Riikka Kaihovaaran esseekokoelma Vieras eläin ja muita uusia luontokappaleita (Atena, 2022) on osin hämmentävä ja paikoitellen vaikea teos. Kaihovaaran uusia käsitteitä esiintuovat tekstit käsittelevät monipuolisesti ihmisen suhdetta eläimiin, kasveihin ja luontoon. Teos sisältää kahdeksan esseetä ja niissä pohditaan ihmisen luontosuhdetta täysin uudesta näkökulmasta. Teoksessa tuodaan esiin muun muassa kasvien älykkyyttä ja kaiken elollisen elämän oikeutta olla olemassa ja puolustaa omaa elämäänsä.
Esseekokoelman teksti on selkeää ja esseiden tavoin asiatyylistä. Teksti on hieman kuivaa ja tuntuu kuin liika älyllisyys olisi vienyt tilaa luovuudelta. Kirjailijan omaa pohdintaa on paljon, mutta se tuntuu osin hukkuvan asiatyylin alle. Tekstit eivät juurikaan anna mahdollisuutta lukijan omaan tulkintaan, ne täytyy ottaa sellaisina kuin kirjailija on ne esittänyt.
Vierassieluiset opettavat
Kaihovaaran teos on kuitenkin hyvin kiinnostava. Teoksen suurin ansio on siinä, että se opettaa ajattelemaan uudella tavalla luonnosta. Kirjailija tuo esiin pohdintoja siitä, kuinka muun muassa kasvit ovat älyllisiä olentoja. Kasveilla on kyky muistaa ja oppia asioita, vaikka niillä ei ole aivoja tai keskushermostoa. Kasvit ovat olemassa eri tavoin kuin ihmiset ja muut eläimet. Kirjailija puhuukin vierassieluisuudesta ja ehdottaa, että kasvien elämän ja olemuksen ymmärtämisessä auttaa paremmin runot ja kirjallisuus kuin tieteellinen tutkimus.
Kirjailija kuvaa myös sitä, kuinka ihminen on yrittänyt oppia ymmärtämään eläimiä, niiden kieltä ja käytöstä yhä paremmin. Tieteen historiassa on eläintutkimukseen panostettu paljon ja joskus tiede on mennyt terveen järjen ylitse, jotta ymmärryksemme eläimistä paranisi. Kehittääksemme ymmärrystämme eläimistä, tuo kirjailija esille ajatuksen, että lakkaisimme etsimästä eläimistä ihmisen kaltaisuutta ja sen sijaan pyrkisimme löytämään itsestämme eläimyyttä. Kirjailijan mukaan eläinten ja kasvien tutkimuksen taakkana on ollut ihmiskeskeinen näkökulma. Hän tuokin esille ajatuksen, kuinka ihmiset eivät oikein opi ymmärtämään eläimiä, mutta sen sijaan eläimet tuntuvat hyvin ymmärtävän ihmistä.
Yhtenä teemana esseekokoelmassa on kärsimyksen määrä luonnossa. Kirjailija toteaa, että luonnossa kaikella on nälkä. Tavalla tai toisella kaikki hyötyvät toisen olion kuolemasta. Tappaminen ja siten luonnossa olevan kärsimyksen määrä on aivan valtava. Ajattelijat ja filosofit ovat pohtineet, millä tavoin luonnossa olevaa kärsimystä voitaisiin pienentää. Näyttää kuitenkin siltä, että kärsimys kuuluu luontoon eikä sitä voida välttää. Tällöin tulee esiin kysymys siitä, millaista on ollut luontokappaleen elämä. Kirjailijan mukaan kuolemalla ei ole niin tärkeää merkitystä.
Tappamisen vääryys
Kaihovaara pohtii myös ihmisen kykyä tappaa eläimiä. Hän lainaa esseisti Antti Nylénin ajatusta siitä, että ihminen ei ole luonnostaan tappaja. Ihmisellä ei ole raateluhampaita, eikä ihminen saa ilman apuvälineitä juuri mitään eläintä kiinni. Ihminen onkin yhä edelleen keräilijä ja raadonsyöjä. Tämän lisäksi ihmiselle on luontaista kokea kärsimystä, kun hän tappaa eläimiä.
Kirjailija kritisoikin ihmisen toimintaa siinä, kuinka ihminen kokee sivistykseksi sen, että hän ostaa marketista lihaa eikä hänen itse tarvitse tappaa eläintä. Tälle ilmiölle kirjailija on antanut käsitteen rakenteellinen väkivalta. Ihminen tietää, että hän tekee väärin tappaessaan eläimiä ravinnoksi ja pyrkii siten jollakin tavoin hyvittämään tekemänsä pahuuden.
Kaihovaaran teos on hyvin ajankohtainen ja tärkeä. Elämme parhaillaan kuudennen sukupuuttoaallon aikaa ja eläinten ja kasvien kärsimykset ihmisen toiminnan takia herättää paljon kysymyksiä. Ihmisen toiminta on aiheuttanut nykyisen ilmastonmuutoksen ja sukupuuttoon kuolemiset. Tarvitaan todellinen muutos ihmisen ajattelussa. Kasvien ja eläinten arvon ja elämän näkeminen uudella tavalla on yksi tärkeä avain muutokseen. Kirjailijan sanoin voi todeta, että ihminen ei ole järjen ruumiillistuma, vaan eläin, joka kuvittelee itsestään liikoja.