Minä tiedän erään hienon paikan, erään järven rannassa, jyrkän rinteen pohjoispuolella olevan kallion, johon kevät monesti jäädyttää aivan upeat jääveistoksensa. Kasvava jääpuikko näyttää kauniilta, se kimaltelee kevättalvisessa auringossa, mutta me kaikki tiedämme, miten sille lopulta tulee käymään. Tunnen haikeutta ja ehkä suruakin, kun kevättalvella näen nuo kalliolta valuvat jääpatsaat, seuraavalla kerralla niitä ei todennäköisesti enää ole.
Yksinäisyys
Niin ilmeinen asia, kuin tuo jääpatsaiden katoaminen keväällä onkin, me olemme kuitenkin kadottaneet otteemme sen väistämättömyyteen. Kirjailija Johann Hari sanoo ihmisten kadottaneen yhteyden luontoon ja että tämä on yksi monista taustasyistä, miksi me kärsimme mielenterveysongelmista paljon enemmän kuin ennen. Norjalainen toimittaja Linn Stalsberg on myös lukenut Harin kirjoituksia ja tarttuu toiseen Harin esittämään masennuksen syyhyn. Me olemme yksinäisiä, yksinäisempiä, kuin koskaan olemme historiamme aikana olleet. Me tavoittelemme onnea jostain muualta, kuin toisten ihmisten luota. Meille on onnistuttu syöttämään ajatus siitä, että jos olemme ahkeria ja teemme paljon työtä, voimme kenties ostaa onnemme. Onnellisuuden ja rahan suhdetta on tutkittu. Vaikka äkkiseltään raha tuntuisi tuovan onnen, se ei lopulta pidäkään paikkaansa, näin meille kertoi Richard Easterlin esitellessään Easterlinin paradoksin. Monet ovat silti tästä eri mieltä.
Mietin tuota ihmisen yksinäisyyttä ja katkennutta luontosuhdetta Harin ja Stalsbergin näkökulmasta. Hari täsmentää yksinäisyyttä yhteisöllisyyden puuttumisella. Meidän arkeemme kuului vielä sata vuotta sitten suurempi perhe- ja sukuyhteisö, nyt se on kadonnut tai minä sanoisin, että se on ”somettunut”. Et pysty esittämään arjessa läheisillesi mitään muuta, kuin oikeasti olet, mutta sosiaaliseen mediaan pystyt luomaan kuvan elämästäsi, joka ei vastaa totuutta. Samaan aikaan kun sosiaalinen media täyttyy sisällöistä, jotka vastaavat sitä yhteiskunnan meiltä vaatimaa tavoitekuvaa, tilastot kertovat jotain aivan muuta esimerkiksi lähisuhdeväkivallasta ja nuorten mielenterveyden oireilusta.
Anna Kontula liittyy Harin ja Stalsbergin joukkoon todetessaan, että tämän ajan suurimpia yksilöriskejä ovat masennus ja yksinäisyys ja yhteisöllisiä riskejä taas ilmastonmuutos ja eriarvoisuus. Nämä ovat monessa mielessä mielestäni kaikki samaa kokonaisuutta. Nuoria syytetään ilmastoahdistuneisuudesta, mutta tuleeko se ahdistus siitä, että toivo paremmasta tulevaisuudesta on menetetty? Hari puhuu yleisestä ilmapiiristä, jossa nuoret eivät enää näe edessään mielekästä tulevaisuutta. Päättäjät, poliitikot, yritysjohtajat, toisin sanoen me kaikki ihmiset muodostamme sen jäisen ilmapiirin, joka pitäisi murtaa ja saada toimimaan toisin. Tulevaisuuden näkymät ovat kuin jäitä polttelisi!
Jotain mätää Norjankin maalla?
”Tahdotko jatkaa stressaamista siitä, nouseeko tuottavuutesi viime vuodesta, jotta voisit ensi vuonna jatkaa stressaamista ja edetä urallasi pikku hiljaa kohti loppuun palamista?” Tämän kysymyksen esittää Toni Ruuska. Pääministeri Sanna Marin oli samoilla linjoilla muutama vuosi sitten todetessaan, että tulevaisuudessa neljän päivän työviikko voisi olla mahdollinen. Minä uskallan tässä kysyä, että mikä sen varsinainen este jo tänään sitten voisi olla? Menettäisimmekö me kilpailukykymme? Ekonomisti John Maynard Keynes ennusti meille 15-tuntista työviikkoa jo yli 90 vuotta sitten. Miksi meille ei tänään 30 tuntiakaan riittäisi, miksi ainoastaan joskus tulevaisuudessa, ehkä?
Stalsberg valaisee Norjassa esitettyjä mielipiteitä työajan lyhentämisen suhteen, Vaikka Norja on yksi maailman rikkaimmista maista, ei sielläkään anneta periksi tälle ”laiskottelulle”. Stalsberg kirjoittaa, että työnantajajärjestö Spektrin johtaja Anne-Kari Bratten on syyttänyt osa-aikaisia työntekijöitä yhteiskuntasopimuksen pettämisestä. Meidän pitää siis työskennellä ja tehdä kaikkemme kunnes palamme loppuun.
