Kaikki alkoi siitä, kun unohdin kuulokkeet kotiin. Kuljen Tampereen ja Hämeenlinnan väliä työmatkalaisena ja otin alussa tavoitteeksi käyttää matka-ajan ”tehokkaasti ja hyödyllisesti”. Kuuntelin politiikka-podcasteja ja harjoittelin vieraita kieliä. Kun yhtenä aamuna kuulokkeet olivatkin työkassin sijasta päätyneet kuntosalikassiin, olin tekemistä vailla. Muun puutteessa aloin katsella ympärilleni.
Asemalaiturilla junaa odottavista ihmisistä yli puolet selasi puhelinta. Junavaunussa moni kaivoi läppärin esiin ja aloitti päivän työt. Lopuista ani harva istui tekemättä mitään, suurin osa selasi puhelinta tai tablettia, luki uutisia tai sosiaalisen median vaihtuvia päivityksiä.
Minä katselin ikkunasta ulos. Elokuisilla pelloilla näkyi puimakoneiden piirtämiä kuvioita, aamu-usvan seassa kaulojaan oikoivat kurjet. Peuraperheen emä nosti päätään katsoakseen ohiajavaa junaa poikasten jatkaessa ateriointiaan.
En ollut ennen huomannut suurta karjatilaa, sen lehmiä vasikoineen laitumella. Yhden talon pihaan lampaiden keskelle oli laskeutunut joutsenpari. Kaunis harmaakivikirkko seisoi peltoaukean reunalla. Ensimmäiset kullankeltaiset oksat koivuissa, kuin huolimattoman taiteilijan siveltimestä sinne lentäneet värikkäät vedot.
Päästyäni Hämeenlinnaan huomasin oloni olevan tyyni ja läsnä. En pyörittänyt päässäni tulevan työpäivän vaatimuslistaa tai hoitamattomia asioita. Sama toistui kotimatkalla. Vaihtuvaa maisemaa katsellessani työpäivän aikaiset tapahtumat alkoivat hiljalleen etääntyä, ajatusten virta tyyntyä ja lopulta päästyäni Tampereelle koin olevani suorastaan virkeä.
Tämän eron olossa huomattuani, aloin vähentää laitteilla oloa ja tarkoituksetonta some-selailua vielä enemmän. En kuunnellut podcasteja enää kuntosalilla, en selannut somea ratikassa tai hammaslääkärin odotusaulassa. Sen sijaan aloin kuunnella omia ajatuksia, seurata niiden ajoittain levotonta kulkua, tarinoita, joita mieleni koki tarpeelliseksi kertoa uudestaan ja uudestaan.
Aloin muistella, että vielä joitain vuosia sitten minulle oli ominaista kuljeskella metsäpolkuja tai istuskella pihamaalla ajatuksiin vaipuneena. Itsen kanssa keskustelu oli kuin henkistä peiliin katsomista ja ajankohtaisen raportin kirjoittamista omasta hyvinvoinnin tilasta. Mistä olen tähän tullut, mikä on tärkeää, missä olen onnistunut ja mitä odotan tulevaisuudelta? Nämä kysymykset ja tarinat syntyivät vain hiljaisuudessa ja näennäisen tyhjän toimituksen hetkellä. Ne eivät löytäneet tajunnan pintaan, jos joutuivat kamppailemaan näkyvyydestä somen jatkuvan, addiktoivan kuvavirran keskellä.
Olen enenevästi sitä mieltä, että sosiaalinen media ottaa enemmän kuin antaa. Se on aikasyöppö, keskittymisen katkoja, huomion varastaja vailla vertaa. En kuitenkaan ole niin mustavalkoinen, että väittäisin somen olevan mielenterveydelle vaarallista, kysehän on määristä ja kohtuullisuudesta tässäkin asiassa. Mutta ihmismieli kaipaa tilaa ja irtioton suorittamisesta, hetkiä, jolloin aistit saavat levätä ja huomio harhailla, mihin haluaa. Sitä moni suo itselleen aina vain vähemmän.
Kuulokkeet eivät ole palanneet työkassiin. Työmatkoista on tullut aikaa, jota en jaa algoritmin valitsemille kuville tai edes kepeälle keskusteluohjelmalle. Vietän matkan A-luokan seurassa, mitä milloinkin pohdiskellen, mistä kulloinkin haaveillen ja unelmoiden.
Kirjoittaja on vasemmistoliiton Tampereen kaupunginvaltuutettu ja nuorisopsykiatri.
III
Valtuustokolumneissa vasemmistoliiton Tampereen valtuustoryhmän jäsenet kommentoivat kuntapolitiikkaa ja ajankohtaisia poliittisia aiheita.
Ainakin ikä- yms. kriiseistä selviäminen vaatii hiljaista omaan itseen keskittymistä. Muuten saattaa tehdä hätiköityjä päätöksiä. Jätin iltapäivälehtien, somen ja muun tyhjänpäiväisen seuraamisen pois jo parikymmentä vuotta sitten, eikä se ole vaikuttanut ainakaan työssä kehittymiseen tai arjessa selviämiseen.
Samoja asioita olen huomannut kulkiessani Tampereen ja Helsingin väliä. Ehkä vieraantuminen somen keskustelukulttuurista myös auttaa pitämään somettomia hetkiä. Samoin uutiset jauhavat samaa ympyrää tuomatta juuri uusia näkökulmia esiin.
Aiemmin vitsailtiin, että joku voi yrittää lukea internetin sisällön loppuun niin kuin kirjan. Nyt tuntuu siltä, että tuo on tosiaan tehty. Ainakin algoritmien pyörittämän, itseään toistavan osion siitä.