiden hirmutekojen kotimaassa samaan aikaan kun Putinin diktatuurin sodat Tšetšeniassa, Syyriassa ja Ukrainassa ovat tarjonneet tilaisuuden yhä uusiin rikoksiin.

Jatkuvuus ja murros

Historiantutkijat ovat joutessaan pohtineet, oliko Neuvostoliitto historiallinen jatkumo suhteessa tsaarien ja keisarien Venäjään vai edustiko se murrosta.

Yhdysvaltalainen konservatiivinen Venäjän historian tutkija Richard Pipes oli sitä mieltä, että tämä historia oli jatkumoa. Toinen, yhtä tunnettu ja aivan yhtä konservatiivinen tutkija Martin Malia katsoi yhtä ehdottomasti, että kyseessä oli jyrkkä murros: Neuvostoliitto oli ”sui generis”, aivan omanlaatuisensa valtiomuodostuma.

Kun Boris Jeltsinin päämäärättä hapuillut Venäjä oli löytänyt tien takaisin vanhastaan tutulle autoritaariselle kurssille, Vladimir Putinin johtaman valtion piirteet näyttävät todistavan, että historiallisen jatkumon kannattajat olivat oikeassa.

Keisarillista Venäjää, Neuvostoliittoa ja Putinin kleptokraattista diktatuuria yhdistää isovenäläinen imperialismi, joka tavoittelee valtakuntaa pönkittävää ja palvelevaa etupiiriä. Osa näistä Venäjän valtapiiriin joutuneista maista ‒ esimerkiksi Ukraina ja Valko-Venäjä ‒ on historian kuluessa ollut herrakansalle enemmän tai vähemmän alistetun siirtomaan asemassa.

Sota

Ukrainan sota on osoittanut, että jos kenraalit käyvät eilispäivän sotia, rauhanystävät puolustavat tarmolla eilispäivän rauhaa, jolle ei ole edellytyksiä tämän päivän maailmassa. Euroopan unionin jäsenvaltiot eivät ole vielä ymmärtäneet tämän sodan luonnetta. Ne käyvät jo puuhakasta keskustelua Ukrainan jälleenrakentamisesta samalla kun venäläiset hävittävät maan tasalle kylän ja suurkaupungin toisensa jälkeen.

Venäjällä ei ole mitään aikomusta solmia rauhaa niin kauan kuin se ei itse ole viimeisessä ahdingossa ja niin kauan kuin kaikki sodan tuhoisat seuraukset koskevat vain ukrainalaisia. Jos Venäjä ei saavuta tavoitteitaan, se hävittää kostoksi Ukrainan alueesta mahdollisimman suuren osan mahdollisimman asumiskelvottomaksi.

Moni Ukrainan itsenäisyyttä kannattavakaan ei ole vielä usean sotakuukauden jälkeen tajunnut, että Venäjä ei käy sotaa vain Ukrainaa vaan koko Eurooppaa vastaan. Kustannus-hyötyanalyysien ja talouspakotteiden ohella EU-maiden pitäisi kiireimmin järjestää koko taloutensa sotatalouden kannalle säännöstelyineen, pakkosäästämisineen ja pakkokansallistamisineen ja kaikkine vaadittavine rajoituksineen. Koronaviruksen torjunta tarjosi hyvää harjoitusta.

On lopulta yhdentekevää, suuriko taloudellinen ja inhimillinen lasku Venäjän aloittamasta sodasta aikanaan lankeaa Euroopan maiden ja kansalaisten osalle. Lasku lankeaa joka tapauksessa, koska Euroopan maat ovat jo sodan osapuoli: juuri sitä Venäjä on tahtonut. Jos Eurooppa ei ole valmis maksamaan tuota laskua ja pysäyttämään osaltaan Venäjän sotavoimien marssia, se jatkuu Hitlerin natsien saappaanjäljissä Englannin kanaalin rantaa kohti. 

Varkaiden paratiisin diktatuuri tarvitsee tätä siirtomaasotaansa, joka suo sille samalla mahdollisuuden kiristää kuristusotetta omista alamaisistaan, kääntää näiden huomion pois maan sisäisistä ongelmista, nielaista Valko-Venäjän ja antaa Venäjälle taas kerran mahdollisuuden teeskennellä loukattua aggression uhria samaan aikaan kun sen säälimätön sotakone teurastaa ja ajaa kodeistaan miljoonia viattomia siviilejä.

On mahdollista että Venäjä jatkaa uhkailujaan ydinaseiden käyttämisestä. Siinä tapauksessa voi ehkä pohtia sitäkin, millaista olisi alistua uhkausten edessä ja olla elossa, mutta elää tuollaisella tuholla huolettomasti uhkaavan diktatuurin tahdottomana alamaisena niin kuin miljoonat venäläiset juuri parhaillaan elävät.

Lue lisää muualla verkossa:

McCain: Russia is a ’gas station’ (Burgess Everett, POLITICO, 26.3.2014)
Analyysi: Venäjä ei ole koskaan syyllinen – se vain reagoi (Kerstin Kronvall, Yle, 28.10.2016)
Molotov-Ribbentrop: why is Moscow trying to justify Nazi pact? (Andrew Roth, The Guardian, 23.8.2019)
Putinin sanat nostattavat pelkoa: ”Jos Venäjän kaltaisen valtion johtaja sanoo noin…”  (Heini Särkkä ja Jari Alenius, Iltasanomat 10.11.2014)
Russia: Closure of International Memorial is an insult to victims of the Russian Gulag (Amnesty International 28.12.2021)
Stalin-fresko jäi maalaamatta Venäjän uuteen jättikatedraaliin (Jorma Hentilä, Kansan Uutiset, 13.5.2020)
Lakihanke Venäjällä – Putin haluaa kieltää Stalinin Neuvostoliiton vertaamisen natsi-Saksaan (Jyrki Saarikoski, Yle, 2021)
Geschichtsdiskussionen als Politikersatz (Jens Siegert, Heinrich Böll Stiftung,  4.11.2016)
Wiederaufbauplan für die Ukraine: Die Rechnung zahlt der Westen (Ulrike Herrmann, TAZ, 8.7.2022)
War and Indignation. The West’s Red Line Dilemma (Jürgen Habermas, Reset, 6.5.2022)
Jürgen Habermas and Ukraine : Germans have been involved in the war, chiefly on the wrong side (Timothy Snyder, Frankfurter Allgemeine Zeitung, 27.06.2022)
Analyysi: Oligarkkien salainen ”osuuskunta” hallinnoi miljardien eurojen omaisuutta – jäljet näyttävät johtavan suoraan Vladimir Putiniin (Jyri Hänninen, Yle, 20.6.2022)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.