Minua jäi kaivelemaan tämä Norja-juttu. Norjaa on monessa mielessä pidetty meilläkin mallimaana, taloudenhallinnan ja oikeudenmukaisuuden ihanteena. Viimeksi Norja on ollut esillä, kun poliitikkomme ovat laatineet ratkaisuja kohonneiden elinkustannusten kompensoimiseksi. Muiden muassa vasemmistoliiton Jussi Saramo on puhunut Norjan mallista, jossa ydinajatuksena on esimerkiksi energian osalta tukea kulutusta kohtuulliseen rajaan asti. Nyt tukia on sorvattu jo useampiakin, mutta minä en ole nähnyt sitä Norjan mallia niissä vielä. Toivottavasti se todella tulee ja jos ei tule, toivottavasti vasemmistoliitto esittää ratkaisuista sitten omat mielipiteensä. Itse pidän nykyisiä tukia ennen kaikkea vähävaraisen osalta vähintäänkin epäonnistuneina. Minusta viesti kansalle on edelleen se yksi ja sama, kuluttakaa!
Pidä silmät kiinni, kun kaasu pohjassa lähdetään
Tilaisuus udella lisää Norjan tilanteesta tarjoutui minulle yllättäen ja äkkiarvaamatta. Istuin pitkään uimahallin saunassa keskustellen minulle ennalta vieraan ihmisen kanssa. Jatkoimme keskustelua vielä pukuhuoneessa. Hän oli vastikään Norjasta, öljynporauslautalta palannut geologi. Hän oli työskennellyt siellä vuosia. Tiedustelin häneltä, että näkyykö norjalaisessa työympäristössä, siis öljynporauksessa, ulkoapäin tuleva paine öljyyn ja fossiilisiin polttoaineisiin liittyen. Siis halusin silminnäkijätodistuksen siitä, näkyykö se, että koko yhteiskuntamme ja nykyinen hyvinvointimme on rakennettu halvan työvoiman lisäksi edullisen fossiilienergian varaan, eikä Norja ole tämän suhteen mitenkään viaton ja lumivalkoinen. Geologi vastasi, että tämä ei siellä arjessa näy millään tavalla. Öljyä pyritään nostamaan niin paljon ja niin nopeasti, kuin ikinä on mahdollista.
Eikö vähempi riitä
ehkä pian meitä vaaditaan
jopa hengitysilmasta maksamaan
Joku tosissaan luulee sen olevan vain elämää
Leevi And The Leavings: Pimeä tie, mukavaa matkaa
Gösta Sundqvist osuu synkässä ennusteessaan paremmin maaliin kuin Keynes. Nestlen johtaja Peter Brabeck sanoi dokumentissa Bottled Life vuonna 2012, siis vuosia Sundqvistin kuoleman jälkeen, että vain ehdottoman välttämätön päivittäinen vesi on ihmisoikeus, kun taas loput voivat olla liiketoimintaa.
Kuinka pitkälle me olemme vielä valmiita menemään ja uhraamaan ympäristömme ja mielenterveytemme talouskasvulle. Pasi Heikkurinen ja Toni Ruuska eivät säästä vasemmistoakaan kritiikiltään ”Koko kasvuideologian kyllästämä talouspoliittinen eliittimme oikealta vasemmalle toistaa talouskasvun mantraa. Jopa vihreät uskovat optimistisesti, että talous voi kasvaa siten, että kasvihuonepäästöt samaan aikaan laskevat radikaalisti.”
Sitran Kestävyysratkaisut-teeman johtaja Mari Pantsar esitti tiedekulman paneelikeskustelussa talouskasvuun liittyen oman mielipiteensä. Pantsarin mielestä ilmastonmuutos olisi vielä talouskasvun piirissä ratkaistavissa, mutta luonnon monimuotoisuuden tuhoa me emme enää kasvutaloudella pysty estämään. Tähän samaan yhtyy toimittaja Juha Kauppinen. Kauppinen kylvää kuitenkin myös toivon siemenen: ei välttämättä tarvita, kuin 3,5 prosenttia aktiivisia luonnon, ilmaston ja monimuotoisuuden puolustajia, niin jo tämä voi saada yleisen mielipiteen kääntymään.
Vielä ei ole sen aika, mutta pian se tulee. Vyötän itseeni pullollisen lämmintä mehua ja lähden rauhallisesti liikkeelle. Kuljen läpi lähiön, halki korkeakoulukampuksen ja siitä ensin teollisuusalueen kautta pitkälle soratiesuoralle, joka näyttää nousevan melkein taivaan ääriin. Lopuksi jyrkkä alamäki järven rantaan ja kohta saavunkin alussa mainitsemilleni kallioille. Jääpatsas on ihmistä suurempi.
Kirjoitus sisältää viitteitä seuraaviin lähteisiin:
Johann Hari, Mielen yhteydet. Bazar, 2019.
Linn Stalsberg, Nyt Riittää! – Kuinka uusliberalismi tuhoaa ihmiset ja luonnon. Basam Books Oy, 2021.
Pasi Heikkurinen ja Toni Ruuska, Kestävän elämän manifesti. Vihreä Elämänsuojelun Liitto ry, 2021.
Anna Kontula, Pikkuporvarit. Into, 2021.
Juha Kauppinen, Monimuotoisuus – Lyhyt oppimäärä. Siltala, 2022.